Body awareness

Kehoni on tullut vuosi vuodelta herkemmäksi harjoittamisen myötä.

Kun olin pieni, isäni sanoi, että tämä tyttö elää omassa maailmassaan ajatustensa kanssa.
Hän katseli usein minua keittiön lattialla ollessani 4-vuotias. Luin satukirjaa väärinpäin ja kerroin tarinoita peikoista ja keijukaisista.
Lempikirjani oli satukirja, joka kertoi milloin mistäkin, mitä nyt keksinkään.

Olen ollut aina myös erittäin kipuherkkä. Monta kertaa elämäni aikana olen ollut tilanteessa, jossa toinen on sanonut, ettei tuo nyt vielä voi sattua. Opin myös hyvin nuorena suodattamaan kipua.
Ja piilottamaan sen muilta. Itkemään salaa, kun sattui.

Olen myös aistinut aina enemmän, kuin olisi ollut tarpeenkaan. Ihmisten tunnetilat ja kertomattomat tarinat. Osannut tarttua oikeaan käteen ja halata, kun olen kokenut sen olevan tarpeen.

Olen antanut ihmisten tulla lähelle ja kertonut hyvin avoimestikin elämästäni.
Ilmaissut, että on ihan normaalia puhua. Se tuo paremmin meidät näkyviksi, kuin vaikeneminen.
Helpommin lähestyttäviksi ja inhimillisemmiksi.

Kuitenkin, kokemalla keholla paljon, herkkänä ihmisenä ja sanoittamalla kehotuntemuksia, olen myös huomannut sen aiheuttavan hämmennystä.
Aluksi itsessäni ja myöhemmin muissa.

Oletko koskaan miettinyt, että elämässämme on ihmisiä, jotka vaikuttavat meihin välillisesti, mutta joita emme tunne laisinkaan?
Tunnemmeko oikeasti edes itseämme? Jos meidän tulisi sanoittaa itseämme muutamalla sanalla, joutuisimme varmaankin miettimään hetken.

Omassa elämässäni, aiemmin, olen jäänyt usein tunnetiloihin jumiin, pääsemättä pois.
Kun aloitin tietoisen harjoittamisen, on tunteista ja ajatuksista ollut helpompaa päästää irti. Ja tulla enemmän kehoon.
Ymmärtää, että myös epämiellyttävä kehotuntemus on hyväksyttävä olotila.

Viikonloppuna aloitin uuden painonhallintaryhmän. Huomasin sanoittavani kaikkea muuta kuin ravintotietoa. Ja aistin saaneeni kontaktin kuulijoihin. Kuulin myös ihmisten sanovan, kuinka ensimmäistä kertaa, joku uskaltaa kertoa ääneen sen, että onnistuminen on kiinni muustakin kuin syömisestä tai tahdonvoimasta.
Sillä tahdonvoima voi olla vahva, mutta jos se on ainoa asia, joka pitää meidät kurissa, niin mitä sitten kun se loppuu?
Sama pätee elämään.
Voimme taistella vaikka kuinka kauan epämiellyttäviä kehon tunnetiloja vastaan, mutta se tunnetila voittaa aina, jos emme hyväksy sen olemassaoloa.
Viime aikoina olen tullut miettineeksi myös ajatusta, kun ihminen haluaa jotain.
Onko se ajatus, jonka kehitämme päässämme ja se ottaa vallan meistä, vai todellinen kehollinen kokemus. Miten erotamme ajatuksen ja kehotuntemuksen?
Ja kuinka moni asia vaikuttaa mieleemme ja siihen, miten tulemme alttiiksi tälle kokemukselle?

Esimerkiksi jaksaminen.
Ihminen jaksaa loppujen lopuksi melkein mitä vain. Voimme nähdä näitä tilanteita maailmalta. Sodissa, panttivankidraamoissa ja ihan tavallisessa elämässä.
Minunkin työmaailmassa. Liikuntakeskuksessani.
Tahdonvoima ajaa meitä tekemään asioita tai sitten ei. Ja tahtovan ihmisen on vaikea ymmärtää tahdotonta treenaajaa.
Valmentajan tehtävä on ymmärtää molempia. Ja opastaa oikeaan suuntaan.
Mutta vain harjoittamalla itse, voi ymmärtää harjoittamatonta kehotuntemusta. Ja sitä polkua ei voi kulkea kukaan muu kuin se, joka aloittaa matkan tietoisen läsnäolon polulla.

Itse saan aloittaa taas uusien ihmisten kanssa, uuden matkan. En tiedä onnistummeko yhdessä.
Tiedän vain, että tämä matka tulee vaikuttamaan meihin kaikkiin omalla tavalla.

Kuulin kerran lauseen: Haluaisin pitää sovitusta kiinni.
Entä jos tilanne muuttuu? Tai elämä muuttuu.
Silloin kehotuntemuskin elää ja muuttuu. Ja meidän on hyväksyttävä muutos.
Sillä muutos luo muutoksen.  Ensin sisäisessä minässä ja sen jälkeen ulkoisessa ympäristössä.

Ja muutos voi olla joko hyvä tai huono. Mutta se on aina muutos ja se vaikuttaa meihin kaikkiin.
Itse uskon muutosvirtaan. Ja sen vapauttavaan keholliseen kokemukseen.

-Tiialotta-