Kuulin sen viimeksi tänään.
Viime aikoina on ollut paljon puhetta erityisherkistä ihmisistä.
Voisi jopa käyttää lausetta: meidät on diagnosoitu.
Muuttaako se mitään?
Se, että olemme tienneet jo kauan omaavamme kyvyn olla empaattisia, sijaiskärsijöitä ja jopa parantajia omalla tavallamme. Myötäelämme kanssakulkijoiden ilot ja surut, hyvät ja huonotkin päivät.
Usein kuulen töissä lauseen: Olet viimeinen toivoni.
Niin, kuinka kantaa niin suuri vastuu itsellään, kun tietää voivansa vain sysätä ihmisen oikealle raiteelle, tai kääntää polun suuntaa, tekemättä juuri mitään?
Sillä kaikki se voima lähtee ihmisestä itsestään ja auttaja voi usein olla vain tienraivaaja.
Juuri empatian kynnyksellä olemme haavoittuvaisimpia ja herkimpiä, kun avaamme itsemme muille ja annamme sydämestämme sen kaiken, mikä meille on annettu lahjana.
Lainaamme itseltämme rakkautta ja voimaa ja liian usein enemmän, kuin omat tarpeemme riittävät.
Herkistymme ja kulutamme meille tarkoitetut voimavarat tyhjiin.
Silloin, me erityisherkät ihmiset, tarvitsemme vahvistusta ja voimaa läheisiltä.
Sitä samaa, minkä niin auliisti jaamme muille.
Tarvitsemme voimaa myös sisältämme. Itsestämme.
Kuinka sitten rakentaa suodatin, joka säätelisi tunnetiloja, kun samana päivänä saatamme pillahtaa itkuun ja nauraa sydämemme kyllyydestä. Ehkä jopa saman minuutin aikana.
Yhtäkkiä olemme taas hyvin sulkeutuneita, vetäytyjiä, aivan kuin suurin suru olisi kohdannut meidät, vaikka kysymyksessä olisi vai pieni yksinkertainen pulma, jota emme ole saaneet ratkaistuksi mielessämme.
Koemme pienen rajanylityksen kunnianloukkauksena ja aiheutamme helpostikin suuren konfliktin ilman järkevää syytä.
Joskus olen kuullut sanottavan:
Kun sielu vuotaa, on sydän tyhjä.
Kun sielu täyttyy rakkaudesta, on sydänkin täynnä valoa.
Olen törmännyt tähän viime aikoina paljonkin.
Läheiseni sairastuttua, annoin itseni tulla surun äärelle.
Myötäelin jokaisen hetken ja tunteen voimakkaasti. Unohdin, kuinka hoitaisin itseäni.
Menettämisen pelko oli niin suuri.
Aloin järjestäytyneesti asettautua sivuun kaikesta. Olisin halunnut huutaa, pelkästään siitä henkisen kivun määrästä, mikä kasvoi sisälläni joka päivä, suuremmaksi ja suuremmaksi.
Sen sijaan tein juuri sen tyypillisimmän virheen.
Purin hammasta yhteen ja sanoin itselleni joka ilta: Selviät kyllä tästä niin kuin olet aina selviytynyt.
En uskaltanut itkeä, sillä olisin näyttänyt heikolta muiden silmissä.
Ja juuri sitä kaipasin. Saada lupa olla haavoittuvainen.
Muistan lapsuudesta lauseen, jota isäni toisteli usein ollessani pieni: Sinä nouset aina jaloillesi, muista kuka olet.
Ei saanut itkeä.
Juuri tänäkin päivänä koen samaa epäonnistumisen tunnetta, kun kyyneleet valuvat pitkin poskiani.
Olenko heikko? Enkö kestä sitä kaikkea painetta, minkä äärellä elän juuri nyt.
Ja sitten alan hengittää, pitkään ja syvään.
Kuuntelen kehon liikettä, sen virtausta.
Annan itselleni luvan olla. Ja kuin huomaamatta tunnetila selvenee, mieli rentoutuu ja hetki sitten painajaismainen olotila onkin enää vain hatara muisto.
Niin kuin se lapsuuden alkovin verhotanko, jossa heilui suuri kummitus aina iltaisin, nukkumaan mennessä.
Meditaatio ja läsnäolo.
Suuresta rakkaudesta itseeni ja näihin harjoitusmuotoihin lupaan tänäänkin kuunnella itseäni enemmän. Ja olla läsnä.
Tiia-Lotta
Sitting mindfully without sorrows and fears, or with those of another, is an act of courage.
It is not easy.
Jack Kornfield
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti