My mirror

Kritiikki ja sen vastaanottaminen.
Kuinka vaikea yhtälö?
Itse asiassa hyvin helppoa, jos toinen ymmärtää antaa sen oikealla tavalla.
Miksi emme kuitenkaan kykene siihen järkevään palautteen antoon? Tai vastaanottamiseen?

Näemme vain sen, mikä meistä itsestämme heijastuu.
Olemme epävarmoja ja peilaamme omia menneitä kokemuksiamme toiseen ihmiseen. Emme tietoisesti pyri toista loukkaamaan, mutta omat tunnekokemukset nousevat juuri kritiikinannon hetkellä hyvin näkyviksi.
Hyökkäys on paras puolustus.
Suojamekanismi ja puolustautumiskeino.
Toinen ihminen astuu niin sanotusti askeleen liian pitkälle, ymmärtämättä, ettei vastaanottaja ole välttämättä valmis kohtaamaan tilannetta realistisesti juuri sillä hetkellä.
Konflikti on valmis.

Miten voisi nähdä asian uudella lailla, ehkäpä jopa rakentavasti?

Tulemalla puoliväliin. Asettumalla hetkeksi toisen asemaan. Elämällä hetki toisen elämää.
Kaikilla meillä ei kuitenkaan ole kykyä nähdä toisen tilaan.
Miksi?
Jos katsomme taaksepäin, peilaamme täysin itseämme menneeseen. Kuvittelemme päässeemme vanhasta yli. Mutta opitut kokemukset eivät muutukaan hetkessä.
Emme kykene sormia napsauttamalla muuttumaan, vaikka haluaisimme.
Mitä pidemmälle sukellamme mielemme koukeroihin, sitä syvemmällä totutut tavat asuvat.
Olemme kuin mehiläispesän työläinen, joka tietää täsmälleen, mihin kennoon palata ja sama toistuu ongelmatilanteissa.
Toistamme kaavaa, keskustelussa ja riitelyssä.

Miten voimme muuttaa tilanteen eduksemme ja uudelleen rakentavaksi?
Kasvamalla itse ja näkemällä omat virheemme myös mahdollisuutena.
Etsimällä uusia ratkaisumalleja ja ymmärtämällä oman inhimillisyyden. Teemme virheitä.
Kysymys kuuluukin, opimmeko niistä?
Käsittelemmekö ne vai viemmekö ne mielen syövereihin, sen suuremmin pohtimatta, mitä jäi käteen?

Kuinka monta kertaa olemme olleet tilanteessa, jossa toinen sanoittaa, mutta toinen puhuu jo päälle. Ja yleensä konfliktitilanteessa esiin nousevat juuri sanat: Sinä aina sitä ja sinä aina näin.
Emme osaa kuunnella, tai keskittyä kuuntelemaan. Ajattelemme jo, mitä aiomme sanoa ja juuri tämä nousee esiin totutun mallin mukaan.
Läsnäolevan kuuntelun puute aiheuttaa enemmän väärinymmärrystä, kuin asia itse.

Oppimalla eri luonteenpiirteet, näkemällä erilaiset toimintamallit, voimme muuttaa omiamme.
Antamalla tilaa, ja pyrkimällä kuunteluun, sanoittamisen sijaan, voimme tulla lähemmäksi sitä tilaa, jota kutsutaan ratkaisumalliksi.
Miten sitten onnistumme?

Oletko koskaan kuullut sanaa hengitys? Oletko kokeillut?
Tilanteessa kuin tilanteessa hengityksen merkitys korostuu. Se tuo meidät takaisin tilaan, joka on rakentava ja hedelmällinen.
Hengitys juurruttaa meidät takaisin kehoon. Ja keho valaisee mielen, ollessaan hengittävässä tilassa.

Eilen minulta kysyttiin useaan kertaan, mitä minulle on tapahtunut?
Näytän erilaiselta. Sana, joka nousi näkyväksi keskusteluissa oli valo.

Niin, minun valoni, joka oli eksyksissä monta vuotta.
Keho peilaa mielen tilaa ja mieli kehoa.

Tänään voin sanoa, että minun valoni näyttäytyy sateenkaaren väreinä, juuri nyt.
Valona, joka ohjaa myös usean eksyneen kotiin.

-Tiialotta-