perjantai 23. joulukuuta 2016

Just before Christmas

Menin tänään, kuten kaikki muutkin ihmiset ruokaostoksille paikalliseen tavarataloon.
Jo ovella mietin, mikä tätä yhteiskuntaa vaivaa?
Maailma näkee nälkää, mutta me ostamme, kuin tavara loppuisi tästä kaupungista. Tästä maasta.

Emme ymmärrä, että elämme ylellisyydessä.

Kulutuksemme määrällä ei ole rajaa. Hiilijalanjälkemme painaa yhä enemmän ja enemmän.
Ja miksi?

Hössötämme, hermoilemme ja kiroilemme kassajonoissa, kuin meillä olisi elämän ja kuoleman taistelu käynnissä.
Tuskailemme, kun juuri se tietty tavara on loppu, juuri tästä kaupasta.

Olemme aloittaneet ajoissa joulun valmistelun, mutta sivusta seuraajana voin sanoa, ettemme tule valmiiksi koskaan. Emme kykene enää erottamaan aitoa joulua, siitä tavarantäyteisestä joulu-unelmasta.
Miksi emme osaa pysähtyä ajoissa?
Kun siihen on annettu mahdollisuus.
Jokaiselle meistä on annettu avain käteen. Me vain päätämme, käytämmekö sitä vai ei.

Mihin meiltä unohtui kiireettömyys?
Mihin se, mistä joulu alunperin rakentui?
Yhdessäolosta, rauhoittumisesta ja levosta.
Läsnäolosta, aidosti, toistemme kanssa.
Milloin viimeksi kysyimme läheisiltämme, miten he voivat?
Onko heillä kaikki hyvin?

Äitini saapui Lapista tänään.
Hänen uurteensa olivat syvemmät, kuin viime näkemällä.
Mietin, kuinka paljon hän kantoikaan sisällään väsymystä, huolia ja murheita.
Ja silti hän totesi kysymykseeni: Hyvin minä jaksan.

Tiedän, ettei asia ollut niin ja halatessani häntä, tunsin kuinka heiveröinen hänestä oli tullut.
Minun äidistäni.
Sillä hetkellä tajusin jälleen, kuinka rajallinen aikamme täällä on.
Koskettaessa äitiäni.
Se rakkauden määrä, jota tunsin juuri sillä hetkellä, tuntui rajattomalta.

Minun jouluni alkoi siitä.
Kyynelten valuessa poskiltani, minusta oli tullut se vahvin lenkki, tämän suvun ketjussa.
Omat murheet, niin isoilta kuin ne tuntuivatkaan eilen, katosivat ja rakkauden ja kiitollisuuden aalto pyyhkäisi ylitseni.

Juuri eilen mietin, kuinka yksinäinen joulu minulle tulisikaan. Ja nyt, tuntuu kuin pakahtuisin tunteesta, jossa saan olla osa suurempaa kokonaisuutta.
Minun perhettäni.
Vielä hetken aikaa.

-Tiialotta-


Lapsistain rakkain tää näyttämö on
Mis kuutamo kujillaan kulkee
Taipunut havu, kesä hoivassa sen
Valkomeren niin aavan
Joka aavekuun siivin
Saapuu mut kotiin noutamaan
Päällä talvisen maan hetki kuin ikuisuus
Mi pienen kissan jaloin luokseni hiipii
Tääl tarinain lähteellä asua saan mis
Viulu valtavan kaihon
Ikisäveltään maalaa
Laulullaan herättää maan

Lauluntekijät: Erno Vuorinen / Jukka Nevalainen / Marko Hietala / Tuomas Holopainen

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti