Juhannustaika

Jos voisin taikoa, palaisin menneeseen ja vuoteen 1985.
Päivään, jolloin tämä aamu oli tärkeä, pienelle lettipäiselle tytölle, froteisessa hellemekossa, puukengät jalassa, kuistin portailla.
Aavasaksan vaaran laella. Kesätuulessa hiukset hulmuten.
Juuri tänä päivänä saisin matkustaa vaaralta toiselle, Torniojokilaakson rannoilla, maisemia ihaillen.
Olisihan sentään juhannusaatto.
Se tietäisi suurinta jäätelötötteröä, matkamuistokojun hienointa pehmolelua, uutta unikaveria.
Juhannusvastaa tynnyrisaunassa, kosken rannalla. Tervashampoolla ja koskivedellä pestyä tukkaa.
Omalla kesämökillä.

Tervan tuoksu ja niityltä poimitut juhannuskukat. Smurffilimsa ja paperipussikaramellit.
Niistä syntyi lapsen juhannus.

Vuosia myöhemmin, istun kotona, työpäivän jälkeen, muistellen mennyttä aikaa.
Mikä olikaan juhannuksen suuri taika? Mikä teki juhannuksesta niin tärkeän?

Perhe.
Minun perheeni.
Juhannustanssit vaarin sylissä tuvan lattialla ja isäni harjaamassa saunapuhtaita hiuksiani,
punaisella nauhalla kiinni sitoen.
Sääskien ininä, juuri ennen nukahtamista.

Ikävä.
Koti-ikävä, sinne kauas, juuri tänään.
Ennen, talossa oli elämää. Nyt, syvä hiljaisuus.
Vuosien saatossa äänet ovat hiljentyneet. Ihmiset kaikonneet.
Talot autioituneet.
Silti se lapsen ikävä juurilleen on kasvanut.

Kaipaanko juhannusjuhlia? En niinkään. Kaipaan tuttuja maisemia, vaaran laella seisten.
Kesätuulessa.
Kaipaan isäni syliä ja perhettä.
Minun omaa perhettäni, siellä jossain.

Huomenna, menen töihin ja maalaan auringon, yöttömän yön auringon salini seinälle.
Ja annan sen valaista jokaisen tulijan mielen.
Vaneriseinät, rosoiset kalliot ja seinältä suodattuva auringonvalo antakoon energiaa huomennakin.
Minun kotini on nyt täällä, kaukana pohjoisesta.
Ja tänne saan rakentaa palan minua, muiden kanssa jaettavaksi.

Ehkä vielä joskus palaan kotiinkin.
Tengeliöön.

TiiaLotta