Minun kirjani

Kirjoitin kirjan.

Aloitin 7 vuotta sitten sen kirjoittamisen.
Tarina kertoo valosta ja pimeydestä. Kahden maailman kohtaamisesta.
Niin kuin elämässä yleensä.
Tarinan päähenkilö, mustatukkainen menninkäinen eksyy. Ja löytää.
Valosta voiman.
Voiman, joka kantaa läpi pimeyden.

Ajattelin, että kirjoitan kirjan lapselleni. Sille pellavapäiselle untuvikolle, joka sitten jatkaisi minun tarinaani omille lapsilleen, vuosien saatossa.

Ei se mennytkään niin.
Ei minusta tullutkaan äitiä.
Yksi toive muuttui pettymykseksi. Ja pettymys hetkellisesti katkeruudeksi.

Aloin huomioida ympärilläni tapahtuvia asioita. Tarkastelin niitä negaation kautta. Synnytin mielessäni kekseliään tarinan siitä, miksi minulla ei ollut samanlaista elämää kuin muilla.
Kehittelin loistavan peitetarinan uraputkesta ja sen tuomasta kiireellisyydestä.

Yritin mennä juhliin.
Tai olin menemättä, ehkä helpompi niin. Kieltäydyin kauniisti kutsuista jonkin verukkeen varjolla. Vaihtoehtona syödä syntymäpäiväkakkua ainoana lapsettomana tai sitten todeta kuuluvansa teinityttöjen suureen joukkoon, erona vain rypyt ja hiukan pidempi mekon helma.
Joten valitsin vaihtoehdon kolme. Jätin väliin.
Nyt minua ei onneksi enää edes pyydetä, sillä kukapa kaipaisi seurakseen virttynyttä villatakkia tai vanhoja vitsejä laukovaa keski-ikäistä täti-ihmistä.

Olen kehitellyt turvalauseen: Olen töissä.
Jätän väliin pikkujoulut, illanistujaiset, pyöreät vuodet sekä massatapahtumat.
Osallistun vain mustiin pukeutuvien kansanjoukkojen kokoontumiseen, sillä siellä musiikki ja kulunut bändilogolla printattu t-paita kuuluu asiaan.

Silti kaapistani löytyy kaunein mekko jonka tiedän, tuliterät korkokengät ja uusin trendilaukku.
Aina aika ajoin haaveilen pukevani mekon ylleni ja yllättäväni jopa itseni.
Sillä ei se keimaileva, sääriään heilutteleva nuori nainen mihinkään ole hävinnyt. Eivät ne vuodet haalistaneet pikkutyttömäistä sanahelinää tai herkästi hymyileviä kasvoja.

Näkyvästä tuli näkymätön. Ja näkymätön muuttui ajan saatossa olemattomaksi.
Yhteiskunnan suosiessa perhemarketteja, isoine ostoskärryineen ja pikaruokaravintoloineen.
Peitelauseesta tuli todellisuus.

Yksiperheinen ihminen unohdettiin, perhearvojen noustessa barrikadeille ja ruuhkavuosi-sanan tullessa yhtä suureksi ilmiöksi kuin mikkiin puhuva rap-artisti.

Ehkä juuri tämänkin takia valitsin yksinkertaisen ammatin: yrittäjä.

Tiedän mitä teen kun herään ja menen kotiin kun työt on tehty.
Saan myös vapauden valita.
Silti minustakin löytyy se pieni menninkäinen, joka pyrkii parrasvaloon.
Näkymättömästä tulee näkyvä, kun sen aika on.

Tiia-Lotta