Koristellut kotini jouluhuntuun ja toivonut joulukuusen, sen aidon, koristamaan tupaa valoineen.
Leiponut joulun tuoksuja ja järjestänyt pikkujouluja.
Tänä vuonna kävi toisin. Ei tullut perinteistä joulukakkua, ei pipareita, eikä joulukuusta.
Miltä se tuntui?
Hyvältä.
Seurata kauempaa hössötystä ja hurmioituneita ihmisiä, loputtomassa kaupungin vilinässä.
Toki hetkellinen vajoaminenkin tapahtui, enhän olisi muuten tunteva ihminen.
Miten selätin sen kehollisen tunteen?
Hengitin. Syvään.
Takerrummeko perinteisiin?
Takerrummeko siihen, mikä on aina ollut?
Ilman vaihtoehtoa. Ajatusta siitä, että muutos voisi olla hyvästä.
Toki joulun perinteet luovat sitä joulun tuntua, mutta onko sen näyttäydyttävä aina samalla lailla?
Tänä jouluna, minun muutosvirta joulun suhteen, on ollut hyvin onnistunut.
Kello on unohtunut ja minä kellon mukana.
Olen jäänyt istumaan kahvikupposen ääreen, kuuntelemaan kehoa.
Kuuntelemaan läheisiäni.
Näkyväksi on tullut paljon kehollisia kokemuksia, kun on hiljentänyt mielen.
Olen jopa huomannut hymyileväni, enemmän kuin pitkään aikaan.
Olen nähnyt omat tunteeni kehon kautta, tullut näkyväksi muille uudelleen. Olen kuin avannut verhoni maailmalle.
Olen itkenyt, ilman kritiikkiä. Se on tullut sallittuksi. Olen nauranut, ilman kritiikkiä siitä, että olen äänekäs.
Olen ollut minä.
Eräs läheinen ihminen sanoi minulle: tämä joulu on muutosten joulu, ensi joulu on sinun omasi.
Kuinkahan moni meistä ihmisistä elää toisten joulua?
Sitä joulua, jonka haluaisi jättää väliin tai ainakin muuttaa.
Kuinka moni huokailee sohvalla, toivoen, että vuotuinen juhla olisi jo ohi?
Kuunteleminen. Aistiminen.
Toisen huomioon ottaminen. Unohtaen, että näin on aina ollut.
Katoava luonnonvara.
Tai sitten ei.
Meissä jokaisessa on mahdollisuus. Kun vain uskallamme näyttää sen, muulle maailmalle.
Ja olla se, kuka olemme ja antaa lupa sen myös näkyä muille.
-Tiialotta-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti