Empty paper

Mitä jos kääntäisit tänään tyhjän sivun ja toivoisit paperille kirjoitettavan vain positiivisia asioita?
Et miettisikään, mitä vuodesta jäi käteen, vaan aloittaisit tyhjästä.
Puhtaalta paperilta. Näkisit uuden aamun huomenna, valoisammin kuin tänään ja antaisit elämän kirjoittaa tarinaasi.
Luottaisit siihen, että se kantaa.

Voisitko tulla uudella lailla näkyväksi itsellesi, arvostaen itseäsi ja tilaa kehossasi?
Lakaisisit vanhan ja menneen, kuin pölyn pois ja antaisit uuden tulla höyhenen kevyenä ovestasi sisään.
Voisitko vapauttaa itsesi kaikesta siitä, mitä raahaat mukanasi, kuin kiveä, ja nähdä kuinka kaunis sisäinen minäsi onkaan?
Olisiko siinä riittävästi tavoitetta ensi vuodelle?

Elämän rakastaminen on meille vaikeaa.
Sen monimuotoisuuden näkeminen, kaikkine puolineen tuottaa meille päänvaivaa. Se saa meidät arvioimaan koko ajan itseämme. Keskustelemaan päämme sisällä, arvottaen itseämme, peilinä muuhun maailmaan.
Menetykset, pettymykset ja epäonnistumiset, kuin kakun koristeina tai kynttilöinä, joita yritämme puhaltaa sammuksiin. Ja kuitenkin, juuri kaikki tämä tuo meistä esiin sen kauneimman. Herkkyyden.

Minun vuoteni, kaikkine puolineen, on ollut enemmän kuin sanat riittävät kertomaan.
Olen saanut kaiken mahdollisen ja enemmänkin.
Ja olen kiitollinen, kaikesta.

Uusi vuosi tuo minulle mahdollisuuden. Uusi ovi on jo auki.
Ja kaikkea tätä toivoisin myös niille, joiden elämää kosketan.
Nähdä enemmän, kuin juuri nyt. Nähdä höyhen, joka joskus kuului siipiin, jotka meille kaikille annettiin kannettavaksi.
Kysymys kuuluu enää: Haluammeko avata ne ja lentää vapauteen?
Kohti mahdollisuutta, joka kantaa sanaa: Hyvä energia!

Valoa<3

-Tiialotta-

Tether your soul to me
I will never let go completely

One day your hands will be
Strong enough to hold me

I might not be there for all your battles
But you'll win them eventually

I'll pray that I'm giving you all that matters
So one day you'll say to me

I love my life
I am powerful
I am beautiful
I am free
I love my life
I am wonderful
I am magical
I am me
I love my life

I am not my mistakes

And God knows I've made a few
I started to question the angels

And the answer they gave was you

I cannot promise there won't be sadness

I wish I could take it from you
But you'll find the courage to face the madness

And sing it because it's true

I love my life
I am powerful
I am beautiful
I am free
I love my life
I am wonderful
I am magical
I am me
I love my life

Find the others
With hearts
Like yours
Run far, run free
I'm with you

I love my life
I am powerful
I am beautiful
I am free
I love my life
I am wonderful
I am magical
I am me
I love my life
I am powerful
I am beautiful
I am free
I love my life
I am wonderful
I am magical
I am me
I love my life

And finally
I'm where I wanna be

-Robbie Williams-

The whole story

Kun mieli väsyy, ja keho tuntee.
Kuinka pitkälle ihminen on valmis menemään? Unohtamaan merkit, jotka keho välittää meille.

Kun keho on väsynyt, mieli jatkaa liiankin usein tuttua kaavaa. Se on tottunut sivuuttamaan keholliset kokemukset. Jopa sanomalla, että sillä se lähtee, millä se on tullutkin.

Mutta kun keho on uupunut, se haluaa lepoa. Kuuntelemmeko niitä ensimmäisiä tuntemuksia?
Emme.

Kierre alkaa helposti pienin askelin. Jatkuu tuntemuksiin, joita emme helposti osaa selittää, toisen niitä kysyessä. Kolotuksia löytyy sieltä ja täältä, emmekä kykene paikantamaan oikeaa syytä.
Kuulemme kehon viestin yleensä vasta, kun emme kykene suorittamaan totuttuja rutiineja.
Silti jatkamme niin kauan, kuin mieli tahtoo.
Usein liian pitkään.
Seuraamme mittareita, laskureita ja toteamme tieteellisesti, millä tasolla meidän tulisi liikkua.
Emme näe, että keho on jo kertonut tuntemukset.
Kuinka moni meistä valmentajista on tullut kysyneeksi asiakkaalta: Miltä kehossa tuntuu?

Testasin hetki sitten kykeneväisyyteni toteuttaa tieteellinen koe.
Valvoin kolme vuorokautta yhtäjaksoisesti, ilman unta.
Silti kykenin suoriutumaan tehtävistäni moitteettomasti, ilman, että kukaan edes huomasi mitään.
Tuntemukseni kehossa olivat silti valtavat. Sydän hakkasi, kuin olisi pyrkinyt rinnasta ulos.
Ruoka ei pysynyt sisällä.
Vasta kun tärisin taukoamatta, jopa sisätiloissa ja käteni vapisivat kuin alkoholistilla ilman lääkettään, ymmärsin, mitä minun tulisi tehdä.
Olin kuitenkin varautunut kaikkeen. Tiesin tämän kaiken tapahtuvan.
Hengitin. Hengitin. Hengitin.

Mutta kuinka moni muistaa hengittää? Kuinka moni pysähtyy kuuntelemaan, kuinka keho voi?

Omassa liikuntakeskuksessani näen päivittäin uupuneitakin ihmisiä suorittamassa pakollisia harjoituksia. Jokaisella syyt ovat omat.
Sanotaan, että liikunta on lääke, mutta kun ilo katoaa, jää jäljelle vain tahtotila.
Ja se on hyvinkin vahva.

Enemmän kuin usein, haluaisin ravistella asiakkaani hereille unesta. Sanoa, että nyt riittää.
Emmekä me valmentajat ole kovinkaan hyviä esimerkkejä.
Täydellisine kehoinemme, jatkuvasti huutaen: Jaksat kyllä!
Meillä olisi paljon opittavaa valmentamisen aapisesta.
Mihin unohtui asiakkaan kuntotaso? Nimittäin mielen kunto. Mieli kun ohjaa kehoa.

Omasta mielestäni meidän tulisi kehittää enemmän taitojamme ja nähdä ihminen. Eikä vain treeniä.
Kokonainen ihminen, kaikkien kysymysten sijaan.
Katsoa silmiin ja kuunnella. Kehon kieltä.
Sillä se paljastaa enemmän kuin tuhat sanaa. Nähdä kokonaisuus, eikä vain osia palapelistä.

Minua on usein haukuttu jaarittelijaksi, mutta juuri sillä keskustelulla ja läsnäololla asiakkaistani on auennut jotain sanoinkuvaamattoman herkkää, kaunista, sekä vahvaa tulkintaa, niin liikumisen sekä mielen maailmassa.
Olen rakastunut työhöni, jokaiseen hetkeen asiakkaideni kanssa.
Tiedän jokaisen asiakkaani historian, sillä ilman sitä minun olisi vaikea valmentaa.
Olen nähnyt kun asiakas murtuu kyyneliin tai nauraa sydämensä kyllyydestä.
Olen myös sanonut suoraan asiat, ja saanut arvostusta juuri tästä rehellisyydestä.
Unohtamatta sitä tavoitetta, joka ensi kysymällä tuntuu niin selkeältä,
mutta, joka vuosien kuluessa vaihtuu ja muuttaa muotoaan.
Miksi?
Pitkässä valmennussuhteessa aukeaa ihmisen todellinen kehokokemus ja mielen tunnemaailma.  Ihmisen kokonainen tarina.
On suuri kunnia olla osa niistä jokaista, jokaisena päivänä.

-Tiialotta

Holes in the sky

Minun matkani alkoi kolme viikkoa sitten.
Kuin kivi olisi pudonnut harteiltani. Kuin joku olisi avannut kahleeni.

Kurotin liian kauas, vaikka lähellä olisi ollut se oikea vastaus.
Mutta kuten sanottu: Tulee mennä kauas, jotta näkee paremmin lähelle.

Olen ollut aina unelmoija.
Uskonut ja kurottanut korkeuksiin.
Kädet kohti taivasta. Rakentanut toivoa, sortuvien rakenteiden alla.
Murtanut lukot ja avannut uusia.

Pudonnut tuleen ja tullut takaisin ehyempänä.
Niin kuin jokainen meistä tahollaan.
Joku vain pukee samanlaiset kokemukset sanoiksi. Kokemukset, joita me kaikki olemme kohdanneet elämämme aikana.

Eheytyminen.
Kuinka hyvä energia parantaa kuin lääke kivun.
Kuin sielu nousisi siivilleen, energian virratessa oikeaan suuntaan.

Tänään tulin tilanteeseen, jossa näin kyyneleet. Kirjoitukseni oli koskettanut. Sanat olivat saaneet merkityksen kehossa ja keho tilan, tuntea.
Vuosia sitten, viisas mies näki minussa jotain. Hän pyysi minua mukaansa auttamaan ihmisiä.
En ollut valmis.
Jokin minussa sanoi, että on suurempikin joki, jossa minunkin kyyneleeni tulevat virtaamaan ja kuivumaan ajan saatossa. Ja sen jälkeen olen valmis siihen, mihin elämäni minua ohjaa.

Useinkaan, emme näe vastauksia, vaikka ne olisivatkin läsnä. Ja juuri se tekee meistä inhimillisiä.
Kun kulkee useamman polun, tai kompastuu useampaan kiveen, tulee kokeneeksi kaiken sen elämänrikkauden, mitä eteemme asetetaan.

Aika.
Suhteellinen käsite.
Huominen voi olla toiselle liian kaukana, kun taas toinen toivoisi ajan kulkevan hitaammin.
Sanotaan, että aika parantaa haavat. Ikävää se ei kuitenkaan vie koskaan, ja tarvitseeko sen edes sitä tehdäkään?

Minun kohdallani aika pysähtyi vuosia sitten.
Sen jälkeen, kelloni on kulkenut enemmän taaksepäin kuin eteen.
Kunnes muutama viikko sitten, oli kuin vanha koneistoni olisi alkanut tikittää jälleen.
Oli kuin Feenix lintu olisi nähnyt taivaankatossa reiän ja lentänyt pilvien läpi uuteen aamuun.

Kaikki se, minkä olin antanut itsestäni, sai merkityksen.
Minun valoni alkoi loistaa jälleen.

Valo.
Ihmisen suurin energianlähde. Osalle tieteellinen, jopa hyvin matemaattinenkin yhtälö.
Itse olen aina uskonut kuitenkin muuhun kuin tieteeseen. Sisäiseen valoon.
Ja luottanut tunteeseen, joka kehosta nousee näkyväksi.
Kun tilaan astuu ihminen, joka kantaa tätä valoa, on muiden helppo olla läsnä.
Minun valoni sammui pitkäksi aikaa, kunnes joku avasi oven ja kehotti astumaan sisään vanhasta ovesta.
Kohti minun valoani.
Ja tulin kotiin.

-TiiaLotta-

Drop your weapons
Carry me home 
Leave no defence
Carry me home 
Let the waves wash over me
Carry me home 
Over the land or the sea
Carry me home 


Close your eyes
Can you feel it
Can you feel the light intertwining
Can you feel it


Pick up all the pieces
And carry them home
Carry them home
Hold on and release it
When you carry us home
Carry us home
Close your eyes
I would give it all only to find you
And carry you home
To carry you home
Cause it's easier to fade out, to fade out
Than to carry you home
To carry you home


Close your eyes
It's easier to fade out, to fade out
Than to carry you home  

Can you feel it, can you feel the light intertwining
Close your eyes
Cause it's easier to fade out, to fade out
Than to carry you home 

Can you feel it, can you feel the light intertwining
Close your eyes
Cause it's easier to fade out, to fade out
Than to carry you home 

Can you feel the light
intertwining
Carry you home
intertwining
Carry you home

-SOHN-

Heart of Gold

Minulta kysyttiin tänään: Mitä odotan elämältäni?
Niin suuri kysymys, johon meiltä jokaiselta löytyisi montakin vastausta.

Jäin kuitenkin miettimään asiaa.  Se vaivasi minua.

Pohdittuani asiaa monelta kannalta, tunnen, kuinka suurimmaksi ja näkyvimmäksi kehotuntemukseksi nousee lämpö.
Ja siihen liittyvät asiat, kuten auttaminen, läsnäolo ja vuorovaikutus.
Hetki, jolloin toisessa ihmisessä syntyy kokemus. Ainutlaatuinen.

Jälki, joka jää elämään, ohjaamaan eteenpäin ja antamaan voimaa.
Voimaa tulevaan. Tai menneiden käsittelemiseen.

Kun on käynyt rajalla ja tullut takaisin, tahtoo vain yhtä asiaa. Että ihmiset rakastaisivat elämää, sen monimuotoisuutta ja uskaltaisivat elää jokaisen päivän, kuin se olisi se viimeinen.
Tulisivat niin lähelle itseään, että löytäisivät vastaukset.
Monelle se tarkoittaa monta eksymistä tiellä, monta mutkaa, väärää tienristeystä, mutta loppujen lopuksi, meistä jokainen löytää kotiin.
Miksi?
Koska siellä, missä meidän on hyvä olla, on se tärkein paikka. Koti. Meissä itsessämme.
Vain sillä on merkitystä, mikä meidät nostaa siivillemme.
Missä koemme elävämme.

Minun suurin ohjaajani olen ollut minä itse, minun kehoni ja mieleni.
Sairauteni. Tyhjät huoneet, suurimman hädän hetkellä.

Sekä intuitioni.
Se ei ole ollut oikeastaan koskaan väärässä. Se on myös aistinut kaiken sen, mitä en olisi halunnut.
Juuri nämä epämiellyttävät kokemukset, minäkin olisin halunnut tukahduttaa.
Ne tuntemukset kehossamme ovat myös tärkeitä. Ne ohjaavat meidät näkemään laajemmin.
Ja juuri niiden kautta, olen tullut näkyväsi muille.
Rehellisenä. Ja rikkinäisenä, palasista koottuna. Elämää rakastavana.

Viime yönä näin unta.
Unessa oli haltija. Minun elämäni vartija.
Minun voimani ja valoni.

-Tiialotta-


                                                           "Heart Of Gold"

This time her minds made up
Yeah, she's moving on
It's not like her spirit's crushed
It's just she don't belong

Maybe she thinks too much
She thinks she's given enough

God only knows, she's got a heart of gold

Always looking for love
She's beginning to think she's cursed
On her looks she judged
By the folks at work

All alone at night she's cried
Silently is filled with pride
One day they'll know, she's got a heart of gold

And she sings, I want to know what love is
But it seems to come with so much pain
If no one wants to show me
It seems easier just to run away
When I am gone it's just a penny for my soul
But God he knows, I got a heart of gold

Been coming 'round here
Since she's a little girl
But now the change is clear
We live in a cynical world

She don't care for fashion and fame
Those kind of people they are all the same
They don't wanna know, she's got a heart of gold

And she sings, I want to know what love is
But it seems to come with so much pain
If no one wants to show me
It seems easier just to run away
When I am gone it's just a penny for my soul
But God he knows, I got a heart of gold

To see her footsteps in the snow

And she sings, I want to know what love is
But it seems to come with so much pain
If no one wants to show me
It seems easier just to run away
When I am gone it's just a penny for my soul

But God he knows, I got a heart of gold 

Blount, James Hillier / Robson, Stephen Paul

Sinun sisäinen orkesterisi

Oletko koskaan miettinyt, mitä sinä haluat?
Ilman, että miettisit ensin toisen tarpeita.

Voisitko ajatella, kuinka voimaannuttava tunne se voisi olla?
Antaa arvostus itselle, arvottamatta sen merkityksellisyyttä muiden silmissä.

Tulla tietoiseksi, siitä tarpeesta, mikä sinun sisälläsi palaa?
Mitä nousee näkyväksi, jos todella kuuntelet kehoasi ja annat sen vallata sinut täysin.

Olisiko jo aika tuoda esiin sinun paras minäsi?

Kuinka moni meistä elääkään tietäen, ettei saa näkyä itselleen tai muille sellaisena kuin toivoisi?
Kuinka moni piilottaa itsestään sen kauneimman, vain siksi, ettei ole saanut rohkaisua loistaa tai tukea, saadakseen tuoda parhaat puolensa esiin.
Toisten kautta eläminen, itsensä unohtaminen ja herkkyys, kokea muiden mielialat, voimallisina kehokokemuksina, syövät herkän energiaa.

Hallittu herkkyys, oikeassa tilassa, oikean energian kohdatessa, luo meistä kehomme ja mielemme mestareita. Olemme itse itsellemme kuin muusa taiteilijalle.
Voimme kehittyä näkemään, kuulemaan, kokemaan ja ymmärtämään itseämme paremmin, vain hyvän energian ollessa läsnä.

Tänään, katson itseäni, kuin ensimmäistä kertaa alastonta vartaloa.
Olen kuin taiteilijan luoma teos ja olen ylpeä siitä.
Moni ajattelee tässä kohtaa juuri niin kuin minäkin, ennen.  Kysyen: Olenko itserakas sanoessani näin?
Ja vastaus on: en.
Vain pitämällä itseään tasavertaisena itselleen, kykenee näkemään myös muut hyväksyttynä.
Mutta se vaatii myös työtä.
Se vaatii uskaliaisuutta tulla esiin ja uskoa itseensä.
Vain uskomalla itseensä, voi uskoa toisiin.
Joskus se joutuu koetukselle, väärien energioiden kohdatessa. Tai elämä jää jumiin sellaiseen.
Irtautuminen voi olla vaikeaa.

Kun taas oikean energian läsnäollessa, saavutamme enemmän, kuin pelkän kehokokemuksen itsestämme.
Loihdimme itsestämme suurimman mestariteoksen, halliten mieltä ja johtaen kehomme suurta orkesteria, elämämme kapellimestareina.

-Tiialotta-

Uuden vuoden kynnyksellä

Uuden aamun kynnyksellä.
Vuosi takana ja uusi edessä.
Mitä jäi käteen, mitä sydämelle, mitä ruokittavaksi mielelle ja keholle?

Moni ajattelisi, että jäi vain surua ja menetettyä aikaa.
Muistelen lausetta, jossa toinen osapuoli sanoi: Olen pahoillani, jos vein elämästäsi neljä ja puoli vuotta.

Miten toiselta ihmiseltä voi viedä mitään?
Kaikki mikä tapahtuu, tapahtuu omien valintojen kautta.
Minun aikani, noin viisi vuotta, ei mennyt hukkaan. Opin paljon, ymmärrän joka päivä enemmän ja uskon, että kaikella on merkitys.

Oman rakkauteni menetin kauan sitten. Ikävä ei ole päättynyt koskaan.
Kaipasin kuitenkin läheisyyttä ja turvaa. Sillä loppujen lopuksihan, ihminen on seuraa etsivä,
inhimillinen koneisto.
Meidät on luotu etsimään pari itsellemme.

Intuitioni sanoi kauan sitten, ettei tämä onnistu. Olin oikeassa.
Miten voi rakastaa, jos sydän on muualla?

Kuitenkin, olen onnellinen kaikesta ajasta. Tämä kaikki, maailma, jossa elän, ei olisi ollut mahdollinen, ilman tukea.
Nyt se kaikki, mitä uhrasimme, kantaa jo hedelmää.
Olemme luoneet talon, joka on täynnä elämää. Tunteita, iloa ja naurua. Sekä kyyneliä.
Yhteisiä jaettuja kokemuksia, niin hyviä kuin epämiellyttäviäkin.

Olemme tulleet tärkeiksi monelle ja olemme luoneet uusia suhteita, joista osa kestää elämänmitan, osa päättyy aiemmin.
Olemme kuitenkin vaikuttamassa ihmisten hyvinvointiin oman persoonamme kautta.
Ja juuri tuo persoona punnitaan. Se painaa eniten vaakakupissa.
Kohtelenko ihmisiä, kuten haluaisin itseäni kohdeltavan? Avoimena ja ennen kaikkea rehellisenä.

Ja juuri tuo rehellisyys on ollut koetuksella tänä vuonna, enemmän kuin uskoinkaan.
Silti näen asiassa, jos toisessa, myös jotain hyvää.
Uusi ovi ei olisi auennut minullekaan, ilman menneen vuoden tapahtumia.

Tavoitteet ovat korkealla sekä työelämässä, että oman elämän suhteen.
Niin kuin tulisi olla jokaisella meistä, oli tavoite sitten kuinka suuri tai pieni. Se on tärkeä, juuri siinä hetkessä, jossa elää. Juuri nyt.

Sanoin taannoin rakkaalle ihmiselle: Tulet menestymään, tulet onnistumaan, jos vain haluat.
Keväällä jää nähtäväksi, mihin se tahtotila riittää.

Minun tahtotilani on selvä.
Tulla näkyväksi jälleen.
Kaikkien niiden "Näkymättömän Lapsen" vuosien jälkeen. Ja nauttia siitä.
Antaa palanen muille. Ilman vastapalvelusta.
Olla onnellinen.
Niin kuin kuvassa, jossa matkani suuntasi kohti maata, jota rakastan, vuonna 2011.


-Tiialotta-

Kirje kadonneelle, vuonna 2012

Niin vahva.

Oletko kuullut koskaan lausetta: 
"even the strongest one can fall".

Jokaisella ihmisellä on ennen syntymää sielu ja sen mukana sydän.
Sielu ei lakkaa koskaan olemasta, mutta vahvakin sydän voi lakata toimimasta.
Ei se ole sydän joka murtuu, vaan sielu.
Ja riittävän monta säröä saa aikaan sen, ettei sielu kykene enää muuta kuin antamaan periksi.

Viisas mies sanoi kerran: You have a warriors heart. 
Sen tiedän. 
Enhän muuten kykenisi tähän, mitä teen.
Se, miten olen syksystä selviytynyt, on ihan selvää. 
Tahdon ja sydämen voimalla, mutta sielustani en tiedä.
Eilen heräsin nenäverenvuotoon ja mietin joko nyt, mutta ei. 
Sielu ei halua lähteä vielä.

En ajattele enää tulevaa, en unelmoi. Päivistä en tiedä. Ne vain menevät ja yöt tuntuvat niin pitkiltä, vaikka nukunkin niin vähän. Ainoa asia mitä mietin, on muistot.

Erase or rewind.

Kysyn joka päivä, miksi ihmiselle on annettu niin suuri asia kuin tunne.

Voisinpa nähdä vielä sen päivän, kun sanoin, etten tarvitse ketään. Ihminen on kuitenkin koneisto, joka tarvitsee muita ihmisiä ympärilleen, juuri tunteiden takia.

Kun näin sinut, oli kuin ympärillä olisi ollut kehä. 
Valoa ja energiaa. Mutta nyt se kehä on muuttunut. 
Kumpikaan meistä ei valaise tilaa. On kuin valo olisi muuttunut varjoksi. Ilma on sakeaa ja energiavirrat sinkoilevat sekavina massoina.
Kyyneleet ovat enemmän ja enemmän kuivuneet ja tilalla on tyhjä aukko.
Joku sanoisi, että vielä on toivoa paremmasta, mutta minä olen luopunut siitä.

Joka päivä suoritan asiat, kuin ne olisivat ennalta sovittu ja kun suljen illalla silmäni, huokaisen helpotuksesta, kun päivä on ohi. Näin minä selviydyn. Kun en ajattele.

Koen että rakkaus on yliarvostettu asia. Me ihmiset luulemme, että rakkaus on tunteita ja intohimoa.
Kuitenkin kaikessa on kysymys mielestäni yhteydestä. Kahden sielun välillä.
Ja joskus sielu eksyy toisesta sielusta.
Osa meistä ihmisistä kulkee läpi elämänsä, kohtaamatta sitä puuttuvaa toista puoliskoaan, mutta joskus kun niin käy, sielu merkitsee omansa ja seuraa puuttuvaa palaansa läpi elämän, tahtoipa sitä tai ei.

22.1.2012

-Tiialotta-


We walked the narrow path, 
beneath the smoking skies.
Sometimes you can barely tell the difference 
between darkness and light.
Do you have faith 
in what we believe?
The truest test is when we cannot, 
when we cannot see.


I hear pounding feet in the, 
in the streets below, and the,
and the women crying and the, 
and the children know that there,
that there's something wrong, 
and it's hard to belive that love will prevail.

Oh it won't rain all the time.
The sky won't fall forever.
And though the night seems long,
your tears won't fall forever.

Oh, when I'm lonely, 
I lie awake at night 
and I wish you were here.
I miss you. 
Can you tell me 
is there something more to belive in?
Or is this all there is?

In the pounding feet, in the,
In the streets below, and the,
And the window breaks and,
And a woman falls, there's,
There's something wrong, it's,
It's so hard to belive that love will prevail.

Oh it won't rain all the time.
The sky won't fall forever.
And though the night seems long,
your tears won't fall, your tears won't fall, your tears won't fall
forever.

Last night I had a dream.
You came into my room, 
you took me into your arms.
Whispering and kissing me, 
and telling me to still belive.
But then the emptiness of a burning sea against which we see
our darkest of sadness.

Until I felt safe and warm.
I fell asleep in your arms. 
When I awoke I cried again for you were gone.
Oh, can you hear me?

It won't rain all the time.
The sky won't fall forever.
And though the night seems long,
your tears won't fall forever.
It won't rain all the time
The sky won't fall forever.
And though the night seems long,
your tears won't fall, your tears won't fall, 
your tears won't fall
forever.

-Jane Siberry-

Herkuttelijan joulu

Joka joulu, ihmiset kyselevät minulta erinäisiä kysymyksiä, liittyen ravintoon tai herkutteluun jouluna.
Kuinka monta torttua tai suklaapalaa saakaan syödä, ilman omantunnon aiheuttamaa tuskaa.

Vastaukseni yllättää, enemmän kuin usein.
Moni odottaa tiukkaa linjausta tai tarkkaa määrää. Selkeitä ohjeita.

Mutta eihän se niin toimi.
Mietipä itse, ihan hetki. Avaat suklaarasian ja ohjeeksi on annettu kaksi palaa.
Otat ne kaksi, laitat rasian kiinni ja kaappiin.
Mitä tapahtuu?
Rasia huutaa sinua, istuessasi sohvalla. Vähintään, joka kolmas hetki, ajattelet rasian sisältöä ja sen tuomaa mielihyvää.

Niin, tämä toistuu myös monen muun asian yhteydessä.
Aivot kehittävät kehotuntemuksesta muistijäljen, jota ruokimme mielen avulla.
Mieli hakee ja näkee asioita, jotka kehittyvät aivoissamme uskomukseksi.

Esimerkiksi ihastuessamme, jota sitten myöhemmin kutsumme rakkaudeksi.
Stressitila kehossamme. Hyvällä tavalla.
Näläntunne katoaa usein juuri tässä tilanteessa. Samoin kuin surussa.

Tunnetilat ohjaavat meitä myös ravinnon suhteen. Mitä tasapainoisemmassa tilassa elimistömme on, sen helpompi hyvää ruokavaliota on noudattaa.

Tasapainoinen keho aistii myös näläntunteen hormonitasapainon ollessa kunnossa.
Kun taas epätasapainoinen tila saa meidät valitsemaan huonommin.

Usein surun kohdatessa laihdumme, näläntunne katoaa tai sorrumme herkutteluun.
Kaikki riippuu kehostamme ja sen viesteistä.

Rakastunut ihminen ei koe näläntunnetta, johtuen kortisolitasojen huimasta noususta. Keho ruokkii itse itseään. On kuin olisimme kadottaneet tarpeen, joka pitää meidät loppujen lopuksi hengissä.

Kuitenkin, yhtälön ollessa mikä tahansa, peilaamme itseämme johonkin toiseen.
Näemme itsemme mielemme kautta, juuri sellaisena, kuin mielemme haluaa.

Suurin kysymyksemme tulisikin painonhallinnassa olla: miten hallitsemme mieltämme?
Mitä ajattelemme itsestämme?
Ja miten ruokimme mieltämme?  Peilaammeko vain negatiivisia kehotuntemuksia ja annamme mielellemme vallan toteuttaa jälleen se kuvitelma, että kaikki on menetetty.

Kuten tänäkin jouluna. Suuri joukko ihmisiä painii viimeisten jouluruokien ja suklaarasioiden kanssa. Syödäkö vai eikö?
Aloittaako sitten uutena vuotena uusi elämä vai nyt?

Kun vastaus on yksinkertainen.
Kuunnella kehoa ja hoitaa mieltä. Luoda mielelle positiivisia kokemuksia joka päivä.
Nauttia elämästä, vaikka se olisikin se herkku, juuri tänä jouluna.

-Tiialotta-

Fighting with life

Syöpä.
Sana, joka pysäyttää hetkellisesti meistä jokaisen.
Sana, joka luo pelkoa ja epätietoisuutta.
Tuo näkyväksi elämän rajallisuuden, vahvemmin, kuin mikään muu hitaasti etenevä asia elämässä.

Luopuminen ja sen epätietoinen tila kehossamme ja mielessämme jäytää meitä, kuin hitaasti kuolevat solut läheisemme kehossa.
Olemme voimattomia tilanteen edessä.
Luulemme usein elämässämme, voivamme hallita koko maailmaa.
Olemme itsemme herroja, kunnes tulee hetki, jolloin kaikki pysähtyy.

Tunnetila siitä, että kohta kaikki on ohi. On vain epätoivoinen taistelu todellisuutta vastaan.
Mahdollisuudet kuin korttipelissä. Voitat tai häviät.
Väärän kortin valitseminen puhdistaa pöydän hetkessä turhasta, kun taas onnen sattuessa, on vielä pieni mahdollisuus hävitä voittajan kortti.

Ihastuin elämän monimuotoisuuteen vuonna 2013.
Minua kannateltiin suunnattomalla rakkaudella sairastuessani.
Olin menettänyt paljon, enemmän kuin tiesinkään silloin.
Eronnut tärkeimmästä ihmisestä elämässäni. Ja sairastuin.
Miksi?
Halusin luovuttaa. Keho kääntyi minua vastaan, kuin iskuna vasten kasvojani.
Olin hävinnyt elämäni tärkeimmän ottelun ja annoin periksi.

Tein listan. Kirjoitin asiat, jotka halusin toteuttaa elämässäni, ennen kuin häviäisin tästä maailmasta.
Aloin toteuttaa niitä yksitellen.
Kirjoitin kirjeet pöytälaatikkoon, annoin ohjeet ja toivoin kirjeissäni tahtoani kunnioitettavan.

Sain kuitenkin uuden kortin, jossa annettiin hiukan lisäaikaa.
Toteuttaa enemmänkin.
Sain mahdollisuuden pyytää anteeksi ja lupauksen, että minut kannettaisiin vielä jonakin päivänä, sinne, missä minun onnellisuus ja elämänilo näyttäytyi parhaalla mahdollisella tavalla.
Sain jatkaa.
Yhdellä ehdolla. Auttaisin muita.

Tänään, katson tilannetta taas silmiin.
Tällä kertaa kuitenkin pelkääjän paikalta. Ja toivoisin voivani ottaa kaiken sen itselleni. Kuin armolahjana.
Sillä minä tiedän, miltä se tuntuu.
Tiedän, kuinka se syö. Hitaasti, varmasti. Ilman vaihtoehtoa.
Lannistaa henkisen minän. Ja henkisen minän taantuessa, myös keho luovuttaa.

Tänään, minäkin taistelen. Kuin päiväni olisivat luetut.
Toisen puolesta.
Toivoen, uskoen. Silti valmistautuen.

-Tiialotta-

As I draw up my breath
And silver fills my eyes
I kiss her still
For she will never rise

On my weak body
Lays her dying hand
Through those meadows of Heaven
Where we ran

Like a thief in the night
The wind blows so light
It wars with my tears
That won't dry for many years

Loves golden arrow
At her should have fled
And not Death's bone dart
To strike her dead

-My Dying Bride-

New day in my new life

Vieraantuminen. Menettäminen. Luovuttaminen.

Oli se ystävyydessä, parisuhteessa tai perhesiteissä.
Kuinka nopeasti se käykään?

Hetki sitten, arki pyöri rutiinien ympärillä. Kaikki tuntui kasaantuvan yhdeksi möykyksi.
Herääminen, työ, nukkumaan meno ja hiljaisuus.
Tulimmeko koskaan ajatelleeksi asioita, ennen kuin kaikki tuli näkyväksi?

Olimmeko vain tilanteen orjia ja olimme luovuttaneet itsemme elämälle?
Tunsimmeko enää muuta, kuin rullan, joka pyörii? Päämme sisällä ja kehossamme, automaattisina liikkeinä.

Minusta tuli robotti, tyhjine silmineen, tuijottaen yhteen kohtaan elämässä.
Haparoivin ottein, löysin itseni usein kyykistyneenä kehotuntemusteni äärelle, voimattomana ja epäröivin ajatuksin.
Olin kuin ohuin lasi, valmiina murskautumaan kivilattialle, tuhansiin palasiin.
Itkeä ei saanut. Ei saanut olla heikko, ei väsynyt. Vain täydellinen, tuottelias ja pystyvä.
Kunnes väsyin.
Kunnes kaikki oli yhtenä päivänä ohi.

Tänä aamuna herätessäni tunsin, ensimmäisen kerran 4 vuoteen, kuinka makuuhuoneeni lattia tuntui kylmältä, paljaiden varpaideni alla.
Sytytin kynttilät aamuhämärässä ja kuuntelin hiljaisuutta. Minun talossani, joka heräsi henkiin jälleen.
Talovanhus ja minä, kahdestaan kahvikupin äärellä.
Onnesta hehkuen.
Uuden kynnyksellä.

Kuin vastarakastuneet.
Tietämättä, mitä huominen tuo tullessaan.

<3

-Tiialotta-


Hello darkness, my old friend

I've come to talk with you again
Because a vision softly creeping
Left its seeds while I was sleeping
And the vision that was planted in my brain
Still remains within the sound of silence

In restless dreams I walked alone
Narrow streets of cobblestone
'Neath the halo of a street lamp
I turned my collar to the cold and damp

When my eyes were stabbed
By the flash of a neon light
That split the night
And touched the sound of silence

And in the naked light I saw
Ten thousand people, maybe more
People talking without speaking
People hearing without listening

People writing songs
That voices never share
And no one dared
Disturb the sound of silence

"Fools" said I, "you do not know
Silence like a cancer grows
Hear my words that I might teach you
Take my arms that I might reach to you"
But my words like silent raindrops fell
And echoed in the wells of silence

And the people bowed and prayed
To the neon God they made
And the sign flashed out its warning
In the words that it was forming

And the sign said
"The words of the prophets
Are written on the subway walls
And tenement halls"
And whispered in the sound of silence

-Disturbed-

Christmas Day

Olen aina ollut jouluihminen.
Koristellut kotini jouluhuntuun ja toivonut joulukuusen, sen aidon, koristamaan tupaa valoineen.
Leiponut joulun tuoksuja ja järjestänyt pikkujouluja.

Tänä vuonna kävi toisin. Ei tullut perinteistä joulukakkua, ei pipareita, eikä joulukuusta.
Miltä se tuntui?
Hyvältä.
Seurata kauempaa hössötystä ja hurmioituneita ihmisiä, loputtomassa kaupungin vilinässä.
Toki hetkellinen vajoaminenkin tapahtui, enhän olisi muuten tunteva ihminen.
Miten selätin sen kehollisen tunteen?
Hengitin. Syvään.


Takerrummeko perinteisiin?
Takerrummeko siihen, mikä on aina ollut?
Ilman vaihtoehtoa. Ajatusta siitä, että muutos voisi olla hyvästä.
Toki joulun perinteet luovat sitä joulun tuntua, mutta onko sen näyttäydyttävä aina samalla lailla?

Tänä jouluna, minun muutosvirta joulun suhteen, on ollut hyvin onnistunut.
Kello on unohtunut ja minä kellon mukana.
Olen jäänyt istumaan kahvikupposen ääreen, kuuntelemaan kehoa.
Kuuntelemaan läheisiäni.
Näkyväksi on tullut paljon kehollisia kokemuksia, kun on hiljentänyt mielen.
Olen jopa huomannut hymyileväni, enemmän kuin pitkään aikaan.
Olen nähnyt omat tunteeni kehon kautta, tullut näkyväksi muille uudelleen. Olen kuin avannut verhoni maailmalle.
Olen itkenyt, ilman kritiikkiä. Se on tullut sallittuksi.  Olen nauranut, ilman kritiikkiä siitä, että olen äänekäs.
Olen ollut minä.

Eräs läheinen ihminen sanoi minulle: tämä joulu on muutosten joulu, ensi joulu on sinun omasi.

Kuinkahan moni meistä ihmisistä elää toisten joulua?
Sitä joulua, jonka haluaisi jättää väliin tai ainakin muuttaa.
Kuinka moni huokailee sohvalla, toivoen, että vuotuinen juhla olisi jo ohi?

Kuunteleminen. Aistiminen.
Toisen huomioon ottaminen. Unohtaen, että näin on aina ollut.
Katoava luonnonvara.
Tai sitten ei.
Meissä jokaisessa on mahdollisuus. Kun vain uskallamme näyttää sen, muulle maailmalle.
Ja olla se, kuka olemme ja antaa lupa sen myös näkyä muille.

Joulua.

 -Tiialotta- 

Beginning the new and finding the old

Tulin tänään julkiseksi bloggaajaksi.
Olin ajatellut, että saan muutaman hassun, ehkä hiukan kiinnostuneen, lukemaan tekstejäni.
Istuessani sohvalla, mielenkiintoni heräsi kuitenkin sen verran, että kurkistin tilastoihin.

Ällistyksekseni sivulle kirjautuneita näytti olevan 1000 ihmistä 2 tunnin aikana.
Tällä hetkellä luku liikkuu 1400 paikkeilla.
Sivuni ei ole erikoinen. Se ei kerro ihmisille, kuinka onnistua elämässä, saati miten pääsee huipputuloksiin.
Se kertoo 40-vuotiaan naisen elämästä, johon voi samaistua hyvinkin helposti.
Se kertoo rehellisesti elämästä ja sen monimuotoisuudesta ja mutkaisista tienpätkistä.
Se kertoo vaikeista päivistä ja elämän riemuista.

Tärkeimpänä, myös ihmisen erehtyväisyydestä ja armollisuudesta itseä ja läheisiä kohtaan.

Tänään, jouluaattona, kiitollisuus lepää harteillani.
Sisäinen liike voimistuu ja voima liikuttaa mieltä yhä vahvemmin, sitä unelmaa kohti, joka on pysynyt piilossa kaikki nämä vuodet.
On vain muutama harva, joka tietää kirjoistani. Niistä teksteistä, jotka lepäävät pöytälaatikossani.
Ehkäpä olisi aika kaivaa ne pölykerrosten alta ja lahjoittaa ne maailmalle luettavaksi.

Joka tapauksessa, minun sisäinen voimani on tänään liikuttanut monen mieltä.
Jokaisen mielen kohdalla, eri tavalla, juuri siinä hetkessä, missä elämä on.


-Tiialotta-

I wanna leave my footprints on the sands of time
Know there was something that meant something that I left behind
When I leave this world, I'll leave no regrets
Leave something to remember, so they won't forget

I was here
I lived, I loved
I was here
I did, I've done everything that I wanted
And it was more than I thought it would be
I will leave my mark so everyone will know
I was here

I want to say I lived each day, until I die
And know that I meant something in, somebody's life
The hearts I have touched, will be the proof that I leave
That I made a difference, and this world will see

I was here
I lived, I loved
I was here
I did, I've done everything that I wanted
And it was more than I thought it would be
I will leave my mark so everyone will know
I was here

I just want them to know
That I gave my all, did my best
Brought someone some happiness
Left this world a little better just because
I was here

I was here
I lived, I loved
I was here
I did, I've done everything that I wanted
And it was more than I thought it would be
I will leave my mark so everyone will know
I was here



-Beyonce-

Worth of life

Joka joulu alkaa alennusmyynnit.
Vuosi vuodelta aiemmin.

Osa meistä lipuu fanaattisen tilaan ja jopa jouluaattonakin lähdemme metsästämään tarjouksia.
Luottaen siihen, että voimme hyötyä ja saada onnen tunteen kaupoista, jotka olisivat tuoneet suuren loven kukkaroon hetki sitten.

Sama pätee liikunta-alalla.
Jokainen kuntosali lupaa suurin sanoin ja erilaisten kampanjoiden myötä, huippuetuja uusille, tuleville asiakkaille.
Olen ollut alusta asti ymmälläni.
Tein vuosia töitä keskuksessa, jossa sivuosaan jäivät asiakkaat, jotka olivat kulkeneet mukanamme vuosia.
Koin heidän puolestaan suunnatonta epäoikeudenmukaisuutta.
Kuinka inhimillisyys unohtuukaan, kolikoiden kiiluessa silmien edessä.

Taannoin satuin erehtymään koulutusmatkallani Stockmannin hulluille päiville.
Etsiessäni epätoivoisesti ulospääsyä, ehdin kommentoimaan kurssikaverilleni erästä tunnettua laukkumerkkiä.
Pidän sitä edelleen vanhan mummon kauppakassina, kun taas muotitietoiset naisasiakkaat arvottavat tämän laukun designin kärkipäähän.
Sain suunnattoman kovan kritiikin takanani seisovalta, turkistakkiselta naiselta.
En kuulemma osannut arvostaa muotia lainkaan.

Arvot.
Inhimillisyys. Luottamus.

Tulevana vuonnakaan, omassa yrityksessäni ei järjestetä kampanjaa, kalastellen uusia asiakkuuksia.
Tulevana vuonna, mietin laajentamista, välineiden hankkimista ja olemassa olevien asiakkaiden tarpeiden täyttämistä.
Tulevana vuonna, uskon edelleen arvoihin, joita itse noudatan.
Oikeudenmukaisuuteen. Vaikka se tänä vuonna joutuikin enemmän kuin koetukselle, en ole luovuttanut.
Uskon, ettei minulle annettu tätä tehtävää turhaan. Auttaa ihmisiä. Luoda koti treenaaville ihmisille, jossa on lupa nauraa ja itkeä. Epäonnistua tai tehdä huippusuorituksia.

Tulevana vuona toivon myös itselleni aikaa.
Eräs minulle tärkeä ihminen oli sitä mieltä, että olen melkoisen omistautunut asialleni.
Niin, se on totta.
Mutta, se ei kuitenkaan ole koko elämäni.
Olen omistautunut asialleni, olen yrittäjä.

Mutta samalla olen tunteva, herkkä. Kaipaan myös sitä, mikä tekee minusta inhimillisen työssäni.
Kaipaan arkea.

Tänään jouluaattona, istuessani sohvalla, toivoisin voivani jakaa tämänkin arkisen kokemuksen, ilman että se tuntuisi naurettavalta.
Lastenohjelman, jonka olen katsonut joka vuosi, 80-luvulta saakka.
Lumiukon.
Tämä hetki tuo tunnekokemuksen kehoon, joka minun arvoasteikollani on tärkeä.
Samalla lailla, kuin tunnekokemus työssä, kun asiakkaat saapuvat salille.

Jokainen tärkeä omalla tavallaan. Eri lailla. Yksilöinä.
Yhdessä.
Kuten minä heille, tunnelmanluojana. Hyväksyvänä.

-Tiialotta-

My Christmas

Tänään, kuten jokaisena jouluaattona, olen herännyt aikaisin.
Lapsena se tarkoitti sitä, ettei iltaan ollut enää pitkästi aikaa. Joulupukki tulisi kylään.

Tänään, hämärässä istuessani, koen olevani juuri siinä joulun hetkessä kiinni.
Ei kiirettä.
Hetki sitten, ulkoilma, aamuhämärä ja kylmä tuuli kasvoilla.
Lumipyry.

Kuin aika odottaisi.

Hiljaisuus. Käsin kosketeltavissa.

Jossain kaukana, joku sytyttää kynttilän, niille kaikille menneille, joku nostaa lapsen syliin ja joku laittaa kädet ristiin, toivoen maailmasta tulevan hiukan paremman paikan elää.

Juuri tässä hetkessä, keho kokee voimallista lämpöä.
Hetkessä, jossa kaikki liike on pysähtyneessä tilassa. On vain sisäinen valo, joka kertoo mihin suuntaan tulee mennä.
Valo, joka ohjaa näkemään paremmin, myös huomiseen.

Minun jouluni.
Täynnä rakkautta ja toivoa.
Rakkautta myös niille, joiden sydän on särkynyt tai toivo tuntuu menetetyltä.

Tänään, tässä hetkessä, ymmärrän jälleen paremmin myös oman tarkoitukseni.
Olla tuki. Mieli, joka kuuntelee. Olkapää, johon itkeä murheet ja sydän, joka tuntee vahvemmin kuin koskaan.

Minun jouluni näyttäytyy tänä aamuna kauneimpana maisemana, mitä olen koskaan nähnyt.
Maisemana, jota en ollut koskaan ajatellut näkeväni.
Minun jouluni on valmis, tässä hiljaisuudessa.

-Tiialotta-

Just before Christmas

Menin tänään, kuten kaikki muutkin ihmiset ruokaostoksille paikalliseen tavarataloon.
Jo ovella mietin, mikä tätä yhteiskuntaa vaivaa?
Maailma näkee nälkää, mutta me ostamme, kuin tavara loppuisi tästä kaupungista. Tästä maasta.

Emme ymmärrä, että elämme ylellisyydessä.

Kulutuksemme määrällä ei ole rajaa. Hiilijalanjälkemme painaa yhä enemmän ja enemmän.
Ja miksi?

Hössötämme, hermoilemme ja kiroilemme kassajonoissa, kuin meillä olisi elämän ja kuoleman taistelu käynnissä.
Tuskailemme, kun juuri se tietty tavara on loppu, juuri tästä kaupasta.

Olemme aloittaneet ajoissa joulun valmistelun, mutta sivusta seuraajana voin sanoa, ettemme tule valmiiksi koskaan. Emme kykene enää erottamaan aitoa joulua, siitä tavarantäyteisestä joulu-unelmasta.
Miksi emme osaa pysähtyä ajoissa?
Kun siihen on annettu mahdollisuus.
Jokaiselle meistä on annettu avain käteen. Me vain päätämme, käytämmekö sitä vai ei.

Mihin meiltä unohtui kiireettömyys?
Mihin se, mistä joulu alunperin rakentui?
Yhdessäolosta, rauhoittumisesta ja levosta.
Läsnäolosta, aidosti, toistemme kanssa.
Milloin viimeksi kysyimme läheisiltämme, miten he voivat?
Onko heillä kaikki hyvin?

Äitini saapui Lapista tänään.
Hänen uurteensa olivat syvemmät, kuin viime näkemällä.
Mietin, kuinka paljon hän kantoikaan sisällään väsymystä, huolia ja murheita.
Ja silti hän totesi kysymykseeni: Hyvin minä jaksan.

Tiedän, ettei asia ollut niin ja halatessani häntä, tunsin kuinka heiveröinen hänestä oli tullut.
Minun äidistäni.
Sillä hetkellä tajusin jälleen, kuinka rajallinen aikamme täällä on.
Koskettaessa äitiäni.
Se rakkauden määrä, jota tunsin juuri sillä hetkellä, tuntui rajattomalta.

Minun jouluni alkoi siitä.
Kyynelten valuessa poskiltani, minusta oli tullut se vahvin lenkki, tämän suvun ketjussa.
Omat murheet, niin isoilta kuin ne tuntuivatkaan eilen, katosivat ja rakkauden ja kiitollisuuden aalto pyyhkäisi ylitseni.

Juuri eilen mietin, kuinka yksinäinen joulu minulle tulisikaan. Ja nyt, tuntuu kuin pakahtuisin tunteesta, jossa saan olla osa suurempaa kokonaisuutta.
Minun perhettäni.
Vielä hetken aikaa.

-Tiialotta-

Lapsistain rakkain tää näyttämö on
Mis kuutamo kujillaan kulkee
Taipunut havu, kesä hoivassa sen
Valkomeren niin aavan
Joka aavekuun siivin
Saapuu mut kotiin noutamaan

Päällä talvisen maan hetki kuin ikuisuus
Mi pienen kissan jaloin luokseni hiipii
Tääl tarinain lähteellä asua saan mis
Viulu valtavan kaihon
Ikisäveltään maalaa
Laulullaan herättää maan

Lauluntekijät: Erno Vuorinen / Jukka Nevalainen / Marko Hietala / Tuomas Holopainen