I could have been a dreamer?

Uskoin aina lapsena, että isäni alkoholismi oli minun ja sisareni vika.
Ajattelin ja loin illuusion, että olimme niin pahasisuisia, että isä ja äiti päättivät erota.
Kun vanhempani sitten erosivat, toimin kuin
"Helsinki-syndoomasta" kärsivä ja halusin jäädä isäni luo.
En suostunut näkemään muuta vaihtoehtoa. En halunnut luopua tuosta miehestä, joka illalla nukkumaan mennessämme toi nallen sänkyyni ja kertoi sen haluavan antaa iltasuukon ja halauksen.

Äidillämme ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin perääntyä. Seisoihan isäni takana varakas, vanha emäntä, isäni äiti. Äitini oli varaton, eikä hänellä ollut vaihtoehtoa, kuin muuttaa pois kotoa.

Isäni joi lapsuutemme alkuvuodet ja isoäitimme hoiti meitä, kuin olisi ollut äitimme.
Ankaran kurin kautta. Äitini unohdettiin, ja isoäidistäni tuli tärkein naisihminen elämääni.

Olin koulukiusattu sekä myöhemmin kiusaaja. Kostin kokemani vääryyden, sisälläni kytevän pahan olon vuoksi. Ja tiesin tekeväni väärin. Löysin itseni usein tuijottamassa vessan peiliin, yhden toiveen kanssa. Joku lopettaisi piinani ja isämme juomisen.
Muutin pois kotoa hyvin varhain ja opin rahankäytön nopeasti. Kuinka raha vain kului ja yhtäkkiä huomasin olevani varaton.
Eikä kukaan ollut auttamassa.
Tuimme sisareni kanssa toisiamme, niin hyvin kuin voimme, mutta piilotin myös häneltä monet huolet ja murheet, sillä hän on ollut aina meistä se harkitsevampi luonne.

Sanoitin vuosia päähäni lausetta, että olen viallinen, rakkaudetta rakennettu ja aloin uskoa sen kaiken.
Peilasin kaiken tästä isäni ongelmasta ja rakkaudettomuudesta ja huomaan yllättäväni edelleen itseni tuosta valheesta. Viimeksi reilu viikko sitten.
Kerroin, etten tarvitse rakkautta, eikä minulla ole sitä antaa. Ja mitä tapahtui?
Kuin paino olisi raahattu rintakehälleni, upottamaan minut syvimpään mereen maailmassa.

Minun matkani on ollut hyvin pitkä siihen ymmärrykseen, ettei mikään teoistamme olisi voinut vaikuttaa vanhempiemme päätökseen. Eikä siihen, että menetimme kosketuksen isäämme jo kauan sitten.
Kuitenkin tuo kaikki heijastuu minusta edelleen. Tahdonvoima, selviytyminen ja heikkouden peittäminen.
Kun kerroin unelmistani entiselle miehelleni, hän sanoi, että olen hullunrohkea. Eikä minun pitäisi ajatella liikoja itsestäni.
Sisareni tuumasi hyvin rauhalliseen tyyliinsä, että kai sinun se pitää toteuttaa, jos se siltä tuntuu.
Sillä hän tiesi minun jo tehneen sisäisen päätöksen.
Aluksi koin hyvinkin vahvasti näyttämisen halua kaiken sen jälkeen, kun irtisanoin itseni vakituisesta työyhteisöstä.
Kunnes yrittäminen ja näyttämisen halu vaihtui oikeaksi unelman ideoimiseksi ja toteuttamiseksi.
Ja jo sillä hetkellä, kun ovet aukesivat ensimmäisen kerran pienessä liikuntakeskuksessa, tunsin varmuutta kaikesta.
Näin sen kaiken suurempana, valmiina ja vaikka sisään tulvivat ihmiset hymähtelivät pienelle salille, tiesin jo sisälläni, ettei se jää siihen.
Tunsin kehossani, että pärjään. Niin kuin moni alkoholistiperheen lapsi tuntee.
He selviävät rahahuolista, vaikeista ajoista ja yksinäisyydestäkin. Sillä usein siellä hiljaisuudessa on se kaiken salliva pelastus.
Kukaan ei huuda, eikä räyhää. Eikä ole ketään, kenen kanssa riidellä.
Ja kaikki on kiinni vain pienistä askeleista, jotka antavat kokijalle mielihyvää, kehollisen hyvän olon myötä.
Pelkotuntemukset ovat meille tuttuja, ja kaikkien suurien vaikeuksien jälkeen, pessimismille ei ole enää sijaa pienissä asioissa. Kaikki se koettu kehollinen tunne, vie meitä kohti suurempaa kokonaisuutta.
Niin kuluneelta kuin se lause: Haaveista tulee totta toteuttamalla kuulostaakaan, olen ylpeä oman haaveeni toteutumisesta.
Toivoisinkin, että kaikki ne minun kaltaiseni tyhjästä rakentavat unelmoijat, uskaltaisivat nähdä omat unelmansa sekä vahvuutensa ja astua valoon.

-Tiialotta-