Yhteinen matka huipentuu yhteen suureen hetkeen ja koulujen päättyessä ystävyys ja yhteinen kuljettu taival merkitsee monelle elämää aloittavalle nuorelle juuri nyt enemmän kuin koskaan.
Osa näistä ystävien kanssa solmituista siteistä säilyykin ja kantaa elämän verran.
Kaikki eivät kuitenkaan syystä tai toisesta saa tänä keväänä todistusta.
Puoli pistettä saattaa olla se ratkaiseva pöytään nuijittu totuus, joka muuttaa nuoren elämän.
Kaikki ne kesäsuunnitelmat ja villi vapaus tutkintotodistus takataskussa tuntuvat merkityksettömiltä juuri sillä hetkellä.
Muistan oman tutkintooni valmistavan päivän.
Se ei ollutkaan kevät.
Olin töissä, kun muut opiskelivat ja istuin iltaisin muutaman tunnin iltalukiossa, miettien miksi en lopettaisi.
Olin luvannut isoäidilleni valmistua ja saada valkolakin.
Asuin kuitenkin jo yksin ja rahat tuli ansaita jostain myös koulukirjoihin ja elämiseen.
Joka ilta olin valmis lopettamaan koulun, sillä kello herättäisi töihin 4.00 seuraavana aamuna.
Aamuisin polkiessani töihin aamusumussa tai räntäsateessa, toivoin voittavani lotossa.
Sain kuitenkin lakin syksyllä puoli vuotta aiemmin kuin oma vuosikurssini ja vieressäni seisova pieni joukko suuren massan sijaan antoi silloin paljon.
Hauskin muisto on vieressäni jännittänyt noin 70-vuotias opiskelijaherra prässätyssä pyhäpuvussaan ja minä leiskuvan punaisen tukkani kanssa siinä vieressä, mustine sifonkiasuineni, maihinnousukengät jalassa.
Isäni istui salin takaosassa viimeisellä penkkirivillä 12 punaista ruusua kädessään. Läheisten saapuessa lavalle onnittelemaan nuoria, vaimoja, mummuja ja pappoja, isäni käveli luokseni toteden: Eiköhän lähdetä kahville. Torikokous voisi päättyä jo.
Juhlat vietettiin minun kodissani.
Vieraita kävi noin kymmenen henkeä ja samana iltana tai aamun syvimpinä tunteina ystäväni kantoivat minut juhlaillan päätteeksi kotiin.
Mitä lakin saaminen antoi minulle?
Ehkä kuvaavimpana näkynä on pölyttynyt valkoinen lakki vaatekaapin ylähyllyllä.
Sen jälkeen olen painanut sen päähäni 3 kertaa vappuna ja sitten se on unohtunut jonnekin.
Mitä taas opin, polkiessani aamun tunteina töihin kuutena aamuna viikossa?
Paljon.
Ja juuri ne opiskelijanuoret, jotka tänä vuonna eivät sitä lakkia saa, voivat tulevaisuudessa olla ehkä suuria nimiä.
Ehkä eivät juuri niitä maailman pelastajia, mutta monen ihmisen elämään vaikuttavia.
Välillisesti.
Niin kuin minäkin, yrittäjänä.
Todistukseni ei ollut hääppöinen, mutta työn tekeminen ja pitkät päivät ovat edelleen minulle sopiva haaste. Nuorena työelämään joutuminen sai minusta kasvamaan yrittäjyyttä pelkäämättömän ahertajan. Olen oppinut olemaan rehellinen ja kuuntelemaan erilaisia ihmisiä sekä monenlaisia tarinoita.
Toivon huomenna valmistuville onnea tulevaan työelämään, mutta ennen kaikkea onnea elämään ja sen tuomien haasteiden ja onnellisten hetkien kokemista.
Myös niille, jotka eivät valmistuneet, haluaisin antaa murusen omasta kokemuksestani jaettavaksi.
Joidenkin meistä on vain mentävä läpi räntäsateen ja aamu-usvan, jotta saavutamme saman tai jopa paremman lopputuloksen kuin uskommekaan.
Tiia-Lotta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti