Kesäloma

Kesä.
Niin kauan odotettu aika vuodesta.
Aika jolloin on aika pysähtyä, hiljentää vauhtia ja nauttia elämän kiireettömyydestä.
Kuulostaako hyvältä suunnitelmalta?
Kyllä, luulisin ainakin.

Kesän suuri odotus alkaa jo maaliskuussa, huhtikuussa puhumme jo väsymyksestä ja toukokuussa olemme ihan pohjalla energiatasojemme kanssa, kun odotamme sitä vuoden parasta aikaa.
Lomaa.
Olemme suunnitelleet mielessämme kaiken valmiiksi. Mitä tulisimme lomalla tekemään.
Kuinka aiomme ajan käyttää ja mistä kaikesta luovumme, kun loma saapuu.
Lauseet: sitä en ainakaan sitten lomalla tee ja tuon jätän siihen hetkeen, kun työt taas alkavat, soljuvat suustamme yhtenä totuutena ja vierellämme nyökyttelevät työtoverimme huokailevat salaa, tietäen jo miten loman jälkeen alkaa taas se sama laulu väliin jääneistä lepohetkistä.
Siivoamme työpöytämme siistiksi jo viikkoja aiemmin, kuin kukaan ei sitä koskaan olisi käyttänytkään tai hukumme rästitöiden alle, jotka tulee valmistella vielä ennen lomaa.

Ja usein usein käy sitten niin, ettei mieli niin vain pysähdykään.
Rytmin rikkominen tuntuu mahdottomalta toteuttaa ja säntäilemmekin ensimmäisen lomaviikon usein epätoivoisesti sinne tänne, kunnes huomaamme, mihin olemme ajautuneet.
Ja sitten aloitamme päivittelemisen. Kun lomasta jo puolet on mennyt hukkaan, niin mitä sitä enää sitten rentoutumaankaan.
Puhumme säästä: sataako vai paistaako ja pessimistin luonteella toteamme, että tulee yhtä huono kesä kuin viime vuonnakin.

On ikkunanpesua, pyykinpesua ja pihan laittamista.
Ja entäpä jos naapuri sattuukin näkemään, ettei pihakukkia olekaan istutettu tai ruoho onkin hiukan liian pitkä. Koemme jo etukäteen mielipahaa toteutumattomista mielen tuotoksista.
Ja vaikka suunnistaisimme kesämökille, tulee siellä korvessakin kaiken olla tip top. Onhan se mahdollista, että mökkinaapuri tai sukulaiset tulevat kylään.
Silloin täytyy kaiken näyttää täydelliseltä.

Omassa nuoruudessani mökille meno tarkoitti räsymattoja, kahvikuppinautintoja lohjenneista Arabian kupeista ja pullapitkon viimeistä kantapalaa kahviin kastaen.
Vesi kannettiin naapurista sankoilla ja sauna lämmitettiin koskivedellä.
Mikään ei ollut täydellistä. Parhaat unet tulivat vanhoissa täkeissä, huopaviltin alla hetekalla nukkuen.
Puukengät jätettiin porstuaan ja mökin kamiinan lämmetessä viileinä kesäöinä, pienen tytön ainoa haave oli päästä pappamopon kyydissä ostamaan pussimerkkareita Joukon kaupalta.
Ei ollut kiirettä, ei kelloa, oli vain kesä ja loma.

Kuinka kauas olemme tulleetkaan siitä idyllistä, joka seisoo jokaisen kesällä ostetun naisten lehden kannessa.
Haaveistamme on tullut jopa pieni painajainen. Ja miksi?
Sosiaalinen media syöttää meille taukoamatta tarvetta viettää niin sanottu täydellinen loma
ja jos yksikin palanen jää puuttumaan, on koko kesä pilalla.

Mutta milloin kysyit mieleltäsi: mitä sinulle kuuluu? Mitä sinä tarvitset?

Milloin annoit mielesi viimeksi hengittää ja hiljentyä?
Milloin viimeksi hidastit tahtiasi?
Olisiko nyt aika tehdä asiat toisin, kun kesän syvin lämpö hiipii aamu-usvan mukana myös kylmään kotimaahamme?
Ja nauttia suvesta. Ilman suurempia suunnitelmia.
Tai tehdä jotain mitä et ollut suunnitellutkaan. Kokea miltä se tuntuu, ilman suorituspaineita.

Toivonkin kiireetöntä kesälomaa meille kaikille.
Ja mikäli joku meistä rakastaa sittenkin sitä ryntäilyä ja valitsee toisin, tehkäämme se yhtä suurella tunteella kuin riippumatossa lekotteleva ystävämme tai työtoverimme.
Vastavirtaan suunnistaminenkin voi olla loistava mahdollisuus uuteen kokemukseen.

-Tiialotta

Ikuinen opiskelija

Aloitin opiskelun uudelleen, kun vaihdoin ammattia.
Pian huomasinkin, että tällä alalla edetäänkin huiman nopeasti vaihtuvien trendien perässä.
Lukuisien tieteellisten tutkimusten määrä sokaisee helposti nuoren ammatinharjoittajan pään.
Alalla toimiva villin lännen tyyli tuo myös omat mausteensa jo valmiiksi hankalaan tieteen ja mielikuvien sekamelskaan.
Media hehkuttaa joka viikko uusia tyylejä treenata, usein Hollywood-tähtien suosimana huippu-uutuutena. Kukaan ei enää kysy, onko näissä huikeissa treenimalleissa tai ruokailutottumuksissa mitään perää. Jokainen uusi lanseerattu treenimuoto hyväksytään julkisesti kuntosalien lajivalikoimaan ilman totuuden hiventäkään.
Hyvänä esimerkkinä tästä hienosäädöstä voidaan nähdä erilaiset joogaharjoitukset.
On ilmajoogaa, lämpöjoogaa sekä monimuotoisia sekoituksia joogasta musiikin siivittämänä.
Silti puhtaimmillaan tämä hieno laji on niinkin yksinkertainen mielen ja kehon harjoitus, jossa tarvitaan vain yksi väline tai instrumentti. Keho joka hengittää mielen kautta. Olemalla läsnä.
Ei ihme, ettei kukaan järkevästi ajatteleva enää pysy kärryillä.

Asiakkaat etsivät myös epätoivoisesti vastauksia kohonneeseen verenpaineeseen ja painonhallinnan ongelmiin. Samassa syvässä hengenvedossa valmentajan tulisi rakentaa markkinoiden paras fitnesspeppu tai lehtien kansissa hehkuvan ammattilaisen treenattu keho.
Toisaalla taas hehkutetaan kovaa intensiivistä treeniä ja useammankin instanssin taholta on nähtävästi unohdettu lievä pikkuseikka, että treenattavat eivät olekaan niitä valmiiksi hyväkuntoisia urheiljoita, vaan tavallisia sohvaperunoita. Mahdollisesti työssäkäyviä, stressaantuneita, ehkäpä jopa ruuhkavuosia eläviä aikuisia.
Kaikki tulee tapahtua myös mahdollisimman nopeasti. Enää ei ole muodikasta edetä hitaasti, vaan kaikki tulokset tulevat näkyä viikoissa. Ja jos ei näy, on aika vaihtaa valmentajaa.

Onneksi en ole enää nuori. Onnekseni olen käynyt tuon kaiken läpi jossain vaiheessa uraani.
Minullakin on ollut ihan samanlaiset kiinnostuksen kohteet elämässäni.
Olen ihaillut lehden kannessa esiintyvää vaaleatukkaista fitnesskilpailijaa ja salaa toivonut muuttuvani yhdessä yössä hänen kaltaisekseen.
Olen niellyt nurisematta parisuhteessani toisen osapuolen toiveen hankkia minulle silikonit.
Ja kieltäytynyt kunniasta.
Olen itkenyt iltaisin omaa rumuuttani, jopa kelvottomuuttani esittäytyä alastomana sille tärkeimmälle ihmiselle.
Ja miksi? Ulkonäönkö vuoksi?

Nyt vuosia myöhemmin nauran koko asialle.
Olen tietoinen vähistä rasvakertymistä kehossani. Olen jopa ylpeä niistä.
Uskallan valita. Myös valmennustyylini.
Uskallan kertoa asiakkaalleni totuuden, miten saavuttaa tie pysyviin tuloksiin. Se ei tapahdu koskaan viikossa, ei edes kuukausissa.
Uskallan seistä sanojeni takana ja myöntää myös olevani väärässä, mikäli asian laita on niin.

Minulta ei enää onneksi kysytä dieettiohjelmia tai rasvanpolttotreeniä ja olen hyvin onnellinen asiasta.
Asiakkaani tietävät jo mielipiteeni. Ei ole olemassa yhtä totuutta, mutta on olemassa tutkimustulos.
Minun ei tarvitse rakentaa lihaksia vain sen takia, miltä se peilistä näyttää.
Olen tullut yhä lähemmäksi ihmisen fysiikkaa sekä yksilöllistä ohjaamista.
Lähemmäs ihmistä, jonka kanssa saan jakaa yhden hetken tai elämän verran.

Ja silti tunnistan itsessäni tarpeen kehittyä, kehittää ja löytää uutta tietoa koko ajan.
Joku ihmetteli salilla jatkuvaa intoani istua koulunpenkillä.
Koen sen suurimmaksi voimavaraksi, mennä kauas ja samalla tulla lähemmäs sitä, mikä on tärkeää työssäni.
Oppia uutta tämän alan huipuilta, muistaen, ettei se ole mustavalkoinen totuus.
Eihän elämäkään ole yksivärinen.
Miksi tiedekään olisi?
On eri värejä. Värejä, joilla voi maalata saman lopputuloksen. Ja se nimenomaan tekee tästä kaikesta mielenkiintoisen palapelin.
Tulee vain koostaa siitä oman näköinen paletti eri värejä, uskaltaen nähdä, että usein suurimmat tulokset saavutetaan yksinkertaisimmalla ja alkukantaisimmalla tavalla.
Karsimalla turha.


-Tiialotta

Penkkiurheilua

Vastustan jalkapalloa, tai itse asiassa sen katsomista toimeettomana kotisohvalta.
Kaikki johtuu siitä, etten ymmärrä peliä. En sen logiikkaa, enkä sitä, miksi miehet juoksevat kentän laidasta laitaan, yrittäen epätoivoisesti saada valkoisen nahkapallon verkon perälle.

Olenko jotenkin idiootti, kun en jotenkin pääse kärryille koko penkkiurheilusta?
En täällä Suomessa.

Olen matkustanut jo enemmän kuin laki sallii maahan, jossa jalkapallo on yhtä tärkeä tai pyhä kuin katolilaisuus.
Jalkapalloilua tärkeämpää on vain perhe ja Jumala.
Ja aina kun vierailen siellä, on jossain turnaus tai ottelu.
Välillä se on rugbya, välillä hurlingia ja sitten sitä jalkapalloa.
Liput liehuvat kaduilla, kun ihmiset suunnistavat joko kentälle tai lähipubiin kannustamaan omaa joukkuettaan.
Ja kuinka minulle siellä käykään? Olen kuin hurmioitunut paikallisessa pubissa. Koen suurta kanssahenkisyyttä kaikkien läsnäolijoiden kanssa.
Olen osa isoa kokonaisuutta, kuin kuuluisin perheeseen.
Jokainen läsnäolija elää hetken yhdessä suurta unelmaa, toiveen täyttymistä.
Ja sitä minä kaipaan meihin suomalaisiinkin.
Kansan nousua, tunnelmaa, yhteenkuuluvuutta.
Voisimmeko edes joskus tulla ulos suuresta kuplastamme ja unohtaa pienen hetken verran konservatiivisuuden?
Voisimmeko antaa vain virran viedä? Edes tässä asiassa.

Siinäpä minun oivallukseni tämän pelin hengestä.
Jalkapallo on joukkuelaji, myös kannustamisen suhteen.
Ja juuri sen vuoksi, kotisohvalta pelin katseleminen, tuntuu minusta onnettoman tylsältä.
Olen joukkueihminen. Kaipaan tunnelmaa.
 Silti tärkeintä on kuitenkin urheilu.

Tämän vuoden laulun sanatkin kertovat juuri siitä samasta tunteesta:

We're born to fly
So let's keep living 'til it all falls down
Let's close our eyes
And let the moment drive the whole world out

We're in this together
Hear our hearts beat together
We stand strong together
We're in this forever
This one's for you
This one's for you

Waving colored flags
We won't surrender, there's no standing down
There's a playing field
It's full of winners, we're breaking new ground

We're in this together
Hear our hearts beat together
We stand strong together
We're in this forever
This one's for you
This one's for you

In this together

We're in this together
Hear our hearts beat together
We stand strong together
We're in this forever
This one's for you

-David Guetta-

Toivoisin jonain päivänä pääseväni Croke Parkiin Dublinissa, kuulemaan tuon suurenmoisen laulamisen, buuauksen ja näkemään kansan kiihkon.
Haluaisin tuntea, kuinka paljon vahvemmin voisin aistia tuon hurmion.

Ehkä se saisi mieleni muuttumaan myös penkkiurheilusta.

TiiaLotta

Juhannustaika

Jos voisin taikoa, palaisin menneeseen ja vuoteen 1985.
Päivään, jolloin tämä aamu oli tärkeä, pienelle lettipäiselle tytölle, froteisessa hellemekossa, puukengät jalassa, kuistin portailla.
Aavasaksan vaaran laella. Kesätuulessa hiukset hulmuten.
Juuri tänä päivänä saisin matkustaa vaaralta toiselle, Torniojokilaakson rannoilla, maisemia ihaillen.
Olisihan sentään juhannusaatto.
Se tietäisi suurinta jäätelötötteröä, matkamuistokojun hienointa pehmolelua, uutta unikaveria.
Juhannusvastaa tynnyrisaunassa, kosken rannalla. Tervashampoolla ja koskivedellä pestyä tukkaa.
Omalla kesämökillä.

Tervan tuoksu ja niityltä poimitut juhannuskukat. Smurffilimsa ja paperipussikaramellit.
Niistä syntyi lapsen juhannus.

Vuosia myöhemmin, istun kotona, työpäivän jälkeen, muistellen mennyttä aikaa.
Mikä olikaan juhannuksen suuri taika? Mikä teki juhannuksesta niin tärkeän?

Perhe.
Minun perheeni.
Juhannustanssit vaarin sylissä tuvan lattialla ja isäni harjaamassa saunapuhtaita hiuksiani,
punaisella nauhalla kiinni sitoen.
Sääskien ininä, juuri ennen nukahtamista.

Ikävä.
Koti-ikävä, sinne kauas, juuri tänään.
Ennen, talossa oli elämää. Nyt, syvä hiljaisuus.
Vuosien saatossa äänet ovat hiljentyneet. Ihmiset kaikonneet.
Talot autioituneet.
Silti se lapsen ikävä juurilleen on kasvanut.

Kaipaanko juhannusjuhlia? En niinkään. Kaipaan tuttuja maisemia, vaaran laella seisten.
Kesätuulessa.
Kaipaan isäni syliä ja perhettä.
Minun omaa perhettäni, siellä jossain.

Huomenna, menen töihin ja maalaan auringon, yöttömän yön auringon salini seinälle.
Ja annan sen valaista jokaisen tulijan mielen.
Vaneriseinät, rosoiset kalliot ja seinältä suodattuva auringonvalo antakoon energiaa huomennakin.
Minun kotini on nyt täällä, kaukana pohjoisesta.
Ja tänne saan rakentaa palan minua, muiden kanssa jaettavaksi.

Ehkä vielä joskus palaan kotiinkin.
Tengeliöön.

TiiaLotta

Flow-tila

Miten Flow-tila syntyy?
Mitä siihen tarvitaan?

Tunnen monta ammattikuntaa, kuten taiteilijat, joiden elämä tuntuu ihmeelliseltä.
Esimerkkinä taideteos, josta tulee maailmankuulu vuosien saatossa tai rakennus, joka jää elämään historian kirjoihin kaikessa loistossaan.
Entäpä runoilijan teksti, joka koskettaa sanoillaan vielä vuosisatojenkin jälkeen ihmisten syvintä olemusta.

Traagiset hetket usein paljastavat meissä tavallisissa tallaajissakin sen tunnetilan, joka sitten synnyttää meissä hetkellisesti samankaltaisia kykyjä luoda jotain suurta.
Emme ehkä osaa aavistaakaan kuinka paljon meissä kaikissa ihmisissä on piileviä kykyjä.
Suru tai suuri onnellisuuden tunne herättää meidät tilaan, josta syntyy usein tämä flow.

Nykypäivänä flow-tila on jo noussut suureksi tavoitteeksi ja lehtien sivuilla kerrotaan keinoja löytää tämä sisäinen valo.
Entä jos emme etsisikään sitä niin valtavasti? Antaisimmekin sen löytää meidän luoksemme.

Monella meistä on energiatila, joka vahvistuu kun toinen samankaltainen energia tulee tilaamme.
Tunnistamme tämän energian helposti kehossamme tapahtuvina muutoksina.
Moni etsii tällaista inspiroijaa, muusaa elämäänsä, toteuttaakseen suuren visionsa.
Tehdäkseen unelmasta totta.

Flow-tilaan voi joutua myös tahtomattaan, ja usein tiedostamaton flow-tila saa meidät säikähtämään. Emme kykenekään käsittelemään niin valtavaa voimaa kehossamme ja mielessämme.
Toiset taas istuvat meditoiden tuntikausia, miettien mikä avaisi lukot mielen selkotilaan.
Jotkut meistä omaavat tämän taidon syntymästään saakka ja osaavat löytää tuon tunnetilan melkein mistä vain.

Urheilussa törmää usein tilanteeseen, jossa huipulla oleva kertoo tehneensä elämänsä parhaan suorituksen juuri tässä hurmostilassa.
Tila, jota on vaikea ymmärtää, ellei koskaan ole sitä kokenut.
Joku kertoo juosseensa mentaaliharjoituksena juoksun ennen varsinaista suoritusta.
Ja saavuttaneensa parhaan mahdollisen lopputuloksen juuri mielensä avulla.

Jälleen kerran tulemme asian äärelle nimeltä mielen hallinta.
Jos mieli on avoin, kykenemme aistimaan saapuvan flow-tilan.
Juuri herkistyessämme, saatamme onnistua tavoittamaan tämän tunnelman ja mieltä harjoittamalla pääsemme yhä lähemmäs jatkuvaa tietoista flow-tilaa.
Kun mielemme rauhoittuu, kehommekin tuottaa viestiä ympärillemme, joka saa aikaan hyvää.

Onko mieli sitten hallittavissa?
Ei aina. Myös kokeneella harjoittajalla tulee hetkiä, jolloin kaikki tuntuu olevan hukassa.
Sekin on sallittua.
Riittää kun on läsnä ja kokee.
Ja uskaltaa elää, myös ilman flow-tilaa.

Tiialotta

Mielen rauhaa

Tein hetki sitten jotain ihmeellistä.
Hidastin tahtia.
Sen nimi on arki-iltavapaa.
Niin monta kertaa olen siitä haaveillut ja sen asian kanssa paininut, että jouduin toteamaan sen olevan juuri nyt ajankohtainen.

Ja kuinka hyvältä se tuntuikaan, viettää päivä ystävän kanssa ilman kiirettä.
Laittaa ovi kiinni aikaisemmin ja todeta kaiken sujuvan ilman huolenpitoakin.
Kuitenkin se pieni peikko muistutteli aika ajoin, kuinka tulisi palata työn syrjään kiinni.

Tunnollinen luonne. Täydellisyyden tavoittelija ja pedantti suorittaja.
Niillä nimillä on helppo luonnehtia itseään.
Ja se suurin virhe: vaatia sitä samaa kaikilta muilta.
Ja millä verukkeella? Silläkö, että itselle kaikki tämä on luonnollista, normaalia toimintaa.

Muistatko lauseen: Kun muut väsyvät duracel jatkaa ja jatkaa ja...
Ja minkä takia?
Siksikö, että se tuntuu hyvältä vai siksi, että saisi mielenrauhan?
Mielessä usein kysymys: olisinko parempi ihminen, jos suorittaisin vielä tämän? Kehuisivatko muut ihmiset minua alati supervoimistani ja kiittelisivätkö väsymättömästä energiastani?
Unohtaen ajatuksen siitä, mitä sillä itseasiassa saavuttaisin.

Juuri näin me tunnolliset ihmiset toimimme. Ainakin meistä ne, jotka omaavat tämän luonteen.
Periksi antamattomuuden ja tahtotilan.
Mistä tämä kaikki sitten juontaa juurensa?
Roolimalleistako, jotka meille on syötetty lapsena vai tarpeesta tulla hyväksytyksi muun yhteisön silmissä?
Vai yksinkertaisesta syystä, ettemme osaa muutakaan. Kukaan ei kertonut meille, että on lupa väsyä tai olla heikko.
Mutta onko se heikkoutta, kun uskaltaa hellittää?
Tai viisasta, nähdä ennalta tarve hiljentää tahtia, ennen kuin on liian myöhäistä?

Tunnollinen suorittaja kokee näistä rentouttavista hetkistä usein henkistä pahaa oloa ja kärsii suunnattomasti olemattomuuden keveydestä.

Kuinka vaikeaa onkaan kääntää suuntaa ja tulla tietoiseksi ylikuormittumisesta oman mielen ja kehon kanssa.
Onko edes lupa pysähtyä hetkeksi miettimään mitä keho viestittää, tai mieli sanoo?

Kun mieli kertoo, ettei se jaksa enää, keho on usein jo ylisuoriutunut useamman kuukauden.
Omien tunnetilojen aistiminen on usein liiankin haasteellista ja negatiivisen energian kerääntyminen kehoon taas hyvin yksinkertaista.

Jaksaminen, sana joka sisältää monta merkitystä.
Jaksaa töissä, jaksaa parisuhteessa, jaksaa perheen kanssa. Tuttuja tunnetiloja.
Entäpä jaksaa hidastaa tahtia?
Nauttia pienistä hetkistä. Vähän kerrallaan.

Liian usein etsimme mielen lepoa ja kehon rauhaa liian kaukaa. Emmekä huomaa, kuinka läheltä voisimme löytää sen kaiken.
Mitä jos heittäytyisimme suureen tuntemattomaan, löytääksemme jotain omasta kehostamme? Löytäisimmekö uudenlaisia kokemuksia?
Mitä nämä kokemukset voisivat antaa meille?

Kuten minulle.
Hetki auringossa, istuen hiljaa, nauttien omasta energiastani.
Mielen rauhassa.

Tiialotta

Toinen nainen

Olla se toinen nainen.

Moni meistä ajattelee, että toinen nainen on pahantekijä, perheenrikkoja sekä onnen särkijä.
Mutta toinen nainen voi olla myös jotain muuta.

Harva osaa edes aavistaa, miltä voi tuntua olla toinen nainen omassa kodissa.
Hiljaa seuraten, kun parisuhde ajautuu päätepisteeseen, salakavalasti, ilman varoitusta.

Menettää viereltään toinen ihminen ja huomata, ettei ole enää mitään sanottavaa ja vaikka olisikin, ei pysty enää surultaan sanomaan sanaakaan.
Hukata sävel, joka soi ennen niin kauniisti.

Kun huomaa pelin menetetyksi, voi vain tuntea kuinka kellon viisarit lyövät hitaammin, tunti tunnilta.
Pakoreittiä etsien, voi piiloutua omien asioiden äärelle, yrittäen esittää tietämätöntä.
Silti, jokaisella hengenvedolla tuntien, kuinka jokin musertaa tiiliseinää pala palalta sisälläsi murusiksi.

Yhteinen eletty aika häviää.
Kaikki jaetut ilon ja surun hetket lakkaavat olemasta.
Olevasta tulee olematon. Kuin puhaltaisi höyhenen tuuleen ja katsoisi sen häviävän.

Saman hiljaisen väkivallan voi kokea, menettäessään asemansa suhteessa.
Tullessaan merkityksettömäksi toiselle osapuolelle.
Kosketuksen puute, arkipäiväisten asioiden muuttuminen yhteisistä hetkistä yksinäisyydeksi.
Ennen niin tavanomaiset tuokiot vaihtuvat suorittamiseksi ja ainoa kommunikointi tapahtuu negaation kautta.

Kun vihdoin sitten kommunikoimme, etsimme syyllistä pahaan oloomme ja löydämme sen usein kumppanistamme.
Sanattomuus loukkaa usein vielä enemmän kuin se, että sanoisimme mitä ajattelemme.
Näytämme parhaat puolemme vain ulkopuolisille ja kotona vetäydymme kuoreemme kuin kilpikonnat.
Ja jos saamme vihdoin jotain sanottua, syöksemme sen ulos ajattelematta, loukaten toista sanoillamme.
Pahimmassa tapauksessa emme enää uskalla sanoa mitään, siinä pelossa, ettei toinen kykene meitä edes ymmärtämään.

Oman persoonan sivuuttaminen, oman mielen tukahduttaminen, kaataa lopulta kaiken ympäriltämme.
Kun luovumme itsestämme, alkaa alamäki.
Ainoa tie päästä ulos, olisi joko päättää suhde tai tulla näkyväksi uudelleen.

Hyvässä suhteessa on tilaa molempien ajatuksille. On lupa olla eri mieltä asioista, myös niistä kipeistä.
On myös lupa antaa kritiikkiä loukkaamatta toista. Ja olla oma itsensä.
Kyetä erottamaan hyvät ja huonot päivät ja antaa hiukan tilaa kiukuttelullekin, tiedostaen, ettei paha tuuli kestä kauaa.
Eniten toisen ihmisen huomioiminen vaatii kuitenkin aikaa ja läsnäoloa.

Läsnäoloa siinä hetkessä, jossa kaksi ihmistä hengittää yhteen hengenvetoon.


Tiialotta

Céile mo chroí, do croíse, ar Shlánaitheoir
Is císte mo chroí, do chroí sábhálaim comh thíar
O's follas gur líon do chroí
Dom grása, a stór.

Athair ré's a Íosa aicí lag bás, is mé in pian

https://youtu.be/V0uKq8c-P20

Lupaus

Mitä sana lupaus tarkoittaa?
Suuri sana, suuri merkitys.
Kuitenkin tänä päivänä sen painoarvo on enää varjo siitä, mitä ennen.
Olenko jotenkin vanhanaikainen, kun kaipaan sanalle lupaus lunastajaa?

Muistan hetken nuoruudestani, kun istuin junassa matkalla kotiin pohjoiseen tervehtimään
rakasta isoäitiäni.
Aika, jolloin ei ollut älypuhelimia, eikä tietokoneita.
Tapa mennä kylään oli soittaa ovikelloa rappukäytävässä, toiveena, että mummi vastaisi, eikä olisi lähtenyt juuri silloin asioille tai vaarin haudalle.
Kaikki oli siihen aikaan niin mutkatonta. Oli aikaa jutella, juoda kahvia ja jutustella mukavia.

Usein kahvikupillisen jälkeen mummini sytytti savukkeen ja nauroi minun tarinoilleni, muistellen omaa nuoruuttaan ja vaaria.
Kun tuli aika lähteä, hänen silmänsä kostuivat ja tunsin piston sydämessäni. Olin viipynyt vain hetken, vaikka välillä minusta tuntui, kuin olisin viettänyt koko päivän hänen kanssaan.
Mihin sinulla on niin kiire, hän kysyi.
Itkin aina, kun lähdin kotiin. Lupasin tulla pian uudestaan, miettien, miltä se kaikki voisi tuntua.
Olla yksin.
Tarinat tuntuvat vieläkin tutuilta, niin kuin hän olisi kertonut ne eilen. Ja juuri lupauksen vuoksi, ne jäivät elämään, vaikka mummini kuoli 2008.
Tämä nainen rakasti yhtä miestä koko elämänsä, menetti hänet nuorena ja eli lopun elämänsä samassa kodissa, samojen huonekalujen seassa, vanhentuen ja väsyen. Hän oli yksinäinen, yksin rakkaudessaan. Silti hän vaali vaarin muistoa mukanaan, joka päivä.

Kuinka usein käykään niin, että kaksi ihmistä hioutuu yhteen ja myös luopuu elämänlangastaan, yhdessä.
Kun toinen sairastuu, toinen myötäelää toisen mukana.
Kun toisen on aika mennä, toinenkin menettää tarkoituksensa.
Lupaus elää yhdessä elämän verran ja myös luopua kaikesta yhdessä, on kaikkia lakeja suurempi.

Tulla nähdyksi ja kuulluksi, sekä hyväksytyksi sellaisena kuin on, yhteisen taipaleen varrella.
Luottamus siitä, että toinen seisoo rinnalla myös elämän vastatuulessa, kuin puu.
Pienet virheet unohtuvat ja kaksi erilaista luonnetta kietoutuu yhteen kuin yhdeksi langaksi.

Lupaus.
Käsite, joka on vanhentunut ajan saatossa, eikä nyky-yhteiskunta enää edes tiedä, miten se aikanaan syntyi.
Kun elämässä tulee vaikeuksia, on helppo siirtyä seuraavaan elämään, kuin kääntäen kirjan sivua.
Vaikeat asiat lakaistaan maton alle ja aloitetaan alusta.
Samat virheet kuitenkin toistuvat usein seuraavassakin suhteessa, eikä valo paista uuteen risukasaan sen valoisammin kuin ennenkään.
Mihin katosi se luottamus ja kunnioitus, jota muistelemme isovanhempiemme haudoilla tai juhlissa sukulaistemme seurassa?
Olemmeko menettäneet selkärankamme?

Minä lupasin isoäidilleni, etten unohda.
Lupasin myös löytää oman elämänlankani. Ja löysinkin.
https://youtu.be/-2U0Ivkn2Ds

Tiialotta

Erityisherkän elämää

Ei tarvitse olla niin dramaattinen.
Kuulin sen viimeksi tänään.

Viime aikoina on ollut paljon puhetta erityisherkistä ihmisistä.
Voisi jopa käyttää lausetta: meidät on diagnosoitu.

Muuttaako se mitään?
Se, että olemme tienneet jo kauan omaavamme kyvyn olla empaattisia, sijaiskärsijöitä ja jopa parantajia omalla tavallamme. Myötäelämme kanssakulkijoiden ilot ja surut, hyvät ja huonotkin päivät.

Usein kuulen töissä lauseen: Olet viimeinen toivoni.
Niin, kuinka kantaa niin suuri vastuu itsellään, kun tietää voivansa vain sysätä ihmisen oikealle raiteelle, tai kääntää polun suuntaa, tekemättä juuri mitään?
Sillä kaikki se voima lähtee ihmisestä itsestään ja auttaja voi usein olla vain tienraivaaja.

Juuri empatian kynnyksellä olemme haavoittuvaisimpia ja herkimpiä, kun avaamme itsemme muille ja annamme sydämestämme sen kaiken, mikä meille on annettu lahjana.
Lainaamme itseltämme rakkautta ja voimaa ja liian usein enemmän, kuin omat tarpeemme riittävät.
Herkistymme ja kulutamme meille tarkoitetut voimavarat tyhjiin.
Silloin, me erityisherkät ihmiset, tarvitsemme vahvistusta ja voimaa läheisiltä.
Sitä samaa, minkä niin auliisti jaamme muille.
Tarvitsemme voimaa myös sisältämme. Itsestämme.

Kuinka sitten rakentaa suodatin, joka säätelisi tunnetiloja, kun samana päivänä saatamme pillahtaa itkuun ja nauraa sydämemme kyllyydestä. Ehkä jopa saman minuutin aikana.
Yhtäkkiä olemme taas hyvin sulkeutuneita, vetäytyjiä, aivan kuin suurin suru olisi kohdannut meidät, vaikka kysymyksessä olisi vai pieni yksinkertainen pulma, jota emme ole saaneet ratkaistuksi mielessämme.
Koemme pienen rajanylityksen kunnianloukkauksena ja aiheutamme helpostikin suuren konfliktin ilman järkevää syytä.

Joskus olen kuullut sanottavan:
Kun sielu vuotaa, on sydän tyhjä.
Kun sielu täyttyy rakkaudesta, on sydänkin täynnä valoa.

Olen törmännyt tähän viime aikoina paljonkin.
Läheiseni sairastuttua, annoin itseni tulla surun äärelle.
Myötäelin jokaisen hetken ja tunteen voimakkaasti. Unohdin, kuinka hoitaisin itseäni.
Menettämisen pelko oli niin suuri.
Aloin järjestäytyneesti asettautua sivuun kaikesta. Olisin halunnut huutaa, pelkästään siitä henkisen kivun määrästä, mikä kasvoi sisälläni joka päivä, suuremmaksi ja suuremmaksi.
Sen sijaan tein juuri sen tyypillisimmän virheen.
Purin hammasta yhteen ja sanoin itselleni joka ilta: Selviät kyllä tästä niin kuin olet aina selviytynyt.

En uskaltanut itkeä, sillä olisin näyttänyt heikolta muiden silmissä.
Ja juuri sitä kaipasin. Saada lupa olla haavoittuvainen.
Muistan lapsuudesta lauseen, jota isäni toisteli usein ollessani pieni: Sinä nouset aina jaloillesi, muista kuka olet.
Ei saanut itkeä.

Juuri tänäkin päivänä koen samaa epäonnistumisen tunnetta, kun kyyneleet valuvat pitkin poskiani.
Olenko heikko? Enkö kestä sitä kaikkea painetta, minkä äärellä elän juuri nyt.

Ja sitten alan hengittää, pitkään ja syvään.
Kuuntelen kehon liikettä, sen virtausta.
Annan itselleni luvan olla. Ja kuin huomaamatta tunnetila selvenee, mieli rentoutuu ja hetki sitten painajaismainen olotila onkin enää vain hatara muisto.
Niin kuin se lapsuuden alkovin verhotanko, jossa heilui suuri kummitus aina iltaisin, nukkumaan mennessä.
Meditaatio ja läsnäolo.
Suuresta rakkaudesta itseeni ja näihin harjoitusmuotoihin lupaan tänäänkin kuunnella itseäni enemmän. Ja olla läsnä.

Tiia-Lotta


Sitting mindfully without sorrows and fears, or with those of another, is an act of courage.
It is not easy.

Jack Kornfield

Elämään valmistautuminen

Koulut valmistautuvat vuoden suurimpaan päivään ja jälleen kerran on aika juhlia tuoreita ylioppilaita ja ammattiin valmistuvia.
Yhteinen matka huipentuu yhteen suureen hetkeen ja koulujen päättyessä ystävyys ja yhteinen kuljettu taival merkitsee monelle elämää aloittavalle nuorelle juuri nyt enemmän kuin koskaan.
Osa näistä ystävien kanssa solmituista siteistä säilyykin ja kantaa elämän verran.

Kaikki eivät kuitenkaan syystä tai toisesta saa tänä keväänä todistusta.
Puoli pistettä saattaa olla se ratkaiseva pöytään nuijittu totuus, joka muuttaa nuoren elämän.
Kaikki ne kesäsuunnitelmat ja villi vapaus tutkintotodistus takataskussa tuntuvat merkityksettömiltä juuri sillä hetkellä.

Muistan oman tutkintooni valmistavan päivän.
Se ei ollutkaan kevät.
Olin töissä, kun muut opiskelivat ja istuin iltaisin muutaman tunnin iltalukiossa, miettien miksi en lopettaisi.
Olin luvannut isoäidilleni valmistua ja saada valkolakin.
Asuin kuitenkin jo yksin ja rahat tuli ansaita jostain myös koulukirjoihin ja elämiseen.
Joka ilta olin valmis lopettamaan koulun, sillä kello herättäisi töihin 4.00 seuraavana aamuna.
Aamuisin polkiessani töihin aamusumussa tai räntäsateessa, toivoin voittavani lotossa.

Sain kuitenkin lakin syksyllä puoli vuotta aiemmin kuin oma vuosikurssini ja vieressäni seisova pieni joukko suuren massan sijaan antoi silloin paljon.
Hauskin muisto on vieressäni jännittänyt noin 70-vuotias opiskelijaherra prässätyssä pyhäpuvussaan ja minä leiskuvan punaisen tukkani kanssa siinä vieressä, mustine sifonkiasuineni, maihinnousukengät jalassa.
Isäni istui salin takaosassa viimeisellä penkkirivillä 12 punaista ruusua kädessään. Läheisten saapuessa lavalle onnittelemaan nuoria, vaimoja, mummuja ja pappoja, isäni käveli luokseni toteden: Eiköhän lähdetä kahville. Torikokous voisi päättyä jo.

Juhlat vietettiin minun kodissani.
Vieraita kävi noin kymmenen henkeä ja samana iltana tai aamun syvimpinä tunteina ystäväni kantoivat minut juhlaillan päätteeksi kotiin.

Mitä lakin saaminen antoi minulle?
Ehkä kuvaavimpana näkynä on pölyttynyt valkoinen lakki vaatekaapin ylähyllyllä.
Sen jälkeen olen painanut sen päähäni 3 kertaa vappuna ja sitten se on unohtunut jonnekin.

Mitä taas opin, polkiessani aamun tunteina töihin kuutena aamuna viikossa?
Paljon.
Ja juuri ne opiskelijanuoret, jotka tänä vuonna eivät sitä lakkia saa, voivat tulevaisuudessa olla ehkä suuria nimiä.
Ehkä eivät juuri niitä maailman pelastajia, mutta monen ihmisen elämään vaikuttavia.
Välillisesti.
Niin kuin minäkin, yrittäjänä.

Todistukseni ei ollut hääppöinen, mutta työn tekeminen ja pitkät päivät ovat edelleen minulle sopiva haaste. Nuorena työelämään joutuminen sai minusta kasvamaan yrittäjyyttä pelkäämättömän ahertajan. Olen oppinut olemaan rehellinen ja kuuntelemaan erilaisia ihmisiä sekä monenlaisia tarinoita.

Toivon huomenna valmistuville onnea tulevaan työelämään, mutta ennen kaikkea onnea elämään ja sen tuomien haasteiden ja onnellisten hetkien kokemista.
Myös niille, jotka eivät valmistuneet, haluaisin antaa murusen omasta kokemuksestani jaettavaksi.
Joidenkin meistä on vain mentävä läpi räntäsateen ja aamu-usvan, jotta saavutamme saman tai jopa paremman lopputuloksen kuin uskommekaan.


Tiia-Lotta



                                         

Älä ikinä tyydy liian vähään

Minua kosketti suunnattomasti suuren muusikon, David Bowien poismeno.
Tieto tuli samaan aikaan kun läheisellä ihmisellä oli diagnosoitu syöpä.
Uutisissa esiteltiin artistin elämäntapaa, musiikillisia lahjoja, mutta minut herätti hänen tapansa ajatella elämää.
Luin hänen ehkä ikoneiksikin nousevia sloganeita elämästä ja sen ymmärtämisestä.
Hän oli suuri mies.

”Minulla on aina ollut vastenmielinen tarve olla jotakin enemmän kuin ihminen.”
”En ole profeetta tai kivikautinen mies. Olen vain kuolevainen, jossa on potentiaalia olla supermies. Minä jään elämään.”

Nämä sanat saivat minut naurahtamaan. Olisinko itsekäs, jos ajattelisin samalla lailla? Olisinko pyrkyri omalla alallani tai liian itsetietoinen itsestäni tai siitä mihin suuntaan elämässäni? Saisinko sanoa ääneen, että ajattelen juuri näin?

Sisareni moitti minua pienenä siitä, etten elä tässä maailmassa ja minun haavemaailmani romahtaa vielä joskus. Hän oli osaltaan oikeassa, mutta juuri se haavemaailma on ajanut minua eteenpäin.

Tahtotila, tutuksikin tullut sana urheilumaailmassa sekä politiikassa.
Minun tahtotilani on ollut alusta asti hyvin selkeä.
Rakentaa pikkutytön pilvilinnasta todellinen elämä ja saada tehdä unelmasta aikuisten oikeasti totta. 

Puhumme urheiluvalmennuksessa nykypäivänä enemmän tai vähemmän mentaalivalmennuksesta. Kun urheilija epäonnistuu, sanomme että psyyke petti.
Usein se onkin näin. Valmentajan tulee uskoa valmennettavaansa ja vielä suuremmalla voimalla, urheilijan itseensä. Urheilijan tulee tahtoa onnistumista niin paljon, että unelmasta hioutuu hohtavin timantti.

Miksi ajattelemme, että tämän tulisi koskettaa vain sitä huipulla ponnistelevaa urheilijaa?
Jokainen meistä pyrkii kohti omaa tavoitettaan. Se mitä kohti suuntaamme on vain erilainen.
Yhden ihmisen pieni tavoite on yhtä merkityksellinen, ja siihen panostaminen voi olla huippuammattilaisen tasolla.

Myös urheilijan taipaleella on välitavoitteita.
Maanantaina sain vahvituksen, että minun tavoitteeni neljäs pala loksahtaa paikalleen tänä syksynä.
Sitä ennen on arvion paikka. Saan käydä läpi epäonnistumiset, kritisoida ja korjata virheet ja antaa niiden mennä. Saan myös kiittää itseäni niistä onnistumisista, jotka tuottavat myöhemmin hedelmää.

Kuka muu sen tekisi, jos en minä itse?

Jos annamme itsellemme kiitoksen hyvästä työstä, on tavoitteemme lähempänä kuin aiemmin.
Sisäinen minä ruokkii ulkoista olemusta ja ulkoinen olemus säteilee ympärilleen hyvää energiaa.
Se taikoo esiin parhaat puolet jokaisesta yhteisössä toimivasta yksilöstä.
Se saa ihmiset ylittämään omia rajojaan ja toteuttamaan mahdottomiksi ennustetut yhtälöt.

Taito on vain nähdä yksilö suuresta massasta.
Taito on uskaltaa katsoa silmiin ja kysyä: Mitä sinä haluat? Kuinka paljon?
Ja miten aiot sen toteuttaa?

**Tiia-Lotta



”Kun vanhenee, 
kysymyksiä jää oikeastaan jäljelle vain kaksi tai kolme. 

Kuinka paljon aikaa on jäljellä? 
Ja mitä teen jäljellä olevalla ajalla?”

                                      David Bowie

Minun kirjani

Kirjoitin kirjan.

Aloitin 7 vuotta sitten sen kirjoittamisen.
Tarina kertoo valosta ja pimeydestä. Kahden maailman kohtaamisesta.
Niin kuin elämässä yleensä.
Tarinan päähenkilö, mustatukkainen menninkäinen eksyy. Ja löytää.
Valosta voiman.
Voiman, joka kantaa läpi pimeyden.

Ajattelin, että kirjoitan kirjan lapselleni. Sille pellavapäiselle untuvikolle, joka sitten jatkaisi minun tarinaani omille lapsilleen, vuosien saatossa.

Ei se mennytkään niin.
Ei minusta tullutkaan äitiä.
Yksi toive muuttui pettymykseksi. Ja pettymys hetkellisesti katkeruudeksi.

Aloin huomioida ympärilläni tapahtuvia asioita. Tarkastelin niitä negaation kautta. Synnytin mielessäni kekseliään tarinan siitä, miksi minulla ei ollut samanlaista elämää kuin muilla.
Kehittelin loistavan peitetarinan uraputkesta ja sen tuomasta kiireellisyydestä.

Yritin mennä juhliin.
Tai olin menemättä, ehkä helpompi niin. Kieltäydyin kauniisti kutsuista jonkin verukkeen varjolla. Vaihtoehtona syödä syntymäpäiväkakkua ainoana lapsettomana tai sitten todeta kuuluvansa teinityttöjen suureen joukkoon, erona vain rypyt ja hiukan pidempi mekon helma.
Joten valitsin vaihtoehdon kolme. Jätin väliin.
Nyt minua ei onneksi enää edes pyydetä, sillä kukapa kaipaisi seurakseen virttynyttä villatakkia tai vanhoja vitsejä laukovaa keski-ikäistä täti-ihmistä.

Olen kehitellyt turvalauseen: Olen töissä.
Jätän väliin pikkujoulut, illanistujaiset, pyöreät vuodet sekä massatapahtumat.
Osallistun vain mustiin pukeutuvien kansanjoukkojen kokoontumiseen, sillä siellä musiikki ja kulunut bändilogolla printattu t-paita kuuluu asiaan.

Silti kaapistani löytyy kaunein mekko jonka tiedän, tuliterät korkokengät ja uusin trendilaukku.
Aina aika ajoin haaveilen pukevani mekon ylleni ja yllättäväni jopa itseni.
Sillä ei se keimaileva, sääriään heilutteleva nuori nainen mihinkään ole hävinnyt. Eivät ne vuodet haalistaneet pikkutyttömäistä sanahelinää tai herkästi hymyileviä kasvoja.

Näkyvästä tuli näkymätön. Ja näkymätön muuttui ajan saatossa olemattomaksi.
Yhteiskunnan suosiessa perhemarketteja, isoine ostoskärryineen ja pikaruokaravintoloineen.
Peitelauseesta tuli todellisuus.

Yksiperheinen ihminen unohdettiin, perhearvojen noustessa barrikadeille ja ruuhkavuosi-sanan tullessa yhtä suureksi ilmiöksi kuin mikkiin puhuva rap-artisti.

Ehkä juuri tämänkin takia valitsin yksinkertaisen ammatin: yrittäjä.

Tiedän mitä teen kun herään ja menen kotiin kun työt on tehty.
Saan myös vapauden valita.
Silti minustakin löytyy se pieni menninkäinen, joka pyrkii parrasvaloon.
Näkymättömästä tulee näkyvä, kun sen aika on.

Tiia-Lotta