Luottamus.Suuri sana, suurissa saappaissa.
Montako kertaa tulet sanoneeksi elämässäsi, luotan sinuun? Ja toteat jossain vaiheessa, ettei olisi kannattanut.
Miten sellaiselle pohjalle, jossa luottamus on mennyt, voi koskaan rakentaa mitään ehyttä tai onnistuvaa?
Ja kun yrität pelastaa sen, mitä jäljellä on, huomaat työntäneesi kätesi niin sitkeään taikinaan, että sinun on pakko pestä ne juoksevan veden alla.
Joskus intuitio kertoo alusta alkaen, että tuli valittua väärä tie, ja on aika palata takaisin.
Mutta silloin tällöin käy niin, että jokin asia sotkee sydämemme äänen ja suljemme sisäisen kaikumme hetkeksi.
Ja usein, juuri silloin tulee luottaneeksi sokeasti tunteeseen, jota kutsutaan hullaantumiseksi.
Silloin myös luottamuksen viisas ääni unohtuu.
Kietoudumme pelkkään tunteeseen, emmekä kykene näkemään aitoa minää sen kaiken alta, mikä meitä vie.
Narsismi.
Henkisen minän lannistaja, pitkien iltojen itkettäjä, yksinäisyys pimeässä.
Tunteeton huominen tai ylitsevuotava ihailu tänään.
Kyvyttömyys nähdä toisen tila, väsymys. Tai astua toisen saappaisiin edes pieneksi hetkeksi.
Olla niin vahvasti tietoinen itsestään, ettei kykene muuhun kuin ylikävelemiseen, eikä edes huomaa olleensa itsekäs.
Inhimillisyyden puute, toisen maatessa lattialla, yksin avuttomana.
Pyytäen apua, saamatta sitä. Edes käden kosketusta.
Halaus olisi ollut jo vuoden teko. Liikaa.
Uhreja tässä maassa on tuhansia. Eikä monikaan heistä tule koskaan kertoneeksi henkisestä hyväksikäytöstä.
He uhriutuvat ylisuorittajiksi, parrasvalojen sammuttua. Toistavat epätoivoisesti samaa kaavaa, toivoen parempaa huomista. Uskaltamatta kertoa häviönsä satuttavan. Sillä narsisti voittaa aina, omassa mielessään. Ja kertoo sen myös uhrilleen, ehdottamalla toista lähestymistapaa tai musertaa sanallisesti uhrinsa puhekyvyttömään tilaan.
Irtautuminen tällaisesta kokemuksesta voi olla vaikeaa. Sillä eläminen tällaisen ihmisen kanssa on kuin huume. Se jopa koukuttaa uhrin kyselemään jatkuvasti hyväksyntää. Ja kun sitä ilman jää, liukuu uhri kuin vesi syyssateella kuivaa tietä pitkin. Saamatta kosketuspintaa maaperään.
Ja jos suhteesta jonakin päivänä pääsee vapaaksi, voi kokemus olla niin voimaannuttava, että ihminen sekoaa hetkeksi aikaa.
Yhtäkkiä, kukaan ei painakaan matalaksi joka päivä, tai etsi syytä kritisoida, kehujen sijaan.
Voimallinen hyvän olon tunne voi jopa huumata hetkeksi aikaa, jolloin mieli nousee korkealle. Kunnes tipahtaa taas, itsesyytöksiin.
Odottaen seuraavaa sanallista sivallusta.
Valmentajana olen nähnyt läheltä tämän kaiken. Kuinka vaikea on saada ihminen uskomaan taas itseensä, uudelleen.
Pienin askelin, hetki kerrallaan. Peiliin katsoen, kehuen itseään, jopa hiukan hymyillen.
Kaiken sen pinnallisen suun kiristelyn jälkeen, se aito hymy palaa ihmisen kasvoille.
Hengittäen. Valmentajana sallien ja ymmärtäen.
Välillä huomaten ihmisen huokailevan itseironian kautta vanhoja vitsejä, kunnes oppii näkemään, että nekin ovat turhia.
Se aito ihminen pyrkii uudestaan esiin ja valaisee tilan energiallaan.
Henkinen vapautuminen, varjoista esiin.
Esiripun auetessa, kyynelten valuessa, voi pimeä hiljaisuus vihdoin näyttäytyä väreissä.
Sielun ja sydämen voimalla.
<3
-Tiialotta-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti