Being just a woman

Naisena olemisen vaikeus.

Ollako heikko, tunteellinen, vai arjen supersankari?

Kykenevä, pystyvä, toimelias ja väsymätön uurtaja. Ruuhkavuosien suorittaja?

Entäpä olla vain nainen? Onko se enää sallittua? 

Tuntea, kaikki se mikä kuului ennen naiselle. 

Nykypäivänä, meistä naisista on tullut vahvoja. Hyvän näkösiä, treenattuja koneistoja, jotka eivät väsy koskaan.

Työelämän vaatimukset ja kotiolojen suorituspaineet ovat valtavat, puhumattakaan sosiaalisen median painostuksesta. Meistä on luotu kuva, jota on mahdotonta noudattaa.

Vai onko?

Joku meistä kokee tämän kaiken henkisenä väkivaltana, kun taas toinen nauttii parrasvalojen loisteesta ja kolmas suorittaa tunnollisesti tämän kaiken ja vielä enemmän. Huomaamatta, salaa muilta.

Naiseus koskettaa silti meitä kaikkia, ikään tai kokoon katsomatta.

Naiseus on ja pysyy, vuosikymmenistä huolimatta.

Sisään rakennettuna, se puhuttelee meitä aika ajoin.

Ja kun se puhuttelee, tapahtuu yleensä mullistuksia. Mielen myllerryksiä tai peruuttamattomia elämänmuutoksia. 

Joskus ne ovat tuiki tarpeellisia tapahtumia elämässä, mutta aika ajoin naiseus ajautuu myös umpikujaan. Ja usein, juuri silloin suurempi voima ottaa vallan.

Suorittaja murtuu viimein, tai parrasvalojen tähti uupuu punaiselle matolle kesken suurimman ihailun.

Ja miksi?

Kosketuksen voima. Sen parantava taito. Naiseuden pohja.

Niin tärkeä osa kaikkea sitä. Halaus, läheisyys, sekä lupa olla heikko herkällä hetkellä. 

Väsyneenä, uupuneena, tai onnellisena. 

Lupa luopua supersankarin viitasta edes hetkeksi, ja näyttää kokonainen minä.

Ja tulla hyväksytyksi myös juuri siinä hetkessä. 

Omalla kohdallani naiseus ajautui syvään kaivoon 3 vuotta sitten.

Herkkänä luonteena kipuilin kauan, kunnes luovutin. Annoin periksi.
Minusta tuli niin sanotusti intouchable.

Aloin nähdä vain kehon, joka suorittaa päivisin rutiinit ja iltaisin istuu alastomana rankkasateessa toivoen pelastusta.

Pelastusta ei tullut. Tuli vain sateen tilalle hurrikaani, joka pyyhkäisi loputkin naiseuden rippeistä mennessään.

Tunne kehossa kuin hylätyssä talossa, tai tartuntavaaraa sairastavassa kehossa, ilman kosketusta.

Ilman ymmärrystä. 

Tuhannet kysymykset sinkoillen päässä.

Ennen kuin tuli hiljaista. Ja ymmärrys.

Nähdä kauemmas.

Pidemmälle, kuin oli koskaan katsonutkaan. Ja tulla onnellisesksi siitä tunteesta, että keho tuntee taas.

Muutakin kuin tyhjyyttä. Ensimmäistä kertaa vuosiin, tunne oli vahvempi kuin koskaan.

Olinkin elossa. Ja minulla on lupa siihen kaikkeen.

Supersankarin viitta laskeutui harteiltani ja palasin tietoisuuteen, jonka kadotin kauan sitten.

Kuinka helposti ajaudumme tilaan, jossa luovumme kauneimmasta instrumentistamme.

Kehostamme, jossa elämme. 

Toisen ihmisen vuoksi.

Luulemme, ettei meillä saisi olla oikeutta pyytää arvostusta, ymmärrystä tai tukea, kun sitä tarvisemme.

Luulemme, että jos jaksamme vielä yhden päivän enemmän, niin ehkä huomenna kaikki muuttuu.

Ja juuri tällä tavalla, annamme arvokkaimman lahjamme pois.

Arvostuksen itseämme kohtaan, toisen edessä.
Ja lakkaamme olemasta naisia.


-Tiialotta-

Hiljainen mieli

Avasin tänään salini oven aikaisin, kuten aina.
Avasin samalla silmäni näkemään jotain sellaista, mikä saa minut aina hymyilemään ja hyvälle tuulelle.
Energia.
Ja yhtäkkiä huomasin kehoni täyttyvän lämmöstä. Jalkani eivät enää palelleet, eivätkä sormeni tuntuneet kylmiltä.
Kuulin naurua, sekä iloista puheensorinaa. Ja mikä parasta, jokainen sisääntulija toivotti toisilleen huomenta, hymyssä suin.
Koin valtavaa ylpeyttä asiakkaistani. He kokivat kuuluvansa yhteisöön, missä saa olla sellaisena kuin on.
Juuri tällaisina hetkinä, kaikki tapahtuu pakottamatta. Kuin se olisi tarkoitettukin. Olemaan oikein, juuri sillä hetkellä.

Olen pohtinut usein, mikä saa meidät ihmiset olemaan läsnä toisillemme?

Keskustelin maanantaina aiheesta, ja totesin sen jälkeen, hyvin yksinkertaisesti löytäneeni yhden syyn.
Kun egon ei tarvitse taistella tilastaan, se väistyy ja tilalle syntyy tila, jossa jokaiselle löytyy paikka.
Kaikki kunnioittavat toisiaan, ilman tarvetta ahdistaa toisten energiaa nurkkaan.
Kun se joutuu ahtaalle, on siitä vaikea löytää tietä ulos.

Hiljainen mieli voisi kuvata tätä tilaa parhaiten. Kun mieli hiljenee, on mahdollista kokea tyhjä hetki, jolloin ihminen riisutaan paljaaksi ajatuksista. Jää vain keho, kokemuksiensa kanssa.
Ja usein tähän tilaan tuleminen vaatii ymmärrystä ja oivallusta siitä, miten mieli käyttäytyy.

Minun tieni tulee olemaan pitkä.
Olen hyvin emotionaalinen ihminen ja sanoitan paljon.
Ja kehotuntemukseni ovat vahvoja. Matkallani olen todennut niin monta kertaa, kuinka vahva sanoitus säikyttää ne, jotka eivät ole vielä löytäneet asian äärelle. Kehostani huomaa myös, milloin sen on paha olla, eikä sitä voi peittää.
Kun sitten kohtaa muut ympärillään, voi vain todeta, kuinka inhimillinen sitä onkaan.
Ja sekin tulisi olla sallittua, kunhan ei loukkaa toisen tilaa.
Sillä elämässä, jokaisen on kuljettava se oma matka, kehoon ja sen tuntemuksiin.
Tultava lähemmäs hiljaisuutta, jotta uskaltaa avata verhon siihen maailmaan, missä keho elää.

Ja kun sinne löytää, tulevat sanat turhiksi. Energian vain aistii.
Siinä elää ja siitä vahvistuu. Ja vain hyvän energian kautta voi antaa egon mennä.
Asumaan ainakin hetkittäin jonnekin muualle, missä se voi myrkyttää kehoa ja mieltä.


-Tiialotta-

Obstacles of the body

Sain tänään kehuja asiakkaaltani. Hän sanoi olemustani jotenkin raikkaaksi.
Niin. Kuinka ollakkaan.
Kun keho voi pikkuhiljaa paremmin, alkaa sielu loistaa. Ei ole kovin kaukaa haettua, kun vanha kansa sanoo, että "silmät ovat sielun peili".
Minun peilini näkee nyt selvemmin ja kehoni vapautuu tuntemaan taas niitä kokemuksia, jotka minun on pitänyt piilottaa vuosia.
Ja se heijastuu, kuin kasvot veden pinnasta, jokaiseen kanssakulkijaan ja hyvä lähtee kiertämään.
Huomaan levänneeni nyt ensimmäistä kertaa moneen vuoteen, nukkuneeni riittävästi ja nauttineeni aamuista. Kuin olisin saanut uuden kehon ja uuden mahdollisuuden.

Keskustelin tänään samasta aiheesta, myös hiukan eri näkökulmasta.
Yritin saada ääntäni kuuluviin, puhuessani esteistä.
Niistä esteistä, jotka luomme mielemme avulla ja jotka siirtyvät kehotuntemukseen.
Ymmärrys siitä, että se mikä tapahtuu, pitäisi tapahtua pakottamatta.
Yritämme koko ajan niin suunnattoman paljon olla niin täydellisiä, että lopulta hukumme sen tuomaan negatiiviseen energiaan, aivan kuin juopunut oksennukseensa.
Emme näe kokonaisuutta, tai sen tuomaa mahdollisuutta.

Esimerkiksi, lepopäivä.
Työssäni, yksi suurimpia puheenaiheita, joka päivä.
Monelle meistä se on käsittämätön yhtälö. Olemme kuin herhiläiset, jos joudumme pitämään välipäivän. Puramme agressiomme läheisiimme ja kiukuttelemme, jos emme saa adrenaliinipistostamme.
Vertailemme itseämme huippu-urheilijoihin. Treenaavathan hekin 7 päivää viikossa ja vielä kaksi kertaa päivässä.
Ja näin luomme suurimman esteen kehityksellemme ja tavoitteelliselle onnistumiselle.
Väsynyt keho, oli syy sitten mikä tahansa, välittää energiaa huonosti.
Emme vain miellä itseämme väsyneeksi, sillä mielen väsymys näkyy vasta kauan sen jälkeen, kun keho on lopen uupunut.
Hyvä valmentaja näkee väsymyksen jo ennen kuin asiakas ehtii edes mainita asiasta.
Esteiden löytäminen, niiden esille tuonti ja niistä irtautuminen, voivat olla monelle valmentajallekin suuri haaste.
Uskaltautuako toteamaan asiakkaalle, ettei treeni suju enää hyvällä tasolla, johtuen liiasta rasituksesta.
Esteiden esille tuominen voi olla myös vaikea paikka valmennettavalle.
Sillä totuttu harjoitusmäärä on vaikea purkaa.
Siihen liittyvät sosiaaliset paineet ja ympäristö vaikuttavat hyvin voimakkaasti ja monella tasolla.
Itsensä vertailu muihin ja alemmuuden tunne saattavat yllättää, eikä näiden asioiden aiheuttama paine tunnu kehossa miellyttävältä.
Liian usein valmennettava sortuu salaa treenaamiseen, tai lopettaa valmennuksen juuri tämän syyn takia. Tietäen itse paremmin, mikä on hyvästä hänelle.
Vaikeiden asioiden äärellä oleminen on kehollisesti valtava kokemus ja mieli peilaa näitä tunteita.
Emme ole valmiita kuuntelemaan. Ja usein, perääntyminen on helpoin keino.
Jättää käsittelemättä ne asiat, jotka loppujen lopuksi antavat vastaukset kaikkiin kysymyksiin.

Tämä yhtälö voidaan siirtää ihan mihin tahansa elämässämme.
Kiellämme usein sen vaihtoehdon, minkä keho on jo meille kertonut.
Emme osaa kuunnella, emmekä tiedä muuta keinoa kuin perääntyä tai hyökätä.
Taistelemme kuin Don Quijote tuulimyllyjä vastaan, kunnes keksimme muka mielessämme ratkaisun.
Mutta asia ei loppujen lopuksi muuta muotoaan. Tuulimyllyt ovat tuulimyllyjä, niin kauan kunnes annamme periksi totuudelle. Emme tule muuten voittamaan mahdotonta taistelua, ellemme myönnä mikä meni vikaan.

Minun tuulimyllyni kutistuvat päivä päivältä. Luulen, että saan pian katsella niitä
miniatyyrimaailmassa.
En voi muuttaa niiden muotoa, mutta voin päättää, kuinka paljon ne puhaltavat minua vastatuuleen.

-Tiialotta-

                                                                          Flares

Did you lose what won't return?
Did you love but never learn?
The fire's out but still it burns
And no one cares, there's no one there

Did you find it hard to breathe?
Did you cry so much that you could barely see?
In the darkness all alone
And no one cares, there's no one there

Well did you see the flares in the sky?
Were you blinded by the light?
Did you feel the smoke in your eyes?
Did you? Did you?
Did you see the sparks fill with hope? You are not alone
Cause someone's out there, sending out flares

Did you break but never mend?
Did it hurt so much you thought it was the end?
Lose your heart but don't know when
And no one cares, there's no one there

Well did you see the flares in the sky?
Were you blinded by the light?
Did you feel the smoke in your eyes?
Did you? Did you?
Did you see the sparks filled with hope? You are not alone
Cause someone's out there, sending out flares
Someone's out there, sending out flares

Did you lose what won't return?
Did you love but never learn?

But did you see the flares in the sky?
Were you blinded by the light?
Did you feel the smoke in your eyes?
Did you? Did you?
Did you see the sparks filled with hope? You are not alone
Cause someone's out there, sending out flares

Well did you see the flares in the sky?
Were you blinded by the light?
Did you feel the smoke in your eyes?
Did you? Did you?
Did you see the sparks filled with hope? You are not alone
Cause someone's out there, sending out flares
Someone's out there, sending out flares

-The Script-

Teaser of the body, is the mind

Kiusa se on pienikin kiusa.
Ja valitettavasti nykypäivänä, se tuottaa yhä enemmän mielihyvää meille ihmisille.

Viha ja inho, sekä välinpitämättömyys kasvavat päivä päivältä.
Emmekä enää katso taaksemme, mitä jätimmekään vaakakupppiin, vaan jatkamme eteenpäin suoraa tietä. Emme välitä enää, mikä on oikein ja mikä väärin.
Saamme suoranaisesti valtavan energialatauksen kehoomme toiminnallamme, toisten kärsiessä.
Mielen manipulaatio ohjaa kehoa. Ja luo ajatuksien myötä kuvan, että tämä on oikein.
Toisten polkeminen, pelkästään siksi, että se on hauskaa. Se antaa niin sanotusti ne suurimmat kiksit.
Ja mihin se johtaa? Ei mihinkään.
Päinvastoin.
Keho saattaa taistella jonkun aikaa vastaan, reagoimalla voimakkaasti, kunnes sen tahto muserretaan mielen illuusiolla. Sen jälkeen mieli johtaa kehon orkesteria hyvinkin voimakkaasti, luoden kuvitelmia toisensa perään. Ja lopulta keho uskoo mielen kertomuksen ja alkaa toimia kuin kuuliainen oppilas.

Tulin ällistyneeksi jälleen tällä viikolla, kuinka maailma polkee rahan ahneudessa eteenpäin.
Härskiydellä ei taida olla enää mitään rajaa ja arvot voidaankin heittää romukoppaan.
Vain se mikä merkitsee, on oma tarve ja sen myötäjäisinä kaikki saavutettu ollaan valmiita uhraamaan. Kunhan oma ego tulee ruokituksi ja siinä sivussa egon myötäilijät.

Oletko kuullut lauseen: Kosto on suloinen? Mielen manipulaation kautta, oikeutamme itsemme kostamaan kaikki vääryydet. Olemme kuin 4-vuotias lapsi, joka ei saa tikkaria, silloin kun haluaa.
Ja kiusanteko on se jo lapsesta saakka opittu malli, johon on helppo turvautua, samoin kuin vastuuttomuus. Kun asiat eivät sujukaan niin kuin haluaisimme, luovumme vastuusta, ja puhdistamme pöydän, hakkaamalla liiat jauhot käsistämme.
Emmekä katso taaksemme enää, nähdäksemme kuinka muut ryömivät pohjamudissa vain todetakseen, että apu oli lähellä, ilman halukasta auttajaa.

Pysähdyin miettimään. Haluanko lähteä mukaan tähän kaikkeen? Ja vastaus oli ei.
Otan mieluummin iskut vaikka molemmin puolin kasvoja, jos se antaa palasen rauhaa tähän maailmaan.
Kuinka monta kertaa olenkaan todennut, ettei negatiivinen energia voi kuin peilautua takaisin?
Elämme vain kuvitellussa maailmassa, jossa taistelu on ainoa keino toimia.
Emme osaa muuta kuin talloa heikommat jalkoihin, oman edun edessä. Itsekkyys meissä itsessämme on kasvanut niin suureksi, ettemme enää tahdo mahtua samaan tilaan muiden kanssa.
Tiputtamalla toisen, kerta kerran jälkeen maan rakoon, koemme suurinta mahdollista voiman tunnetta. Kuin lauman urosleijona mylviessään savannilla, yön pimeimpinä tunteina.

Omalla kohdallani, tämä kaikki on tapahtunut monia kertoja. Suorastaan kerään sitä energiaa, mistä ihmisten tulisi päästä eroon. Olen kuin magneetti. Positiivinen energia, joka muuttuu ajan saatossa negatiiviseksi virranlähteeksi joutuessaan taistelutantereelle.
Tällä kertaa kuitenkin valitsin toisin. Valitsin rakkauden itseäni kohtaan.
Luovun siitä, että syytän itseäni tai muita.
Valitsen myös rakkauden läheisiäni kohtaan, sillä se antaa minulle voimaa.
Ja saan rakkautta, omalta perheeltäni. Niiltä sadoilta ihmisiltä, joita näen päivittäin.
Ja silloin koen saavani kilven, sille negaatiolle, joka kävelee vastaan.
Ja siivet. Jotka kantavat minut valoon.

Tänään ohjatessani tuntiani, koin valtavaa rakkauden tunnetta. Olin kuin kipinä, sytyin tuleen ja poltin kaiken sen ikävän, minkä tänään keräsin kehooni.

Olin liekeissä, ja minkä takia?
Rakkauden.
Yhden suuren perheen.



-TiiaLotta-


                                        



                                                                   
                                                              

                                                                   "Army Of  Angels"

When love’s a battle
And life’s a war
When I just can’t go on fighting anymore
When I’m surrounded
And they’re closing in
When I feel the bullets graze against my skin

This world’s a war zone
But I’ve got a shield
And I won’t surrender
'Cause your love feels
Like an army of angels
Like an army of angels
Like an army of angels
Like an army of angels

Hey hey
If hate is poison then loves the cure
And it’s you that drives the demons from my door
When they got me cornered
Close to giving in
Oh, I feel you round me like a second skin

This world’s a war zone
But I’ve got a shield
And I won’t surrender
'Cause your love feels
Like an army of angels
Like an army of angels
Like an army of angels
Like an army of angels

Through the flames and the fire I will go
'Cause I know, yeah, I know that I’m not alone
Through the flames and the fire I will go
'Cause I know, yeah, I know that I’m not alone

Oh, what a beautiful sight whoa
A hundred thousand soldiers in the sky whoa
I don’t need to worry tonight
With you by my side, yeah

Like an army of angels
Like an army of angels
Like an army of angels
Like an army of angels, angels, angels

Like an army of angels
Like an army of angels
Like an army of angels
Like an army of angels

Through the flames and the fire I will go
'Cause I know, yeah, I know that I’m not alone
Through the flames and the fire I will go

                                                    'Cause I know, yeah, I know that I’m not alone.

                                                                     -The Script-

                                   

I could have been a dreamer?

Uskoin aina lapsena, että isäni alkoholismi oli minun ja sisareni vika.
Ajattelin ja loin illuusion, että olimme niin pahasisuisia, että isä ja äiti päättivät erota.
Kun vanhempani sitten erosivat, toimin kuin
"Helsinki-syndoomasta" kärsivä ja halusin jäädä isäni luo.
En suostunut näkemään muuta vaihtoehtoa. En halunnut luopua tuosta miehestä, joka illalla nukkumaan mennessämme toi nallen sänkyyni ja kertoi sen haluavan antaa iltasuukon ja halauksen.

Äidillämme ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin perääntyä. Seisoihan isäni takana varakas, vanha emäntä, isäni äiti. Äitini oli varaton, eikä hänellä ollut vaihtoehtoa, kuin muuttaa pois kotoa.

Isäni joi lapsuutemme alkuvuodet ja isoäitimme hoiti meitä, kuin olisi ollut äitimme.
Ankaran kurin kautta. Äitini unohdettiin, ja isoäidistäni tuli tärkein naisihminen elämääni.

Olin koulukiusattu sekä myöhemmin kiusaaja. Kostin kokemani vääryyden, sisälläni kytevän pahan olon vuoksi. Ja tiesin tekeväni väärin. Löysin itseni usein tuijottamassa vessan peiliin, yhden toiveen kanssa. Joku lopettaisi piinani ja isämme juomisen.
Muutin pois kotoa hyvin varhain ja opin rahankäytön nopeasti. Kuinka raha vain kului ja yhtäkkiä huomasin olevani varaton.
Eikä kukaan ollut auttamassa.
Tuimme sisareni kanssa toisiamme, niin hyvin kuin voimme, mutta piilotin myös häneltä monet huolet ja murheet, sillä hän on ollut aina meistä se harkitsevampi luonne.

Sanoitin vuosia päähäni lausetta, että olen viallinen, rakkaudetta rakennettu ja aloin uskoa sen kaiken.
Peilasin kaiken tästä isäni ongelmasta ja rakkaudettomuudesta ja huomaan yllättäväni edelleen itseni tuosta valheesta. Viimeksi reilu viikko sitten.
Kerroin, etten tarvitse rakkautta, eikä minulla ole sitä antaa. Ja mitä tapahtui?
Kuin paino olisi raahattu rintakehälleni, upottamaan minut syvimpään mereen maailmassa.

Minun matkani on ollut hyvin pitkä siihen ymmärrykseen, ettei mikään teoistamme olisi voinut vaikuttaa vanhempiemme päätökseen. Eikä siihen, että menetimme kosketuksen isäämme jo kauan sitten.
Kuitenkin tuo kaikki heijastuu minusta edelleen. Tahdonvoima, selviytyminen ja heikkouden peittäminen.
Kun kerroin unelmistani entiselle miehelleni, hän sanoi, että olen hullunrohkea. Eikä minun pitäisi ajatella liikoja itsestäni.
Sisareni tuumasi hyvin rauhalliseen tyyliinsä, että kai sinun se pitää toteuttaa, jos se siltä tuntuu.
Sillä hän tiesi minun jo tehneen sisäisen päätöksen.
Aluksi koin hyvinkin vahvasti näyttämisen halua kaiken sen jälkeen, kun irtisanoin itseni vakituisesta työyhteisöstä.
Kunnes yrittäminen ja näyttämisen halu vaihtui oikeaksi unelman ideoimiseksi ja toteuttamiseksi.
Ja jo sillä hetkellä, kun ovet aukesivat ensimmäisen kerran pienessä liikuntakeskuksessa, tunsin varmuutta kaikesta.
Näin sen kaiken suurempana, valmiina ja vaikka sisään tulvivat ihmiset hymähtelivät pienelle salille, tiesin jo sisälläni, ettei se jää siihen.
Tunsin kehossani, että pärjään. Niin kuin moni alkoholistiperheen lapsi tuntee.
He selviävät rahahuolista, vaikeista ajoista ja yksinäisyydestäkin. Sillä usein siellä hiljaisuudessa on se kaiken salliva pelastus.
Kukaan ei huuda, eikä räyhää. Eikä ole ketään, kenen kanssa riidellä.
Ja kaikki on kiinni vain pienistä askeleista, jotka antavat kokijalle mielihyvää, kehollisen hyvän olon myötä.
Pelkotuntemukset ovat meille tuttuja, ja kaikkien suurien vaikeuksien jälkeen, pessimismille ei ole enää sijaa pienissä asioissa. Kaikki se koettu kehollinen tunne, vie meitä kohti suurempaa kokonaisuutta.
Niin kuluneelta kuin se lause: Haaveista tulee totta toteuttamalla kuulostaakaan, olen ylpeä oman haaveeni toteutumisesta.
Toivoisinkin, että kaikki ne minun kaltaiseni tyhjästä rakentavat unelmoijat, uskaltaisivat nähdä omat unelmansa sekä vahvuutensa ja astua valoon.

-Tiialotta-

Body awareness

Kehoni on tullut vuosi vuodelta herkemmäksi harjoittamisen myötä.

Kun olin pieni, isäni sanoi, että tämä tyttö elää omassa maailmassaan ajatustensa kanssa.
Hän katseli usein minua keittiön lattialla ollessani 4-vuotias. Luin satukirjaa väärinpäin ja kerroin tarinoita peikoista ja keijukaisista.
Lempikirjani oli satukirja, joka kertoi milloin mistäkin, mitä nyt keksinkään.

Olen ollut aina myös erittäin kipuherkkä. Monta kertaa elämäni aikana olen ollut tilanteessa, jossa toinen on sanonut, ettei tuo nyt vielä voi sattua. Opin myös hyvin nuorena suodattamaan kipua.
Ja piilottamaan sen muilta. Itkemään salaa, kun sattui.

Olen myös aistinut aina enemmän, kuin olisi ollut tarpeenkaan. Ihmisten tunnetilat ja kertomattomat tarinat. Osannut tarttua oikeaan käteen ja halata, kun olen kokenut sen olevan tarpeen.

Olen antanut ihmisten tulla lähelle ja kertonut hyvin avoimestikin elämästäni.
Ilmaissut, että on ihan normaalia puhua. Se tuo paremmin meidät näkyviksi, kuin vaikeneminen.
Helpommin lähestyttäviksi ja inhimillisemmiksi.

Kuitenkin, kokemalla keholla paljon, herkkänä ihmisenä ja sanoittamalla kehotuntemuksia, olen myös huomannut sen aiheuttavan hämmennystä.
Aluksi itsessäni ja myöhemmin muissa.

Oletko koskaan miettinyt, että elämässämme on ihmisiä, jotka vaikuttavat meihin välillisesti, mutta joita emme tunne laisinkaan?
Tunnemmeko oikeasti edes itseämme? Jos meidän tulisi sanoittaa itseämme muutamalla sanalla, joutuisimme varmaankin miettimään hetken.

Omassa elämässäni, aiemmin, olen jäänyt usein tunnetiloihin jumiin, pääsemättä pois.
Kun aloitin tietoisen harjoittamisen, on tunteista ja ajatuksista ollut helpompaa päästää irti. Ja tulla enemmän kehoon.
Ymmärtää, että myös epämiellyttävä kehotuntemus on hyväksyttävä olotila.

Viikonloppuna aloitin uuden painonhallintaryhmän. Huomasin sanoittavani kaikkea muuta kuin ravintotietoa. Ja aistin saaneeni kontaktin kuulijoihin. Kuulin myös ihmisten sanovan, kuinka ensimmäistä kertaa, joku uskaltaa kertoa ääneen sen, että onnistuminen on kiinni muustakin kuin syömisestä tai tahdonvoimasta.
Sillä tahdonvoima voi olla vahva, mutta jos se on ainoa asia, joka pitää meidät kurissa, niin mitä sitten kun se loppuu?
Sama pätee elämään.
Voimme taistella vaikka kuinka kauan epämiellyttäviä kehon tunnetiloja vastaan, mutta se tunnetila voittaa aina, jos emme hyväksy sen olemassaoloa.
Viime aikoina olen tullut miettineeksi myös ajatusta, kun ihminen haluaa jotain.
Onko se ajatus, jonka kehitämme päässämme ja se ottaa vallan meistä, vai todellinen kehollinen kokemus. Miten erotamme ajatuksen ja kehotuntemuksen?
Ja kuinka moni asia vaikuttaa mieleemme ja siihen, miten tulemme alttiiksi tälle kokemukselle?

Esimerkiksi jaksaminen.
Ihminen jaksaa loppujen lopuksi melkein mitä vain. Voimme nähdä näitä tilanteita maailmalta. Sodissa, panttivankidraamoissa ja ihan tavallisessa elämässä.
Minunkin työmaailmassa. Liikuntakeskuksessani.
Tahdonvoima ajaa meitä tekemään asioita tai sitten ei. Ja tahtovan ihmisen on vaikea ymmärtää tahdotonta treenaajaa.
Valmentajan tehtävä on ymmärtää molempia. Ja opastaa oikeaan suuntaan.
Mutta vain harjoittamalla itse, voi ymmärtää harjoittamatonta kehotuntemusta. Ja sitä polkua ei voi kulkea kukaan muu kuin se, joka aloittaa matkan tietoisen läsnäolon polulla.

Itse saan aloittaa taas uusien ihmisten kanssa, uuden matkan. En tiedä onnistummeko yhdessä.
Tiedän vain, että tämä matka tulee vaikuttamaan meihin kaikkiin omalla tavalla.

Kuulin kerran lauseen: Haluaisin pitää sovitusta kiinni.
Entä jos tilanne muuttuu? Tai elämä muuttuu.
Silloin kehotuntemuskin elää ja muuttuu. Ja meidän on hyväksyttävä muutos.
Sillä muutos luo muutoksen.  Ensin sisäisessä minässä ja sen jälkeen ulkoisessa ympäristössä.

Ja muutos voi olla joko hyvä tai huono. Mutta se on aina muutos ja se vaikuttaa meihin kaikkiin.
Itse uskon muutosvirtaan. Ja sen vapauttavaan keholliseen kokemukseen.

-Tiialotta-

Hyväksynnän syli

Miten hyväksyä se, ettei hyväksy?

Opettajani Leena kysyi minulta: mitä sinun tulee hyväksyä?
Onko kehosi sitä mieltä, ettei sen tarvitse hyväksyä? Voitko olla hyväksymättä?
Ja itseasiassa kehoani kuunnellen, vastaus on kyllä.

Olen käyttänyt viime aikoina sanaa hyväksyä, enemmän kuin laki sallii. Tänään, ensimmäisen kerran tuli näkyväsi se kehotuntemus, jota vastaan olen taistellut. Kehollinen pahoinvointi.
Mieli selittää ajatusten voimalla, että kaikki on hyväksyttävää.
Keho tietää kuitenkin paremmin.

Monella elämän osa-alueella tulemme tietoiseksi epämiellyttävästä kehotuntemuksesta.
Joku loukkaa sanallisesti meitä, tai toimii vastoin hyvän maun rajoja. Kehomme reagoi voimakkaasti, mutta liian usein nielaisemme ja jatkamme matkaa, kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Silti tallennamme tuon kokemuksen kehoon ja aina kun koemme sen uudestaan, sama tuntemus nousee näkyväksi.

Sanoja, joita käytämme kuvailemaan tuota tunnetta on usein häpeä, inho, oksettava olo ja suru.
Harvoin kuitenkaan kuuntelemme kehoa itseään. Painoa rintakehällä. Voimattomuutta, joka tuntuu raskaana tunteena koko kehossa tai puristuksena, kehon eri osissa.
Tai vellovana tunteena vatsanpohjassa. Konkreettisena kipuna, jota usein sanallisesti kuvailemme: kuin joku työntäisi veistä syvälle haavaan.

Niin kuin minulla tänään. Kuin pala olisi juuttunut kurkkuun, ja pyrkinyt ulos syystä, että meinaan tukehtua siihen kehotuntemukseen, jota olen piilotellut.

Hoemme liian usein voimasanoja: selviät siitä, olet vahva, tai päivä kerrallaan, elämä jatkuu.
Onko kenellekään oikeasti epäselvää se, että selviämme, tai etteikö elämä jatkuisi?

Entä jos käykin niin, että päivien kuluessa ymmärrys syvenee ja huomaamme kehon reagoivan entistä vahvemmin vastaan ajatuksiamme? Niitä, joita mielemme keksii, oman mielikuvituksensa mukaan.

Mitä jos hyväksynnän syli avautuisikin sille, ettei tarvitse enää sietää sitä olotilaa, jonka on varastoinut mielen tallelokeroon.
Voisikin antaa tilaa epämiellyttävälle ja ikävälle, tullen tietoiseksi, että se on sallittua. Olla ymmärtämättä.

-Tiialotta-

The moment of life, your moment

Oletko koskaan ajatellut tätä hetkeä?
Juuri tätä?
Kuinka kaunis se voikaan olla?
Se hetki, jossa nyt elät. Sen värit, äänet, ihmiset ja tuoksut. Tai se, miltä se juuri nyt tuntuu.
Vaikka se saattaisikin olla epämiellyttävä kokemus.
Elät sitä juuri nyt.

Me naiset, olemme erinomaisia sotkemaan hetken kauneus.
Kuvittelemalla, että hankkimalla uutta tai siirtelemällä tavaroiden paikkaa, kaikesta tulisi vielä parempaa tai siedettävämpää.
Uusi kuosi tai koko sisustuksen myllääminen, tuo näkyväksi meidän muutoshalukkuuden tai epäjärjestyksen elämässämme. Osa meistä jopa löytää itsensä siirtelemässä kokonaisia huoneita, muuttamalla seinien paikkaa.
Samalla kun järjestelemme tavaroita paikasta toiseen, kumppanimme usein miettii, onko kyseessä se joka kuukautinen energiapiikki ja kauankohan se tällä kertaa kestää?
Tai onkohan sohva vielä huomenna siinä, mihin se eilen jäi?

Mitä jos pysähtyisimme ja miettisimme, miksi koemme suurta tarvetta tähän kaikkeen?
Olemmeko olleet tässä hetkessä, oikeastaan koskaan?
Elämme tulevassa, suunnitellen, järjestäen, kun itse asiassa elämä tapahtuu juuri nyt.
Voisimmeko tulla tähän hetkeen, ja nähdä sen kauneus? Kaikki se, mikä siihen liittyy?
Voimmeko pysähtyä?
Oletko miettinyt, jos se hetki menee ohi, etkä ehdi kokea sitä kaikkea, siinä kiireessä, missä olet.


Ostin vuosia sitten talon.
Talon seinät vinossa, lattiat kylmät, ja vanhojen ikkunoiden veto iltaisin.
Minun taloni, kuin museo.
Elämää nähnyt talovanhus, ajatuksella sisustettu, vanhaa kunnioittaen.
Itse asiassa, sisustus ei ole muuttunut 9-vuoden aikana kertaakaan. Miksi?

Kodin tulisi olla se paikka, jossa sydän lepää ja henki ruokitaan hyvällä energialla.
Vietämme suurimman osan ajasta nukkumalla ja loput ajasta juoksemme edestakaisin etsien rauhaa sieltä, mistä haluaisimme sen löytyvän. Patistamme usein kumppanimme kokemaan samaa ahdistusta elämässä, kuin myötätuntoa vaatien. Muistuttaen, että yhdessähän tämä kaikki on hankittu tai yhdessä kiireeseen jouduttu.
Käytämme sanoja: sitten kun tai kunhan tässä tulee aikaa.
Milloin se aika tulee?
Huomenna? Ei, se on tänään.
Juuri nyt.

Joka ilta, avatessani kotioveni, koen suunnatonta rauhaa.
Aina se ei ole ollut niin, mutta nyt ollessani kahdestaan vanhukseni kanssa, olen kotona taas.
Kukaan ei patista minua nukkumaan, saati alista minua vaikenemaan.
Saan laulaa iltaisin suihkussa ja itkeä, jos siltä tuntuu. Saan laskea aamuisin paljaat jalat, viileälle lattialle ja tuntea jalkapohjani. Tai tanssia keittiössä, tehdessäni aamupalaa. Sain tehdä tänäänkin virheen ja olla ylpeä huomatessani sen.
Ja voin olla katsomatta huomiseen, sillä se on aivan turhaa.

Sillä elän tätä hetkeä, juuri nyt.


-Tiialotta-

Taken for granted?

Tunnollisen ihmisen saappaat voivat olla yllättävän raskaat

kantaa ja kävellä.

Usein luottamus elämään on vahva ja usko ihmisiin vielä vahvempi.

Kun pessimisti ajattelee asian aina ensin pahimman skenaarion kautta, löytää kiltti, tunnollinen ihminen aina jotain hyvää tai uuden mahdollisuuden. Kuin avaamattoman oven.

Tunnollinen ihminen kyykistyy usein oikeassa paikassa tai nöyrtyy, kun tajuaa, ettei voita riitelyllä tai puolensa pitämisellä yhtään mitään. Päinvastoin.

Tunnollinen ihminen antaa itsestään muille, sen kaiken, minkä voi. Ja enemmänkin. Uhrautuen yhteisen asian edessä. Laskematta tai miettimättä sen kummemmin, kuinka paljon se on itseltä pois.

Tämä ihminen ei osaa sanoa ei. Ja kaiken sen ylitsevuotavan auttamisen ja huolehtimisen jälkeen, hän väsyy.

Ei auttamiseen, eikä siihen, että vielä olisi tekemättä niin paljon. Tai joku, joka tarvitsee häntä.

Hän väsyy yhteiskunnan ymmärtämättömyyteen. Yhden ihmisen tai usean instanssin.

Hän ei voi käsittää, miten joku voi kävellä toisen yli tai loukata toista, ilman omatuntoa.

Tai jättää ojentamatta käden, apua tarvitsevalle.

Yleensä tämä tunnollinen ihminen on yksinäinen, asiansa kanssa. Sillä kukaan ympärillä olevista ihmisistä ei voi ymmärtää, että hän elää tästä tunteesta. Muiden auttamisesta. Kiireestä ja huolenpidosta. Muut voivat sanoa: pysähdy. Mutta se ei auta.

Ei hän ole valmis luopumaan siitä, joka hänet valtaa joka päivä.

Kiitollisuudesta.

Tunteesta, että hän on osa suurempaa kokonaisuutta. 

Elämän palapelissä.

Usein kiltti ja tunnollinen ihminen on myös häviäjä.

Keskittymällä auttamaan muita, hän ei usein näe totuutta. Ennen kuin se tarjoillaan hänelle

kirjoitettuna tai ääneen sanottuna. 

Ja silloinkin, tämä ihminen yrittää keksiä jotain hyvää asiasta, vaikka tajuaa, ettei maailma ole niin kaunis, kuin hän kuvittelee sen olevan.

Tunnollinen ihminen ei muutu. Ainoa asia mitä hän voi tehdä, on löytää itsensä ja sen mikä antaa hänelle voimaa ja valoa. Elämää hän rakastaa joka tapauksessa.

-Tiialotta-

Life isn`t always taken for granted, but it`s life. Your life. Nobody else can`t live it.

The whole body

Mihin asettelen itseni, omassa mielessäni?
Minkälaiselle korokkeelle minun tulisi päästä, jotta olisin riittävän hyvä?
Kuinka isot odotukset muilla on minua kohtaan? Entäpä itselläni?
Voisinko olla itse itselleni, se suurin vihollinen tai paras ystävä?

Olenko miettinyt, mikä minua stressaa? Se, että jäin sohvan pohjalle vai se, että tiedän olevani väsynyt, mutta jokin sisäinen ääni pakottaa minut liikkeelle, ilman lepoa.

Muutos vaatii muuttuvan tekijän.
Suorittavassa kehossa on tieto siitä, että osaan jo tämän. Kysymys pyörien alati mielessä: miksi tämä ei etene? Miksi et anna minulle uusia haasteita?
Mieli rakentaa koko ajan ajatuksia, mutta keho tuntee.
Myös epämiellyttävät tuntemukset.
Kehoon asettuminen on kuitenkin vaikeaa.

Tiedänkö, mikä on hyvästä minulle itselleni?
Mitäpä, jos muutankin aiempia, totuttuja ajatusmalleja ja luon uutta? Miten se vaikuttaa minuun?
Tai kuinka paljon järkytän muita, ympärilläni olevia ihmisiä?
Jos minä muutun, miten muut muuttuvat muutokseni myötä?
Voivatko he hyväksyä sen?

Eivät välttämättä, mutta joka tapauksessa muutos muuttaa koko yhteisön toimintamallia.
Kuitenkin, tärkein on se instrumentti, jota minä puhallan orkesterissani.

Ensimmäinen tehtävä on tulla tietoiseksi muutoksen mahdollisuudesta, jonka jälkeen on tehtävä valinta.
Samalla lailla, kuin jaksotamme treenikaudet eri ominaisuuksien kehittämiseen.
Vanha totuttu tapa pyrkii vetämään meitä puoleensa ja osa meistä sortuukin mielen asettamaan ansaan.
Mielihyvää tuottavat hormonit on niin helppo polkaista hereille, tietyllä opitulla tavalla. Treenaamalla liikaa.
Jos kuitenkin jatkamme epävarmemmalla tiellä, saatamme saada kehokokemuksessa jotain uutta ja mullistavaa.

Ja tämän jälkeen onkin hyvä analysoida, mitä on tapahtunut.
Kuinka paljon selityksiä kehittelemme? Suoritamme vuoropuhelun mielessämme.
Miten olen muuttunut, kehollisesti ja mielen kautta. Yleensä toimimme kuitenkin mielen kautta.

Valmentajat auttavat asiaa hyvinkin auliisti, tuijottelemalla erilaisia kaavioita ja tarkkaillen sitä kautta kunnon nousua.  Sillä analyysihän on faktaa vasta, kun tiede sen todistaa.
Tässä malliajatuksessa huomio ei ole kuitenkaan ohjautunut siihen tärkeimpään. Kehoon ja kokemukseen.

Meidän tulisikin nähdä kokonaisuus.
Asettumalla kokemukseen, jolloin koko keho tulee meille näkyväksi ja kykenemme huomioimaan
muutoksen aiheuttamat positiiviset vaikutukset. Sillä ajatukset eivät useinkaan, peilaa sitä todellisuutta, mitä keho tuntee.

Mutta miten voin sitoutua siihen, että joku toinen päättää puolestani, että minun tulee levätä?
Tai treenata vähemmän.
Ammattitaitoinen valmentaja näkee usein, milloin tulee toteuttaa resetointi tai miten samaan hyvään lopputulokseen pääsee vähemmälläkin, aiheuttamatta keholle liikaa stressiä.
Samalla lailla kuin meillä tulisi olla uteliaisuutta ja kiinnostusta myös stressikokemuksille, tulisi valmentajan osata nähdä, ettei valmennettava useinkaan ole halukas niitä käsittelemään.

Muutos ei ole sitä, että pitäisi muuttua, vaan miten kohtaamme stressin ja epämiellyttävät kokemukset.
Jon Kabat-Zin sanoo: Meditation is, how do you live your life.
Tästä voimme ymmärtää jokainen viestin. Erilaisen.

Minulle tämä aukeaa hyvin selkeänä. Haluan valmentajana nähdä, saanko ihmisen asettumaan kehoon ja huomaamaan, miten yksinkertainen, mutta haasteellinen tie sinne on.
Kysymys kuuluukin: Mikä on todella se ääni, jota seuraan?

-Tiialotta-

Unbroken mind

Matkalla.
Sinne, mikä muutti minun sisäisen ääneni.
Tietoinen läsnäolo.

Ensimmäisistä hetkistä lähtien haparoiden, suorittajaluonteella. Toivoen, että jotain tapahtuisi.
Jotain mullistavaa. Uudistavaa ja puhdistavaa.
Löytäen itseni lattialta, miettien, miksi mitään ei tapahdu. Kaikki matkustaminen on ollut turhaa, kaikki ne tunnit uhrattuna, tyhjään hölynpölyyn.
Olisi pitänyt uskoa viisaampia. Teoreettisia ihmisiä. Eihän tämä toimi.

Kunnes se kaikki jysähti. Ensimmäinen hetki, tyhjän päällä. Kuin murtuvalla jäällä, jalkojen alla.
Annanko sen tapahtua, tuleeko minun jarruttaa?
Suunnattoman vahva kehollinen kokemus.
Sen jälkeen, kaikki on on ollut selvää. Jokainen epävarma hetki ja epäonnistuminen.
Kaikki se mitä keho kokee.
On sallittua. Negatiiviset kokemukset ja suunnattomat ilon tuntemukset.
Kaikki se, mikä on jäytänyt sisälläni kaivautuu esiin, kuin karhu talviunilta. Ja tulee näkyväksi uudelleen.
Kysymykset sinkoillen mielessäni. Voinko sallia tämän ja antaa itselleni mahdollisuuden ymmärtää?

Ja olen onnellinen. Siitä, ettei minun tarvitse enää jarruttaa. Ei elämääni, ei rakkauttani, eikä hetkiä, jolloin olen pettynyt itseeni tai elämään.
Kaikki se saa tulla esiin arvostelematta. Hyväksyen, että se on.

Kaikki, mitä olen kokenut viime aikoina, on saanut kasvot.
Minun muuttuneet kasvot. Minun haluni nähdä enemmän sisältöä elämässäni. Kaikki se kipuilu on saanut nyt merkityksen. Nähdä valo ympärilläni ja itsessäni.
Ja päästää irti. Hyväksyen myös epämiellyttävät kokemukset.

Eräs minulle tärkeä ihminen sanoi: Sinun tulee vain heittäytyä.
Ja huomaan tehneeni juuri niin. Heittäydyin läsnäolon huomaan ja löysin itseni uudestaan.

Harjoittaminen ja sen merkitys. Tärkein kaikista.
Matkallamme joudumme luopumaan monista itselle tärkeistä asioista, ja sekin koskettaa, jos on myötätuntoinen ihminen.
Puhumme hinnasta, joka tulee maksaa, jotta voisimme irtautua. Miksi?
Jos kykenemme hyväksymään asiat sellaisina kuin ne elämäämme tulevat, kaikki on ilmaista.
Olemme vain tottuneet ajatukseen, että kaikki on meiltä pois.
Vain harjoittamalla tulemme näkyvämmäksi itsellemme.
Arvostelumme vähenee ja itsetuntomme kohenee.  Opimme näkemään, mikä on meille hyväksi.

Jos minun tulisi kertoa lyhyesti tietoisen läsnäolon tärkein sanoma, en kykenisi siihen.
Se on koettava.
Vain kehollinen kokemus on tärkeä.

Tänään, olen onnellinen, että juna vie minua sinne, missä olen taas lähempänä sallivuutta.
Ympäröitynä ihmisillä, jotka kokevat myös uuden mahdollisuuksien oven auenneen.
Epävarmoina, mutta silti luottaen, että yhteinen taival kantaa.

Ja kun se kaikki on koettu yhdessä, saamme ottaa uuden askeleen ja jakaa sen kaiken kokemuksen uudessa ympäristössä.
Juuri sellaisena kuin se on tarkoitettukin.

-Tiialotta-

Could you keep your head up?
When you're losing ground
Could you keep your head up?
Everything you once loved
Like your own blood
Comes crumbling down
Could you keep your head up?

Sometimes the tears we cry
Are more than any heart can take
We hurt, just keep it inside
Small wonder that it starts to break

Many moons will lighten the way
And sure this night will follow a day
And everything you once loved remains
Unbroken, unbroken

Could you find a daydream?
In the dead of night
Could you find a daydream
Keep a quiet victory
To a whisper
In an uphill fight
Could you keep your head up

Sometimes the tears we cry
Are more than any heart can take
We hurt, just keep it inside
Small wonder that it starts to break

Many moons will lighten the way
And sure this night will follow a day
And everything you once loved remains
Unbroken, unbroken

Everything you once loved lies unbroken
Many moons will light us
Many moons will guide us
Everything you once loved lies unbroken
Leave the past behind us
Leave the past behind us

Many moons will lighten the way
And sure this night will follow a day
And everything you once loved remains
Unbroken, unbroken, unbroken

-Birdy-

No pain, no gain. Or an illusion of your mind?

Kipu.
Fyysinen kehotuntemus tai henkinen mielen tila.
Kipu.
Viesti hiljentää tahtia, kuunnella kehoa.
Kipu.
Mielen solmu. Painolasti rintakehällä.
Kuin suurin taakka, minkä voisi kantaa, olisi aseteltu suoraan sydämen päälle.

Kivussa eläminen ja sen hyväksyminen. Niin fyysisesti kuin psyykkisesti, vaatii mielen lujuutta.
Sen hallintaa ja ymmärrystä.
Kipua ei voi olla, ennen kuin on elänyt siinä.
Fyysinen kipu, konkreettinen ja ymmärrettävissä oleva kehollinen kokemus.
Mutta miten se vaikuttaa mieleen?

Jatkuvana muistuttajana olemassa olostaan. Liikkeessä, tai kun hiljennämme tahtia.
Kertoen mielelle joka päivä uudenlaisen kokemuksen. Kuin yllättäen meidät pahanteosta tai varkaista. Keksien meille uudenlaisia rangaistuksia, jo totuttujen tilalle.

Toivoisimme kivun loppuvan, muuttavan asumaan toiseen kehoon. Olemme väsyneitä ja ärtyneitä.
Emme saa nukuttua tai riittävän laadukasta unta.
Kipu alkaa johtaa orkesteriamme, sanellen meille pelisäännöt.
Se murtaa pikkuhiljaa mielen muurit, kuin nakertaen seinästä pieniä palasia.
Se käskyttää meidät toimimaan malliensa mukaan, jolloin motivaatiomme heikkenee tai jopa katoaa kokonaan.
Olemme kivun uhreja ja alamme toimia kuin uhrit.
Säälittelemme itseämme. Jos emme ihan julkisesti, niin mielemme pohjamudissa, käyden voimakasta kamppailua vastustajamme kanssa. Jo tietäen, että hävisimme taistelun, ennen kuin se alkoikaan.
Ja miksi kaikki tämä?

Oikeastaan nautimme itsesäälistä. Mielemme on rakentanut meille ansan, johon astumme silmää räpäyttämättä.
Olemme niin heikkoja, että tarvimme tukea itsesääliltämme ja muiden ihmisten empatiasta.
Nautimme hetkellisesti parrasvaloissa olemisesta, kuin saisimme lisää virtaa tyhjentyneisiin paristoihimme.
Kunnes tipahdamme taas syviin vesiin. Rämpiäksemme ylös hitaasti säälipisteitä keräillen.

Muistan fyysisen kipuni. Taistelin, kunnes tipahdin ja nousin taas.
En ymmärtänyt ajoissa kuunnella kehoani.
Jos olisin ollut viisas, olisin säästynyt paljolta.
Ajatukseni oli kuitenkin hyvin selkeä. Jos vielä jaksaisin tämän kerran, niin sitten lepään.
Kunnes romahdin.
En tiennyt mitään muuta toimintamallia. Minulle lepo ei ollut koskaan vaihtoehto.
Ja kuinka moni minun maailmassani elävä ihminen kokee samoin?
Päivittäin.
Ohittaen kiputuntemuksen.

"Change your thoughts and you change your world" -Norman Vincent Peale

Mutta miten mieli voi auttaa kehoa?
Aistimalla kehotuntemuksia. Vähättelemättä sitäkään kipua, joka alkaa pienenä tuntemuksena jossain kohtaa kehoamme.
Tai ymmärtämällä, että keho tarvitsee tänään jotain muuta kuin rasitusta.
Ehkä pienen hengähdystauon tai vaihtelua rutiineihin.

Myös henkinen kipu siirtyy keholle, samalla lailla kuin fyysinen mielelle.

Tällä viikolla olen kokenut voimakasta putoamista tyhjyyteen, kun en ole voinut antaa sitä voimaa toiselle, jota toinen kaipaa. Yksinkertaisesta syystä, että oma kehoni korjaa vielä pitkään petettyä mielen kaaosta. Koen aitoa, oikeaa fyysistä kipua, joka muistuttaa minua joka päivä, jollakin lailla.
Kipu, jonka pelkään uusiutuvan hetkenä minä hyvänsä.
Tänään olisin halunnut ojentaa käteni, kunnes vedin sen pois.
Ja juuri nyt, keho tuntee painolastin, pettymyksen ja riittämättömyyden tunteen valtavan raskaana kehollisena kokemuksena. Kuin olisin pettänyt parhaan ystäväni. Juuri sen ihmisen, joka välittää, myös minun kivustani.

Ja ainoa, jonka voin lahjoittaa itselleni, on armo. Ja hengitys.
Minun hengitykseni, joka palauttaa minut kehooni.
Kuulemaan ja ymmärtämään.
Aika ei ole vielä.

-Tiialotta-

Completer of life

Milloin meistä tuli itsemme ylittäjiä? Uskomme pettäjiä? Tunnollisia puurtajia ja kasvojemme piilottajia?
Milloin lakkasimme näyttämästä todellista minäämme muulle maailmalle? Tässä hetkessä, juuri tänään.
Loikkasimme pimeyteen ja jäimme sinne. 

Kun katson asiaa valmentajan silmin, näen pettyneitä ihmisiä, ja heikon itsetunnon omaavia, kauniita ihmisiä. Ojanpohjia ryömiviä, epävarmoja askeleita ja ylöspäin ojentuvia käsiä.

Kun katsomme eri sivustoja, mitä näemme?
Hyvinvointikanavien kauniita naisia, tai ylitreenattuja superkoneita.
Ilman ryppyjä, ilman elämän rosoisuutta kasvoillaan. Ilman tunnetta.
Satoja toistoja ja tuhansia tiukkoja treenivinkkejä.

Sivustot hehkuttavat onnistumistarinoita ja upeaa elämää. 
Mihin jäivät ne tavalliset tarinat?
Valvotut yöt ja väsyneet kasvot, jotka tulevat minua vastaan joka päivä.
Toiveissaan jaksaa ruuhkavuodet ja elämän raadollisuus. Yölliset itkut ja aamulliset kiukuttelut.
Rakkaudettomuus ja rakastamisen vaikeus. 

Mihin jäivät rehelliset kuvat todellisesta maailmasta? Todellisista ihmisistä.

Olemme turtuneet sotiin, pommituksiin ja muun maailman hätään. Olemme muuttuneet egomme myötä välinpitämättömiksi toisiamme kohtaan.
Tavoitteena vain yksi missio: hajota tai hallitse.
Olemme valmiit polkemaan allemme mitä tahansa, saavuttaaksemme täydellisen elämän.
Olemme unohtaneet seuraamukset. Emmekä edes koe mielipahaa taakse jääneistä kohtaloista.

Esittelemme itseämme mitä ihmeellisemmissä kuvakulmissa ja jos näemmekin surulliset ilmeet kaverimme sivuilla, kysymme: Miksi et hymyile? Etsimme aina vain täydellisempiä kasvoja sivujemme koristukseksi, ja arvostelemme käsittelemättömiä kuvia, kovin ottein.

Sosiaalisen median tultua kuvioihin, emme enää keskustele. Ja jos joskus sellaiseen mahdollisuuteen törmäämme, häkellymme täysin sanojen valtavasta tulvasta.
Ja kun puhumme, puhumme päälle, kuuntelematta toisen tarinaa. Ja kun meiltä kysytään, kenen kanssa puhuimme, emme muista edes henkilön nimeä.

Egomme näyttäytyy niin monessa muodossa. 
Kun se kasvaa liian suureksi, se musertaa alleen kaiken muun. Se ei anna tilaa muulle kuin itselleen.

Kuulin kerran lauseen: The road to greatness, Let go of Ego.
Suuren mahdollisuuden omaava lause. Niin vaikea toteuttaa. 

Valmennuksessa olen törmännyt tähän enemmän kuin usein.
Ihminen on kehittänyt itselleen illuusion täydellisestä kehonkuvasta ja valmentaja ruokkii tätä tunnetilaa ja vääristynyttä kehonkuvaa, latelemalla jopa opittuja malleja, kuuntelematta asiakkaan sisäistä minää. Henkisen minän vahvistaminen, sen rehellinen kohtaaminen ja näkeminen ovat vaikeimpia asioita. 
Myös meille ammattilaisille.
Ego paljastuu helposti pelkän keskustelun tasolla. Valmentajan selkeät vastaukset ja jopa valmisteltu puhe treenin tehokkuudesta, sen tuomista terveysvaikutuksista ja hyödyistä, tallaa alleen usein sen tärkeimmän. Asiakkaan epävarmuuden ja pelon siitä, että hän ei suoriudu tehtävästään. 
Vaikka ensimmäinen askel olisi jo otettu ja mieli voittanut negatiivisen kehontuntemuksen.

Pinnallisuus, siinä kelluminen ja sen hyväksyminen tuottavat hetkellistä onnistumisen tunnetta, mutta suuret teot tehdään usein henkisellä tasolla, kuunnellen kehon ääntä. 
Vastuu nähdä, kuulla, ymmärtää ja tulla tietoiseksi epävarmasta ihmisestä ja luoda turvallinen ja avoin treeniympäristö alkaa aina oman egon luopumisen kautta. 
Periksi antamaton tahto olla luovuttamatta ja läsnä. Sillä valo loistaa meissä kaikissa, jos annamme sille tilaa.

Tänään omakuvani näyttäytyy kaiken sen väsymyksen myötä, rehellisen paljaana.
Ilman käsittelyä. Ollen ylpeä siitä, että elämä saa näkyä, myös valmentajan kasvoilta.
Juuri sellaisena kuin se tänään on.

-Tiialotta-

We know full well there's just time
So is it wrong to dance this line?
If your heart was full of love
Could you give it up?

'Cause what about, what about angels?
They will come, they will go, make us special

Don't give me up
Don't give... me up

How unfair, it's just our luck
Found something real that's out of touch
But if you'd searched the whole wide world
Would you dare to let it go?

'Cause what about, what about angels?
They will come, they will go, make us special

Don't give me up
Don't give... me up

'Cause what about, what about angels?
They will come, they will go, make us special

It's not about, not about angels, angels

-Birdy-

Rely on, and believe

Luottamus.
Suuri sana, suurissa saappaissa.

Montako kertaa tulet sanoneeksi elämässäsi, luotan sinuun? Ja toteat jossain vaiheessa, ettei olisi kannattanut.
Miten sellaiselle pohjalle, jossa luottamus on mennyt, voi koskaan rakentaa mitään ehyttä tai onnistuvaa?
Ja kun yrität pelastaa sen, mitä jäljellä on, huomaat työntäneesi kätesi niin sitkeään taikinaan, että sinun on pakko pestä ne juoksevan veden alla.

Joskus intuitio kertoo alusta alkaen, että tuli valittua väärä tie, ja on aika palata takaisin.
Mutta silloin tällöin käy niin, että jokin asia sotkee sydämemme äänen ja suljemme sisäisen kaikumme hetkeksi.
Ja usein, juuri silloin tulee luottaneeksi sokeasti tunteeseen, jota kutsutaan hullaantumiseksi.
Silloin myös luottamuksen viisas ääni unohtuu.
Kietoudumme pelkkään tunteeseen, emmekä kykene näkemään aitoa minää sen kaiken alta, mikä meitä vie.

Narsismi.
Henkisen minän lannistaja, pitkien iltojen itkettäjä, yksinäisyys pimeässä.
Tunteeton huominen tai ylitsevuotava ihailu tänään.
Kyvyttömyys nähdä toisen tila, väsymys. Tai astua toisen saappaisiin edes pieneksi hetkeksi.
Olla niin vahvasti tietoinen itsestään, ettei kykene muuhun kuin ylikävelemiseen, eikä edes huomaa olleensa itsekäs.
Inhimillisyyden puute, toisen maatessa lattialla, yksin avuttomana.
Pyytäen apua, saamatta sitä. Edes käden kosketusta.
Halaus olisi ollut jo vuoden teko. Liikaa.

Uhreja tässä maassa on tuhansia. Eikä monikaan heistä tule koskaan kertoneeksi henkisestä hyväksikäytöstä.
He uhriutuvat ylisuorittajiksi, parrasvalojen sammuttua. Toistavat epätoivoisesti samaa kaavaa, toivoen parempaa huomista. Uskaltamatta kertoa häviönsä satuttavan. Sillä narsisti voittaa aina, omassa mielessään. Ja kertoo sen myös uhrilleen, ehdottamalla toista lähestymistapaa tai musertaa sanallisesti uhrinsa puhekyvyttömään tilaan.

Irtautuminen tällaisesta kokemuksesta voi olla vaikeaa. Sillä eläminen tällaisen ihmisen kanssa on kuin huume. Se jopa koukuttaa uhrin kyselemään jatkuvasti hyväksyntää. Ja kun sitä ilman jää, liukuu uhri kuin vesi syyssateella kuivaa tietä pitkin. Saamatta kosketuspintaa maaperään.

Ja jos suhteesta jonakin päivänä pääsee vapaaksi, voi kokemus olla niin voimaannuttava, että ihminen sekoaa hetkeksi aikaa.
Yhtäkkiä, kukaan ei painakaan matalaksi joka päivä, tai etsi syytä kritisoida, kehujen sijaan.
Voimallinen hyvän olon tunne voi jopa huumata hetkeksi aikaa, jolloin mieli nousee korkealle. Kunnes tipahtaa taas, itsesyytöksiin.
Odottaen seuraavaa sanallista sivallusta.

Valmentajana olen nähnyt läheltä tämän kaiken. Kuinka vaikea on saada ihminen uskomaan taas itseensä, uudelleen.

Pienin askelin, hetki kerrallaan. Peiliin katsoen, kehuen itseään, jopa hiukan hymyillen.
Kaiken sen pinnallisen suun kiristelyn jälkeen, se aito hymy palaa ihmisen kasvoille.
Hengittäen. Valmentajana sallien ja ymmärtäen.

Välillä huomaten ihmisen huokailevan itseironian kautta vanhoja vitsejä, kunnes oppii näkemään, että nekin ovat turhia.
Se aito ihminen pyrkii uudestaan esiin ja valaisee tilan energiallaan.
Henkinen vapautuminen, varjoista esiin.
Esiripun auetessa, kyynelten valuessa, voi pimeä hiljaisuus vihdoin näyttäytyä väreissä.
Sielun ja sydämen voimalla.

<3
-Tiialotta-

Planning life

Aloitin keväällä siivouksen kotonani.
Olin päättänyt luopua turhasta.

Ja kuinkas ollakkaan, asia jäi suunnitteluasteelle. Aloitin kyllä tarmokkaasti sen järjestelmällisen asennoitumisen, aikatauluttamalla asian viikon päähän päätöksestä.

Kesä meni sopivasti työn merkeissä, muiden lomaillessa.
Työmaallakin tuntui välillä hellepäivinä, ettei ilma liikkunut asiakkaiden puutteesta johtuen.
Kuka nyt 30 asteen helteellä tulisi sisään? Vain yrittäjä. Yksin, kirpputorimainosten pursuillessa sosiaalisen median sivuilla.
Koin ahdistusta omasta voimattomuudestani.

Syksyn korvilla ajattelin asiaa uudelleen ja työstinkin sitä valtavasti. Mutta jälleen suunnitteluasteella. Mielessäni jopa huone kerrallaan.
Kunnes, ensilumi satoikin maahan ja olikin liian myöhäistä.
Joulu alkoi lähestyä ja jouluvalojen ilmestyessä ikkunaan, kukaanhan ei näkisi pientä epäjärjestystä kuitenkaan. Siirsin siis asian tuonnemmaksi.
Ja silti joka päivä mietin, jos vain olisin ollut ahkera, tunnollinen ja pysynyt suunnitelmassa, nauttisin nyt työni hedelmää sallien itselleni vapautuneen mielen.

Eräänä päivänä eteeni aseteltiin tilanne, joka mullisti elämäni hetkellisesti.
Ja mitä tapahtuikaan?
Koko talo koki viikossa muodonmuutoksen. Siivousviiman iskiessä ja parisuhteen jäänteitä pakatessani, tulin huomaamatta siivonneeksi samalla koko talon.
Viimeksi eilen istuin yläkertaan vievillä portailla yön tunteina ja mietin, miten olin saanut puristettua itsestäni tämän kaiken.

Miksi kerron tästä?

Kuvittele siivouksen tilalle vaikkapa uuden liikuntaharrastuksen aloittaminen tai pysyvä painonpudotus. Juuri näin tapahtuu tyypillisesti sitkeimmällekin suunnittelijalle.
Toteutus jää tapahtumatta ja mieli masentuu.
Suunnitelmasta kehittyy painajainen niin mielelle kuin keholle.
Aiomme, yritämme, ponnistelemme ja pinnistelemme. Ilman näkyvää lopputulosta.
Miksi?

Emme ole tehneet päätöstä. Luulemme kyllä, että olemme, mutta emme saa aikaiseksi.
Kunnes tulee vastaan jotain, mikä pakottaa meidät menemään kipeisiin tilanteisiin elämässä.
Kuten sairastuminen.
Käymme kuulemassa niin sanotusti tuomion, jonka jälkeen kaikki onkin sitten helpompi sisäistää.
Miksi emme voisi aloittaa nyt, kun ei ole vielä myöhäistä.
Pieninä pyrähdyksinä tai pienin muutoksin kohti terveellisempää kehon ja mielen tilaa.

Kuinka monta kertaa olemme lukeneetkaan tarinoita, joissa sairastunut ihminen kertoo toivovansa, että ihmiset ymmärtäisivät huolehtia itsestään ajoissa?

Mutta, mikä on sitten se ongelma?
Sanoisin ammattivalmentajana, että kärsivällisyys.
Miksi painonpudotusohjelmat tai nopeasti tulosta tuovat ravintodieetit menestyvät niin hyvin?
Olemme kärsimättömiä. Emme osaa odottaa tai antaa aikaa.
Niin monessa asiassa toistamme saman kaavan.
Ja tämän ajatuksen voi kääntää mihin tahansa elämän osa-alueista. Kaiken tulee olla valmista heti. Jos ei nyt, niin milloin sitten?
Kuinka moni meistä kykenee toteuttamaan ajatuksen: päivä kerrallaan?

Voisiko se olla mahdollista? Voimmeko onnistua pitkässä juoksussa?
Ajan kanssa.

Valmentajana olen todennut, että suurin työsarka alkaa siitä hetkestä, kun haluttu tulos on saavutettu.
Ja usein juuri tässä kohtaa motivaatio loppuu.
Itse olen saanut olla etuoikeutettu ja valmennan samoja asiakkaita myös tänäkin vuonna.
Ja juuri siitä yhteistyöstä on syntynyt side, joka kantaa minua ja asiakasta, luottamuksen ohella.
Matkassamme on ollut kivikoita, mutta niin myös suunnattoman vahvoja onnistumisen kokemuksia.

Ja synkilläkin hetkillä valmentajan tuki tai valmennettavan kauniit sanat ovat muovanneet meistä vahvoja niin yksin kuin yhdessä.
Ja siinä ohella tavoitteet ovat tulleet saavutettua yksi kerrallaan.

-Tiialotta-

Rakkauden haudalla

Rakkauden haudalla, on tuttu sananparsi meistä monille.
Niin moni meistä elää elämänsä, ilman ehkä suurinta voimavaraa elämässä.
Mutta kuinka moni tulee miettineeksi, miksi?

Kauan sitten kuulin lauseen: Minä rakastan sinua, on kulunut lause.
Se ei merkitse mitään.

Kyynistä eikö totta?
Mutta, mitä tapahtuu kun joku kertoo sinulle avoimesti rakastavansa sinua?
Mitä se saa aikaan? Kehossa?
Olla tärkeä jollekin, aidosti.
Eikö meistä jokainen haluaisi olla rakastettu? Loppujen lopuksi.

Rakastamisen taito.
Sen säilyttäminen vuosien varrella ja siinä kasvaminen, vaatii enemmän kuin arvaammekaan.
Itsestäänselvyys, automaatio ja oleminen elämässä ,ovat taas hyvin helppoja ratkaisuja.

Mitä on aito rakkaus?
Vaikea kysymys. Vielä vaikeampi sitä on kuljettaa mukanaan vuosien kuluessa.

Ajautuminen suorittavaan elämään on kuin ohut lanka, joka katkeaa jo pienestä voimasta.
Rakkaudettomuus, vielä suurempi painolasti, kuin raskain kivireki, jota vetää perässään.
Sillä rakkaus muuttuu.
Kiintymys ja yhteen kasvaminen, tuovat vuosien saatossa kaksi ihmistä yhä enemmän toistensa kaltaisiksi. Timantti, josta hiotaan kaunein koru tai kivi, joka veden vuosia huuhtoessa, muuttuu rosoisesta pyöreäksi.
Tai sitten ei.

Aito rakkaus voi olla myös yhden ihmisen rakkaus toista kohtaan, ilman vastarakkautta.
Ja mitä tapahtuu, kun rakkaus hautautuu tai murtuu, ilman vastarakkautta.
Entäpä, kun mieli hautaa rakkauden tai toisen rakkaus katsoo jo tulevaan.
Kuinka ahdistava kehokokemus voikaan olla?

Ja joskus kun rakkaus kohtaa menetyksen, lopullisen. Mihin se muuttaa? Kodista, jossa se on aina asunut. Voiko sen laittaa laatikkoon? Tai haudata mielen mereen? Voiko sillä olla sijaa elämän loppuun asti?
Voiko rakkaus jäädä? Voiko sen hyväksyä?
Antaa sen elää ja muuttua.
Kysymyksiä, joihin ei löydy koskaan yhtä oikeaa vastausta.

Minä rakastuin kauan sitten.
Menetin rakkaani ja luulin elämäni loppuvan. Juuri sillä hetkellä.
Tuntemus oli niin valtava. Hyökyaalto ei riitä kuvaamaan kehotuntemusta, joka huuhtoi minua useamman vuoden ajan.

Ja kun katson tänään asiaa uudestaan, olen onnellinen. Siitä tunteesta, mikä kasvatti minut ymmärtämään, mitä aito rakkaus vaatii.
Sitoutumista, kuuntelemista, ymmärtämistä. Myös vaikeina päivinä.
Ja ennen kaikkea sallivuutta. Sallia nähdä toinen kokonaisena. Sallia toisen nähdä myös oma epävarmuus niin itsessä kuin toisessakin.

Tänään, ollessani taas yksin, kehon tunnekokemus on erilainen.
Päättyneen taipaleen myötä, eron maku suussani ei maistukaan enää siltä, kuin kauan sitten.

Tajuan lokeroineeni oman tunteeni laatikkoon, rakkauden kaipuussa. Siinä yksinäisyydessä, jossa elin useamman vuoden. Huomaan heittäneeni laatikon mereen tuulen vietäväksi jo aikoja sitten.
Ja tunnen helpotusta. Kuin ensimmäiset sadepisarat hakkaisivat rutikuivaan maahan.
Joskus rakkaudettomuus voi vapauttaa sisäisen voiman ja mielen tauoton hälinä vaihtuu sisäiseksi hiljaisuudeksi.
Ja siitä rauhasta ja hiljaisuudesta syntyy liike, sisäisen valon liike.

 <3 Tiialotta

I built a place for you to land can you see it now from where you stand

you may think the fall is just too far when you leap you see who you really are if you jump now I'll know you survive you see it's a beautiful ride you're high flying through the sky and on your way down the sound of a new day calls you from the ground I need to know what you mean would you fight for us will you walk away All I can say is don't be afraid it's not where you laid your head before it's where it lay so when I catch you I will never let go just don't forget I'm down below when you're high flying through the sky and on your way down the sound of a new day calls you from the ground I wanna know what you see when you're falling do you think of me Are you the road or the end? Either way you're my best friend so when I catch you I'll never let you go just don't forget I'm down below when you#re high flying through the sky and on your way down the sound of a new day calls you from the ground She's gonna be high flying through the sky on her way down the sound of a new day calls her from the ground I built a place for you to land can you see it now?

Writer(s): Joshua Radin

My mirror

Kritiikki ja sen vastaanottaminen.
Kuinka vaikea yhtälö?
Itse asiassa hyvin helppoa, jos toinen ymmärtää antaa sen oikealla tavalla.
Miksi emme kuitenkaan kykene siihen järkevään palautteen antoon? Tai vastaanottamiseen?

Näemme vain sen, mikä meistä itsestämme heijastuu.
Olemme epävarmoja ja peilaamme omia menneitä kokemuksiamme toiseen ihmiseen. Emme tietoisesti pyri toista loukkaamaan, mutta omat tunnekokemukset nousevat juuri kritiikinannon hetkellä hyvin näkyviksi.
Hyökkäys on paras puolustus.
Suojamekanismi ja puolustautumiskeino.
Toinen ihminen astuu niin sanotusti askeleen liian pitkälle, ymmärtämättä, ettei vastaanottaja ole välttämättä valmis kohtaamaan tilannetta realistisesti juuri sillä hetkellä.
Konflikti on valmis.

Miten voisi nähdä asian uudella lailla, ehkäpä jopa rakentavasti?

Tulemalla puoliväliin. Asettumalla hetkeksi toisen asemaan. Elämällä hetki toisen elämää.
Kaikilla meillä ei kuitenkaan ole kykyä nähdä toisen tilaan.
Miksi?
Jos katsomme taaksepäin, peilaamme täysin itseämme menneeseen. Kuvittelemme päässeemme vanhasta yli. Mutta opitut kokemukset eivät muutukaan hetkessä.
Emme kykene sormia napsauttamalla muuttumaan, vaikka haluaisimme.
Mitä pidemmälle sukellamme mielemme koukeroihin, sitä syvemmällä totutut tavat asuvat.
Olemme kuin mehiläispesän työläinen, joka tietää täsmälleen, mihin kennoon palata ja sama toistuu ongelmatilanteissa.
Toistamme kaavaa, keskustelussa ja riitelyssä.

Miten voimme muuttaa tilanteen eduksemme ja uudelleen rakentavaksi?
Kasvamalla itse ja näkemällä omat virheemme myös mahdollisuutena.
Etsimällä uusia ratkaisumalleja ja ymmärtämällä oman inhimillisyyden. Teemme virheitä.
Kysymys kuuluukin, opimmeko niistä?
Käsittelemmekö ne vai viemmekö ne mielen syövereihin, sen suuremmin pohtimatta, mitä jäi käteen?

Kuinka monta kertaa olemme olleet tilanteessa, jossa toinen sanoittaa, mutta toinen puhuu jo päälle. Ja yleensä konfliktitilanteessa esiin nousevat juuri sanat: Sinä aina sitä ja sinä aina näin.
Emme osaa kuunnella, tai keskittyä kuuntelemaan. Ajattelemme jo, mitä aiomme sanoa ja juuri tämä nousee esiin totutun mallin mukaan.
Läsnäolevan kuuntelun puute aiheuttaa enemmän väärinymmärrystä, kuin asia itse.

Oppimalla eri luonteenpiirteet, näkemällä erilaiset toimintamallit, voimme muuttaa omiamme.
Antamalla tilaa, ja pyrkimällä kuunteluun, sanoittamisen sijaan, voimme tulla lähemmäksi sitä tilaa, jota kutsutaan ratkaisumalliksi.
Miten sitten onnistumme?

Oletko koskaan kuullut sanaa hengitys? Oletko kokeillut?
Tilanteessa kuin tilanteessa hengityksen merkitys korostuu. Se tuo meidät takaisin tilaan, joka on rakentava ja hedelmällinen.
Hengitys juurruttaa meidät takaisin kehoon. Ja keho valaisee mielen, ollessaan hengittävässä tilassa.

Eilen minulta kysyttiin useaan kertaan, mitä minulle on tapahtunut?
Näytän erilaiselta. Sana, joka nousi näkyväksi keskusteluissa oli valo.

Niin, minun valoni, joka oli eksyksissä monta vuotta.
Keho peilaa mielen tilaa ja mieli kehoa.

Tänään voin sanoa, että minun valoni näyttäytyy sateenkaaren väreinä, juuri nyt.
Valona, joka ohjaa myös usean eksyneen kotiin.

-Tiialotta-

To be touched

Miltä tuntuisi olla kuin näyteikkunassa?
Aistia kehotuntemus, jossa koko keho haluaisi painua maan alle, tai valua kuin vesi viemäriin.
Tuntea olevansa maailmalle turha, mitätön.

Juuri nämä kuvaukset sopisivat kenen tahansa elämään.

Oletko tullut ajatelleeksi, että juuri syöpäpotilas kokee päivittäin, ja useaan kertaan päivän aikana, tämän kaiken? Koko kehonkieli huokuu ei-hyväksyvää tilaa, sairaassa vartalossa.

Ja me terveet, olemme valmiita tuijottamaan sairasta lasin takaa, kuin näyttelykoiraa tai esinettä, josta tulisi maksaa enemmän, kuin tuhat lanttia rahaa.
Ajattelemmeko koskaan, miltä sairaasta tuntuu, kun vilkutamme lasin takaa? Tai peukutamme  kaverimme facebook- sivua. Lähetellen sydämiä viestiketjuun. Helpottaako se sairastavan elämää?
Usein ei.
Entäpä tilanne, jossa kerromme sairaalle, että hyvin olet jaksanut, tai olet vahva ja selviät kyllä kaikesta.
Haluaako hän kuulla, että on vahva, tai, että hän kykenee elämän tosiasioihin, rutiineihin?
Ei.
Hänen suurin toiveensa olisi olla terve, kuten muut. Olla normaali. Olla muutakin kuin sairas.
Olla ihminen. Kokonainen.

Sairas tekee usein enemmän töitä kuin terveet, todistaen itselleen, ettei ole heikko. Peläten arvostelua, johtuen taudistaan. Ja unohtaakseen myös kivun, henkisen taistelun kehon ja mielen kanssa.
Ja kun ovi sulkeutuu, keho valuu tilaan, jossa kosketuksen voima punnitaan.

Miltä tuntuisi sairastaa tilassa, jossa syöpä on saastuttanut myös läheiset?
Kuin rutto. Elää sairaudessa, ilman kosketusta.
Kuinka nopeasti henkinen minä lannistuu? Kun juuri kosketus parantaisi ja antaisi voimaa, halua tulla maailmaan takaisin. Halua tulla hyväksytyksi, jokaisen arven kauttakin, rikotussa ruumiissa.

Olemme kuulleet monta kertaa, kuinka vanha pariskunta kuolee lyhyen ajan sisällä toisistaan.
Tiedämme henkisen minän voiman. Tiedämme myös kosketuksen merkityksen.
Tunnemme rakkauden voiman. Mutta tiedämmekö, mitä on olla ilman sitä?

Voimme väistellä, piiloutua. Vältellä avaamasta ovea, jonka takaa voisi löytyä paranemisen avain.
Hyväksyntä ja pyyteetön rakkaus.
Ilman rajoja.
Tarvitsemme tukea näiden ovien avaamiseen.
Läheisiltä.
Niiltä, jotka vielä eilen halasivat meitä. Antoivat iltasuukon, ja jotka tänään saivat tietää sanasta syöpä.

-Tiialotta-



Home

They say home is where the heart is
but my heart is wild and free

So am I homeless
Or just heartless?

Did I start this?
Did it start me?

They say fear is for the brave
For cowards never stare it in the eye

So am I fearless to be fearful
Does it take courage to learn how to cry

So many winding roads
So many miles to go
and oh..

Oh they say love is for the loving
Without love maybe nothing is real

So am I loveless or do I just love less

Oh since love left
I have nothing left to fear

So many winding roads
So many miles to go

When I start feeling sick of it all
It helps to remember I'm a brick in a wall
who runs down from the hillside to the sea

when I start feeling that it's gone too far
I lie on my back and stare up at the stars
I wonder if they're staring back at me

oh when I start feeling sick of it all
It helps to remember I'm a brick in a wall
who runs down from the hillside to the sea

when I start feeling that it's gone too far
I lie on my back and stare up at the stars
I wonder if they're staring back at me

-Passenger-