Montako kertaa elämässä tulee vastaan tilanne, jossa punnitaan sisäinen voima ja hallitaan sen liikettä?Kuolema. Peruuttamaton yhtälö ja suru, jonka käsittelyyn menee aikaa. Kaikki on konkreettista ja lopullista. Mikään ei enää palaa, eikä muutu. Asioita ei voi peruuttaa, eikä saada takaisin.
Mutta hyväksyä tila, jossa toinen loukkaa ja kävelee inhimillisyyden yli.
Ilman anteeksipyyntöä ja selitystä.
Oikeuttaako rakkaudettomuus tähän kaikkeen?
Kysymys kuuluu: Kuka minä olen? Olenko tunteva ihminen?
Saanko olla?
Hetki sitten, sanoin hyväksyväni tilanteen ja kerroin, että kaikki jatkuu, kuten ennen.
Annoin sydämeni äänen sulkeutua järjen edessä.
Tuntematta pienintäkään epäröintiä.
Ennen, en olisi voinut kuvitellakaan olevani tässä, kertoessa itselleni, ettei minulla ole vaihtoehtoja.
Kuinka nyt tunnen?
Olen tyhjä. Arvoton juuri nyt itselleni, antaessani unelmani päättää.
Kuin alastomana ja eksyneenä tyhjällä tiellä.
Kuinka sivuutan itseni?
Toimimalla juuri näin. Tuntien, ettei intuitioni halunnut tätä, mutta tietäen, että se oli ainoa vaihtoehto.
Joku sanoi: Selviät siitä. Olet vahva.
Mitä, jos en jaksa enää esittää vahvaa?
Entä, jos haluankin vain luovuttaa?
Ja tiedän senkin olevan mahdoton yhtälö.
Aloitan huomenna taas. Kuten aina, kellon soittaessa ja tartun rutiineihin.
Olen tehnyt sen ennenkin.
Suljen vain kirjani ja unohdan kuka olen. Vastaukset löytyvät, kun aika on.
-Tiialotta-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti