Juuri tässä hetkessä, junassa istuessa, on kuin vanha jäisi taakse, kiskojen edetessä eteenpäin.
Pieni hymy viereisellä tuoliparilla istuvalle herrasmiehelle. Mitä se saa aikaan minussa? Mitä hänessä?
Pieni murunen heitettynä eteen, kuin houkuttimena. Kutsuna seurata sen perässä.
Tietämättä, mitä kaikkea se voisikaan tuoda tullessaan.
Mutta, kuinka paljon ihminen nojaa vanhaan ja luottaakaan opittuihin ajatusmalleihin?
Riistää mieleltä mahdollisuuden luoda uutta.
Uskoen johonkin tosiasiaan, mikä on pelkkää kuvitelmaa.
Henkinen väkivalta on hyvä esimerkki.
Kun mieli muserretaan riittävän monta kertaa, alkaa ihminen uskoa sen kaiken oikeasti olevan, vaikka totuus olisi aivan muuta.
Kaunis mieli, murtuessaan, voi sukeltaa hyvinkin syvälle ja saada kauniin kehonkuvan vääristymään.
Miltä tuntuisi nähdä itsensä peilistä joka päivä tarpeettomana? Jokainen ponnistelu, turhana.
Tai kokea rakkaudettomuutta vuosikausia, toivoen, että vielä kaikki muuttuu parempaan.
Uskoa johonkin, minkä tiesi jo kauan sitten kadonneen.
Kuinka suuri taistelu tulee tehdä takaisin? Pinnalle.
Entä, jos vastaus olisikin yksinkertaisesti helppo.
Voisiko se olla?
Luotan siihen, että kehoni tietää vastauksen jo.
Eilen, katsoessani kaikkea sitä silmiin, ymmärsin paljon.
Olen etuoikeutettu avaamaan uuden oven. Jättämään taakse vanhan ja kertomaan niille,
jotka ovat minulle tärkeitä, kuinka paljon heistä välitän.
Sen kaiken tunteen puristaessa rintakehää, painolastina, tiedän sillä olevan myös nimen.
Se tuntuu tänään raskaalta, mutta huomenna, se voi olla kuin höyhen.
Vapaus ja irtipäästäminen
-Tiialotta-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti