Kipu.Fyysinen kehotuntemus tai henkinen mielen tila.
Kipu.
Viesti hiljentää tahtia, kuunnella kehoa.
Kipu.
Mielen solmu. Painolasti rintakehällä.
Kuin suurin taakka, minkä voisi kantaa, olisi aseteltu suoraan sydämen päälle.
Kivussa eläminen ja sen hyväksyminen. Niin fyysisesti kuin psyykkisesti, vaatii mielen lujuutta.
Sen hallintaa ja ymmärrystä.
Kipua ei voi olla, ennen kuin on elänyt siinä.
Fyysinen kipu, konkreettinen ja ymmärrettävissä oleva kehollinen kokemus.
Mutta miten se vaikuttaa mieleen?
Jatkuvana muistuttajana olemassa olostaan. Liikkeessä, tai kun hiljennämme tahtia.
Kertoen mielelle joka päivä uudenlaisen kokemuksen. Kuin yllättäen meidät pahanteosta tai varkaista. Keksien meille uudenlaisia rangaistuksia, jo totuttujen tilalle.
Toivoisimme kivun loppuvan, muuttavan asumaan toiseen kehoon. Olemme väsyneitä ja ärtyneitä.
Emme saa nukuttua tai riittävän laadukasta unta.
Kipu alkaa johtaa orkesteriamme, sanellen meille pelisäännöt.
Se murtaa pikkuhiljaa mielen muurit, kuin nakertaen seinästä pieniä palasia.
Se käskyttää meidät toimimaan malliensa mukaan, jolloin motivaatiomme heikkenee tai jopa katoaa kokonaan.
Olemme kivun uhreja ja alamme toimia kuin uhrit.
Säälittelemme itseämme. Jos emme ihan julkisesti, niin mielemme pohjamudissa, käyden voimakasta kamppailua vastustajamme kanssa. Jo tietäen, että hävisimme taistelun, ennen kuin se alkoikaan.
Ja miksi kaikki tämä?
Oikeastaan nautimme itsesäälistä. Mielemme on rakentanut meille ansan, johon astumme silmää räpäyttämättä.
Olemme niin heikkoja, että tarvimme tukea itsesääliltämme ja muiden ihmisten empatiasta.
Nautimme hetkellisesti parrasvaloissa olemisesta, kuin saisimme lisää virtaa tyhjentyneisiin paristoihimme.
Kunnes tipahdamme taas syviin vesiin. Rämpiäksemme ylös hitaasti säälipisteitä keräillen.
Muistan fyysisen kipuni. Taistelin, kunnes tipahdin ja nousin taas.
En ymmärtänyt ajoissa kuunnella kehoani.
Jos olisin ollut viisas, olisin säästynyt paljolta.
Ajatukseni oli kuitenkin hyvin selkeä. Jos vielä jaksaisin tämän kerran, niin sitten lepään.
Kunnes romahdin.
En tiennyt mitään muuta toimintamallia. Minulle lepo ei ollut koskaan vaihtoehto.
Ja kuinka moni minun maailmassani elävä ihminen kokee samoin?
Päivittäin.
Ohittaen kiputuntemuksen.
"Change your thoughts and you change your world" -Norman Vincent Peale
Mutta miten mieli voi auttaa kehoa?
Aistimalla kehotuntemuksia. Vähättelemättä sitäkään kipua, joka alkaa pienenä tuntemuksena jossain kohtaa kehoamme.
Tai ymmärtämällä, että keho tarvitsee tänään jotain muuta kuin rasitusta.
Ehkä pienen hengähdystauon tai vaihtelua rutiineihin.
Myös henkinen kipu siirtyy keholle, samalla lailla kuin fyysinen mielelle.
Tällä viikolla olen kokenut voimakasta putoamista tyhjyyteen, kun en ole voinut antaa sitä voimaa toiselle, jota toinen kaipaa. Yksinkertaisesta syystä, että oma kehoni korjaa vielä pitkään petettyä mielen kaaosta. Koen aitoa, oikeaa fyysistä kipua, joka muistuttaa minua joka päivä, jollakin lailla.
Kipu, jonka pelkään uusiutuvan hetkenä minä hyvänsä.
Tänään olisin halunnut ojentaa käteni, kunnes vedin sen pois.
Ja juuri nyt, keho tuntee painolastin, pettymyksen ja riittämättömyyden tunteen valtavan raskaana kehollisena kokemuksena. Kuin olisin pettänyt parhaan ystäväni. Juuri sen ihmisen, joka välittää, myös minun kivustani.
Ja ainoa, jonka voin lahjoittaa itselleni, on armo. Ja hengitys.
Minun hengitykseni, joka palauttaa minut kehooni.
Kuulemaan ja ymmärtämään.
Aika ei ole vielä.
-Tiialotta-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti