Kuin katselisi vierasta.
Ihmistä, jota ei koskaan ole tuntenutkaan.
Kuinka luottaa enää toiseen ihmiseen, kun hetki hetkeltä ymmärrys tapahtuneesta syvenee?
Sanat tulvivat ulos ja vieläkin selvemmin tulee näkyväksi se, ettei jäljellä ole enää kuin muisto entisestä. Jää vain rikottu kehotuntemus.
Tunne, josta haluaisi eroon, mutta jonka kokeminen on ainoa tie tulevaan.
Olla läsnä tilassa, jossa mahdollisuus uudenlaiselle tuntemukselle tuntuu mahdottomalta.
Silti järki sanoo muuta.
Tietoisuus siitä, ettei tämä tunne kestä kauan, vaan muutos on jo alkanut.
Keho taistelee silti järkeä vastaan.
Kuinka rikotusta voikaan kasvaa uutta?
Petetystä mielestä ehyt?
Hyväksynnällä.
Antamalla kehon kokea ja tuntea.
Myös omat virheet. Hetket, jolloin ajoi vain yhtä asiaa eteenpäin. Unelmaa.
Ja sen myötä kadotti yhteyden toiseen.
Kuinka paljon olisikaan voinut hiljentää tahtia? Ajatella myös toisen tarpeita?
Lyhyt vastaus: Ei yhtään.
Niin suuri polte kehossa. Tavoite: kohti sitä tärkeintä. Ja valmius uhrata kaikki sen tieltä.
Ja silti, juuri tällä hetkellä keho kertoo muuta.
Pettymystä. Raskaana hengityksenä ja mielen väsymyksenä.
Tunne siitä, että toinen luovutti, ennen kuin unelmalle kasvoi siivet.
Toisen kokemus siitä, että parisuhde päättyi, kun unelma toteutui ja uusi ovi aukesi.
Kuinka hyväksyä se kaikki silmää räpäyttämättä?
Minun unelma, toisen pettymys ja uuden etsiminen. Ja löytäminen, josta syntyi kipukokemus jokaisen osapuolen kehoon.
Ainoana erona, että joku meistä löysi uuden kynnykselle nopeammin, kun taas toinen tarpoo kuin syvässä hangessa, etsien tietä kotiin.
Hämmentyneenä ja peloissaan.
Ilman suuntaa. Ilman vastauksia.
-Tiialotta-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti