Hidastin tahtia.
Sen nimi on arki-iltavapaa.
Niin monta kertaa olen siitä haaveillut ja sen asian kanssa paininut, että jouduin toteamaan sen olevan juuri nyt ajankohtainen.
Ja kuinka hyvältä se tuntuikaan, viettää päivä ystävän kanssa ilman kiirettä.
Laittaa ovi kiinni aikaisemmin ja todeta kaiken sujuvan ilman huolenpitoakin.
Kuitenkin se pieni peikko muistutteli aika ajoin, kuinka tulisi palata työn syrjään kiinni.
Tunnollinen luonne. Täydellisyyden tavoittelija ja pedantti suorittaja.
Niillä nimillä on helppo luonnehtia itseään.
Ja se suurin virhe: vaatia sitä samaa kaikilta muilta.
Ja millä verukkeella? Silläkö, että itselle kaikki tämä on luonnollista, normaalia toimintaa.
Muistatko lauseen: Kun muut väsyvät duracel jatkaa ja jatkaa ja...
Ja minkä takia?
Siksikö, että se tuntuu hyvältä vai siksi, että saisi mielenrauhan?
Mielessä usein kysymys: olisinko parempi ihminen, jos suorittaisin vielä tämän? Kehuisivatko muut ihmiset minua alati supervoimistani ja kiittelisivätkö väsymättömästä energiastani?
Unohtaen ajatuksen siitä, mitä sillä itseasiassa saavuttaisin.
Juuri näin me tunnolliset ihmiset toimimme. Ainakin meistä ne, jotka omaavat tämän luonteen.
Periksi antamattomuuden ja tahtotilan.
Mistä tämä kaikki sitten juontaa juurensa?
Roolimalleistako, jotka meille on syötetty lapsena vai tarpeesta tulla hyväksytyksi muun yhteisön silmissä?
Vai yksinkertaisesta syystä, ettemme osaa muutakaan. Kukaan ei kertonut meille, että on lupa väsyä tai olla heikko.
Mutta onko se heikkoutta, kun uskaltaa hellittää?
Tai viisasta, nähdä ennalta tarve hiljentää tahtia, ennen kuin on liian myöhäistä?
Tunnollinen suorittaja kokee näistä rentouttavista hetkistä usein henkistä pahaa oloa ja kärsii suunnattomasti olemattomuuden keveydestä.
Kuinka vaikeaa onkaan kääntää suuntaa ja tulla tietoiseksi ylikuormittumisesta oman mielen ja kehon kanssa.
Onko edes lupa pysähtyä hetkeksi miettimään mitä keho viestittää, tai mieli sanoo?
Kun mieli kertoo, ettei se jaksa enää, keho on usein jo ylisuoriutunut useamman kuukauden.
Omien tunnetilojen aistiminen on usein liiankin haasteellista ja negatiivisen energian kerääntyminen kehoon taas hyvin yksinkertaista.
Jaksaminen, sana joka sisältää monta merkitystä.
Jaksaa töissä, jaksaa parisuhteessa, jaksaa perheen kanssa. Tuttuja tunnetiloja.
Entäpä jaksaa hidastaa tahtia?
Nauttia pienistä hetkistä. Vähän kerrallaan.
Liian usein etsimme mielen lepoa ja kehon rauhaa liian kaukaa. Emmekä huomaa, kuinka läheltä voisimme löytää sen kaiken.
Mitä jos heittäytyisimme suureen tuntemattomaan, löytääksemme jotain omasta kehostamme? Löytäisimmekö uudenlaisia kokemuksia?
Mitä nämä kokemukset voisivat antaa meille?
Kuten minulle.
Hetki auringossa, istuen hiljaa, nauttien omasta energiastani.
Mielen rauhassa.
Tiialotta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti