Minua kosketti suunnattomasti suuren muusikon, David Bowien poismeno.
Tieto tuli samaan aikaan kun läheisellä ihmisellä oli diagnosoitu syöpä.
Uutisissa esiteltiin artistin elämäntapaa, musiikillisia lahjoja, mutta minut herätti hänen tapansa ajatella elämää.
Luin hänen ehkä ikoneiksikin nousevia sloganeita elämästä ja sen ymmärtämisestä.
Hän oli suuri mies.
”Minulla on aina ollut vastenmielinen tarve olla jotakin enemmän kuin ihminen.”
”En ole profeetta tai kivikautinen mies. Olen vain kuolevainen, jossa on potentiaalia olla supermies. Minä jään elämään.”
Nämä sanat saivat minut naurahtamaan. Olisinko itsekäs, jos ajattelisin samalla lailla? Olisinko pyrkyri omalla alallani tai liian itsetietoinen itsestäni tai siitä mihin suuntaan elämässäni? Saisinko sanoa ääneen, että ajattelen juuri näin?
Sisareni moitti minua pienenä siitä, etten elä tässä maailmassa ja minun haavemaailmani romahtaa vielä joskus. Hän oli osaltaan oikeassa, mutta juuri se haavemaailma on ajanut minua eteenpäin.
Tahtotila, tutuksikin tullut sana urheilumaailmassa sekä politiikassa.
Minun tahtotilani on ollut alusta asti hyvin selkeä.
Rakentaa pikkutytön pilvilinnasta todellinen elämä ja saada tehdä unelmasta aikuisten oikeasti totta.
Puhumme urheiluvalmennuksessa nykypäivänä enemmän tai vähemmän mentaalivalmennuksesta. Kun urheilija epäonnistuu, sanomme että psyyke petti.
Usein se onkin näin. Valmentajan tulee uskoa valmennettavaansa ja vielä suuremmalla voimalla, urheilijan itseensä. Urheilijan tulee tahtoa onnistumista niin paljon, että unelmasta hioutuu hohtavin timantti.
Miksi ajattelemme, että tämän tulisi koskettaa vain sitä huipulla ponnistelevaa urheilijaa?
Jokainen meistä pyrkii kohti omaa tavoitettaan. Se mitä kohti suuntaamme on vain erilainen.
Yhden ihmisen pieni tavoite on yhtä merkityksellinen, ja siihen panostaminen voi olla huippuammattilaisen tasolla.
Myös urheilijan taipaleella on välitavoitteita.
Maanantaina sain vahvituksen, että minun tavoitteeni neljäs pala loksahtaa paikalleen tänä syksynä.
Sitä ennen on arvion paikka. Saan käydä läpi epäonnistumiset, kritisoida ja korjata virheet ja antaa niiden mennä. Saan myös kiittää itseäni niistä onnistumisista, jotka tuottavat myöhemmin hedelmää.
Kuka muu sen tekisi, jos en minä itse?
Jos annamme itsellemme kiitoksen hyvästä työstä, on tavoitteemme lähempänä kuin aiemmin.
Sisäinen minä ruokkii ulkoista olemusta ja ulkoinen olemus säteilee ympärilleen hyvää energiaa.
Se taikoo esiin parhaat puolet jokaisesta yhteisössä toimivasta yksilöstä.
Se saa ihmiset ylittämään omia rajojaan ja toteuttamaan mahdottomiksi ennustetut yhtälöt.
Taito on vain nähdä yksilö suuresta massasta.
Taito on uskaltaa katsoa silmiin ja kysyä: Mitä sinä haluat? Kuinka paljon?
Ja miten aiot sen toteuttaa?
**Tiia-Lotta
”Kun vanhenee,
kysymyksiä jää oikeastaan jäljelle vain kaksi tai kolme.
Kuinka paljon aikaa on jäljellä?
Ja mitä teen jäljellä olevalla ajalla?”
David Bowie
Minun tahtotilani on ollut alusta asti hyvin selkeä.
Rakentaa pikkutytön pilvilinnasta todellinen elämä ja saada tehdä unelmasta aikuisten oikeasti totta.
Puhumme urheiluvalmennuksessa nykypäivänä enemmän tai vähemmän mentaalivalmennuksesta. Kun urheilija epäonnistuu, sanomme että psyyke petti.
Usein se onkin näin. Valmentajan tulee uskoa valmennettavaansa ja vielä suuremmalla voimalla, urheilijan itseensä. Urheilijan tulee tahtoa onnistumista niin paljon, että unelmasta hioutuu hohtavin timantti.
Miksi ajattelemme, että tämän tulisi koskettaa vain sitä huipulla ponnistelevaa urheilijaa?
Jokainen meistä pyrkii kohti omaa tavoitettaan. Se mitä kohti suuntaamme on vain erilainen.
Yhden ihmisen pieni tavoite on yhtä merkityksellinen, ja siihen panostaminen voi olla huippuammattilaisen tasolla.
Myös urheilijan taipaleella on välitavoitteita.
Maanantaina sain vahvituksen, että minun tavoitteeni neljäs pala loksahtaa paikalleen tänä syksynä.
Sitä ennen on arvion paikka. Saan käydä läpi epäonnistumiset, kritisoida ja korjata virheet ja antaa niiden mennä. Saan myös kiittää itseäni niistä onnistumisista, jotka tuottavat myöhemmin hedelmää.
Kuka muu sen tekisi, jos en minä itse?
Jos annamme itsellemme kiitoksen hyvästä työstä, on tavoitteemme lähempänä kuin aiemmin.
Sisäinen minä ruokkii ulkoista olemusta ja ulkoinen olemus säteilee ympärilleen hyvää energiaa.
Se taikoo esiin parhaat puolet jokaisesta yhteisössä toimivasta yksilöstä.
Se saa ihmiset ylittämään omia rajojaan ja toteuttamaan mahdottomiksi ennustetut yhtälöt.
Taito on vain nähdä yksilö suuresta massasta.
Taito on uskaltaa katsoa silmiin ja kysyä: Mitä sinä haluat? Kuinka paljon?
Ja miten aiot sen toteuttaa?
**Tiia-Lotta
”Kun vanhenee,
kysymyksiä jää oikeastaan jäljelle vain kaksi tai kolme.
Kuinka paljon aikaa on jäljellä?
Ja mitä teen jäljellä olevalla ajalla?”
David Bowie
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti