Fighting with life

Syöpä.
Sana, joka pysäyttää hetkellisesti meistä jokaisen.
Sana, joka luo pelkoa ja epätietoisuutta.
Tuo näkyväksi elämän rajallisuuden, vahvemmin, kuin mikään muu hitaasti etenevä asia elämässä.

Luopuminen ja sen epätietoinen tila kehossamme ja mielessämme jäytää meitä, kuin hitaasti kuolevat solut läheisemme kehossa.
Olemme voimattomia tilanteen edessä.
Luulemme usein elämässämme, voivamme hallita koko maailmaa.
Olemme itsemme herroja, kunnes tulee hetki, jolloin kaikki pysähtyy.

Tunnetila siitä, että kohta kaikki on ohi. On vain epätoivoinen taistelu todellisuutta vastaan.
Mahdollisuudet kuin korttipelissä. Voitat tai häviät.
Väärän kortin valitseminen puhdistaa pöydän hetkessä turhasta, kun taas onnen sattuessa, on vielä pieni mahdollisuus hävitä voittajan kortti.

Ihastuin elämän monimuotoisuuteen vuonna 2013.
Minua kannateltiin suunnattomalla rakkaudella sairastuessani.
Olin menettänyt paljon, enemmän kuin tiesinkään silloin.
Eronnut tärkeimmästä ihmisestä elämässäni. Ja sairastuin.
Miksi?
Halusin luovuttaa. Keho kääntyi minua vastaan, kuin iskuna vasten kasvojani.
Olin hävinnyt elämäni tärkeimmän ottelun ja annoin periksi.

Tein listan. Kirjoitin asiat, jotka halusin toteuttaa elämässäni, ennen kuin häviäisin tästä maailmasta.
Aloin toteuttaa niitä yksitellen.
Kirjoitin kirjeet pöytälaatikkoon, annoin ohjeet ja toivoin kirjeissäni tahtoani kunnioitettavan.

Sain kuitenkin uuden kortin, jossa annettiin hiukan lisäaikaa.
Toteuttaa enemmänkin.
Sain mahdollisuuden pyytää anteeksi ja lupauksen, että minut kannettaisiin vielä jonakin päivänä, sinne, missä minun onnellisuus ja elämänilo näyttäytyi parhaalla mahdollisella tavalla.
Sain jatkaa.
Yhdellä ehdolla. Auttaisin muita.

Tänään, katson tilannetta taas silmiin.
Tällä kertaa kuitenkin pelkääjän paikalta. Ja toivoisin voivani ottaa kaiken sen itselleni. Kuin armolahjana.
Sillä minä tiedän, miltä se tuntuu.
Tiedän, kuinka se syö. Hitaasti, varmasti. Ilman vaihtoehtoa.
Lannistaa henkisen minän. Ja henkisen minän taantuessa, myös keho luovuttaa.

Tänään, minäkin taistelen. Kuin päiväni olisivat luetut.
Toisen puolesta.
Toivoen, uskoen. Silti valmistautuen.

-Tiialotta-

As I draw up my breath
And silver fills my eyes
I kiss her still
For she will never rise

On my weak body
Lays her dying hand
Through those meadows of Heaven
Where we ran

Like a thief in the night
The wind blows so light
It wars with my tears
That won't dry for many years

Loves golden arrow
At her should have fled
And not Death's bone dart
To strike her dead

-My Dying Bride-