Lupaus

Lupaus?

Sana, joka nostaa vieläkin niin voimakkaan tunnekuohun.
Se hetki, kun lupaus särkyi raaimmalla mahdollisella tavalla,
pienen lapsen elämässä.

Odotus, ikkunalasien takana.
Kysyvä katse tyhjyyteen, miksi et tullutkaan. Et tänäänkään.
Odotus, vaihtuen pettymykseen, kerta toisensa jälkeen. Viikko viikon jälkeen, vuosi vuodelta.

Hävisit.
Katosit ja haalistuit, minun maailmankartaltani, pieneksi pisteeksi maapallolla.
Neulan siirtyessä joka vuosi kauemmas pienen maailmani tavoittelemattomiin.
Olit ilmaa.
Minun äitini.
Sinusta tuli tyhjä kohta minun sydämeeni.
Suurin kipuni oli, etten enää muistanut sinua. Miltä näytit, tuoksuit tai tunnuit, kun pidit minua sylissäsi.

Lupasit tulla. Et tullut.

Vuosia kuvittelin, että olin viallinen. En ansainnut sinua ja siksi lähdit pois.
Tai olin tehnyt jotain niin pahaa, ettet halunnut enää nähdä minua.
Elin pelossa. Mitä jos isänikin hylkää minut?
Aloin uskoa tarinaan, ettei minua rakastanut kukaan, eikä koskaan voisikaan rakastaa.
Silti, ainoana tarpeena elämässä, olla hyväksytty ja rakastettu.

*****

Lapsen maailmankartta.
Niin herkkä ja viaton.
Niin helposti rikottavissa ja säröjen poimiminen talteen, ehyeksi tekeminen niin vaikeaa.
Ja kaikki yhden sanan varassa: lupaus.
Lapsen maailmassa kaikki on totta. Niin pienet kuin suuretkin asiat.
Lapsi muistaa sen, mitä aikuinen unohtaa.
Ja peilaa siitä oman identiteettinsä, omalle maailmankartallensa.
Jokainen rikottu lupaus jättää jäljen, muiston ja kivun, joka herää eloon uudestaan ja uudestaan.
Niin kauan kuin hän elää.
Vielä aikuisenakin jälki on kuin palohaava kädessä kuuman veden juostessa ihon ääriviivoja pitkin.
Sisäinen lapsi ei unohda.

******

Minun maailmankartaltani katsottuna, olen päässyt jo pidemmälle kuin uskoinkaan.
Olen hyväksynyt.
Ymmärrän, etten olisi voinut toimia toisin, saati muuttaa tilannetta.
Olin täysin syytön siihen, mitä tapahtui.
Minusta on muovautunut enemmän miesten maailmaan sopiva, kuin pehmeä ja naisellinen aikuinen.
Olen kovapäisempi kuin kanssasisareni.
Selviän yksin.
Kuitenkin joskus toivoisin, että minunkin hiukseni olisi letitetty ja prinsessamekkoni silitetty juhlapäivänä, kiiltoballerinojen välkehtiessä auringon paisteessa.

Taas äitienpäivän lähestyessä, huomaan kaipaavani niitä muistoja, joita muille lahjoitettiin.
Omat muistot kun eivät enää yllä siihen hetkeen, jossa hellä käsi piteli pieniä sormia omissaan.

Silti rakastan sinua yhä.
Niin paljon.

Minun äitini.

-Tiitu-

Hero’s journey

Olen elänyt koko nuoruuteni lasisen lapsuuden ympäröimänä.
Haudannut omat haaveeni tilkkutäkin nukkavieruihin väreihin, ja toivonut jonakin päivänä vastauksia.

Aloittaessani matkani uuden äärellä, kouluttajana Reetta sanoi: kaikki voi muuttua, kun olemme auki tai aukenemassa.
Omat uskomukset taas ovat johdattanut minua siihen, että olen pahan ilman lintu, tai luiden keräilijä.
Minulla täytyy olla vain huono onni elämässä, kerta toisensa jälkeen.
Olen katsonut lasin takaa muiden onnea ja toivonut, että edes joskus ymmärtäisin, mitä muut tekevät, kun he onnistuvat elämässään.
Olen availlut lukkoja ja paukutellut ovia kiinni, huokaillen, etten sovellu siihen, mitä minulta odotetaan.

Ja juuri tänään, istuessani hiljaisuudessa, yksin kotona, huomaan kuinka auki olenkaan..
Juuri sille, jonka pitikin tulla minun polulleni.
Ja miksi?
Minun maailmankarttanihan on niin pieni.
Sillä kartalla on vain muutama piste, jota tarkastelen päivittäin.
Huomatakseni, että tämä matka on tuonut lasiseinien eteen oven, josta voin milloin vain kävellä ulos.

Minun polkuni.
Tuon oven takana, minua odottaen.
Ja juuri tänään, ymmärrän, että tuo ovi on odottanut minua aina. En vain ollut valmis, ennen tätä hetkeä, ottamaan vastaan sisäisen ääneni kutsua.

Hero’s journey.
Minun maailmankartaltani katsottuna, olen jo voittanut oman lohikäärmeeni.
Vain ulkoinen minä vastustaa.
Järjen ääni.
Se, joka huutaa päivittäin, palaamaan vanhaan.
Sinne, missä kaikki on selkeää, tavoitteellista, suorittavaa.
Kuinka paljon helpompaa olisikaan tarkastella tätä kaikkea kolmannen osapuolen saappaissa ja sanoa, miten sisäinen lapseni minua onkaan huijannut.
Taas kerran.

*************
Este.
Omassa itsessämme.
Vanha muistijälki, joka pakottaa meidät sulkemaan sen oven, jonka niin kipeästi haluaisimme avata.
Ja juurikin silloin luoksemme saapuvat yleensä opastajat ja auttajat.
Omalla ainutlaatuisella tavallaan he kietovat ympärillemme turvaverkon, harson, jonka läpi voimme tarkastella jo tulevaa.
Hyväksynnän syleilyssä.

Itselleni, koko perhe, johon sain tutustua viime vuonna ensimmäistä kertaa, loivat sen verkon minun ympärilleni.
Hyväksyen, he ottivat minut vastaan, minun matkatessani tätä sankarin polkua.
Jokaisen virheaskeleen kohdalla, olin tietoinen siitä voimasta, jota tämä yhteisö jakoi muille.
Olin turvassa.

Löysin tällä matkalla niin paljon uutta, siitä tytöstä, joka piilotteli kipuansa ja huoliansa, pelätessään ettei kukaan näkisi, kuulisi, eikä ymmärtäisi  todellista minääni.
Huomatakseni, että olin kuin avoin kirja.

Ymmärsin vihdoin, että ymmärrän, mitä tarvitsee ymmärtää.
Tänään.

Ja olen kiitollinen.
Jokiseta polulleni astujasta, vierellä kulkijasta ja hiljaisesta äänestä, joka laulaa yhä sydämessäni, vaikka aika kuluisi.

Minun ei tarvitse enää etsiä, ei kiivetä suurimmalle vuorelle, eikä estää itseäni toteuttamasta haaveistani.
Olen löytänyt oman sisäisen lapseni, ja olen siitä ylpeä.
Minun suuresta, uudesta NLP-perheestäni.

Olen tässä, olen läsnä ja näen kaiken.

-Tiitu-

Valon tuoja

Mitä jos saa yhden vuoden aikana reppuunsa niin paljon eväitä, että miettii, miten niiden syömisestä selviää?
Voisiko olla niin ystävällinen, että jakaisi osan eväistä myös niille, jotka jäisivät muuten ilman?

Antaisi lahjan, ilman vastapalvelusta ja saisi vielä mahdollisuuden nähdä, miten se kaikki jaettu vahvistaisi vastaanottajaansa.

********
 Tänä aamuna, saapuessani Helsingin rautatieasemalle, huomasin jo kyyneleiden valuvan silmistäni.
Kuinka yksi vuosi vaikutti minun elämääni ja sai minut katsomaan taas valoon.
Miten jokainen opittu taito alkoi vahvistua omissa käyttäytymismalleissani ja sitä kautta muutti ympäristöni struktuuria.
Opin kuuntelemaan tarkemmin ääniä, näkemään kehon fyysisiä viestejä ja ymmärtämään ei-tietoisen
minän tulkintaa.
Olen yksi onnekkaista.
Niistä, joka sai tämän polun kulkeakseen, hyvän yhteisön siipien suojassa.
Kiitos siitä kuuluu opettajalleni Reetalle ja kaikille niille ryhmäni jäsenille, jotka kuulivat sisäisen puheeni ja resonoivat sen kanssa, sydämellään.

Koko NLP-next generation koulutus avasi monta tunnelukkoani, joiden luulin jääneen ikuisesti kehooni, muistuttamaan minua heikkoudestani.

Niin hullulta kuin se kuulostaakin, en viihdy ihmisten seurassa, suuren joukon läsnäollessa. Vetäydyn helposti taka-alalle kuuntelemaan, havainnoimaan.
Omat pelkotilat tulivat nyt hyvin näkyviin.
Juuri se suorittava pikkutyttö, liian suurissa saappaissa.
Pelko erilaisuudesta, leimautuminen hullunkirjoihin ja runotyttömäinen lässytys, elämänviisauksia sutkautellen, kuin paraskin smalltalkin taitaja.

Huomatakseni, että olen osa yhteisöä, jossa kukaan ei keskeytä, ei puhu päälle, saati arvostele minun läsnäoloani ryhmässä.
Ja jokaisella kerralla, palatessani kotiin, huomasin siirtäväni käyttäytymismalleja läheisilleni ja asiakkailleni.
Muuttuva minä, kasvava minä ja muutos matkallani. Jokaisena päivänä, yllättäen minut tilanteessa, jossa huomaan pysähtyväni tarkastelemaan ympäristöäni aivan kuin en olisi sitä koskaan nähnytkään.

Mitä olen oppinut?

Ymmärtämään ennen kaikkea itseäni ja erityisherkkyyttäni.
Miksi minun saappaat kulkevat intuitiivista polkua, järjen juostessa hengästyneenä perässä.
Visuaalisen puoleni hyväksymistä, että näen ennen kuin kuulen tai koen.
Ja ympärilläni olevien ihmisten, vaikuttajien ainutlaatuisuutta.

Mitä olen löytänyt?

Aarteen.
Jonka saan pitää. Elämänilon ja rakkauden.

Toisen samanlaisen, kuin vahingossa minun maailmankartalleni.
Silti tarkoituksella, juuri sillä hetkellä kuin pitikin, kun oli aika.

-Tiitu-
—————————-

Nähdä luovuus,
Sen kasvu, kun maailma vielä nukkuu.

Koskettaa sitä, mikä katoaa niin helposti, muistuttaen meitä hetken haavoittuvuudesta, pudotessamme tietämättömyyden polville.

Saada yksi ihme, vaikka emme näkisikään vielä eteenpäin.
Yhdessä silmänräpäyksessä, muuttaen jokaisen olemattoman oleellisen tärkeäksi.

Jättää jälki.
Sille, minkä on mahdollista nousta jokaisessa meissä suureksi voimaksi.

Tulla lähemmäksi, sitä sisimmän pelkomme vartijaa, jolle luovutimme aikanaan vallan avaimet.

Pyytää kauniisti kättä ja tanssia tiemme valoon, joka lakkasi loistamasta kauan sitten.

-Tiitu-

Perhe minussa

Miltä tuntuu se, kun kaikki on niin oikein?
Kun tietää, että jokainen häviö ja itketty yö, oli tarpeen, juuri tätä hetkeä varten.

Kun kasvoi tietäen, että joskus tulee se oivallus.
Sisäinen ääni sanoo: pysähdy.
Näe, mitä ympärilläsi on ja mitä sinulle annetaan.

Jokainen eletty hetki on ohjannut sinua, hyväksynnän syliin.
Ja se syli kaikessa kauneudessaan, näyttää yhtä rosoiselta kuin omasikin.
Eletyn elämän arvet ja hiljaisen mielen hengitys, sinun hengityksesi tahdissa.
Kun omat kipusi tuntuvat vähemmän merkityksellisiltä, toisen kokemusten levätessä käsilläsi.

Onko se sitä, mitä onnelliset ihmiset eivät näytä?
Sitä, mitä uskaliainkaan mieli ei tohdi ääneen lausua, mutta silti kaikki ympärillä olevat sen aistivat ja havaitsevat.
Mitä jos se onkin mahdollista? Jos se on totta?

*************

Lapsena, leikin usein yksin, vaikkakin yhdessä.
Elin omassa maailmassani, luoden itseni seuraksi erilaisia tarinoita. Tavallinen elämä kun oli tylsää.
Esitin joulunäytelmiä, vanhempien ihmisten riesaksi, sepittämällä tunteja kestäviä tarinoita, pehmoeläimieni kanssa.
Sain jo silloin leiman otsaani.
Kun kerroin nähneeni unessa jo tulevan lapsen sukupuolen, tai kuka kuolee seuraavalla viikolla, tarinoistani tuli salaisuuksia, joista vain mielikuvitusystäväni tiesivät.
Sisimpäni vaikeni muulle maailmalle.

Tärkein leikkini oli kuitenkin perheleikki.
Se, missä oli kaksi ihmistä kietoutuneena elämänlangalla toisiinsa.
Melkein joka viikko oli häät, tai perheen yhteinen retki uusiin seikkailuihin.
Sain elää sen mielikuvituksissani, vaikka minun perheeni olikin vajaa.
Kaipasin sitä niin paljon.

Ja koko elämäni olen etsinyt sitä puuttuvaa palaa.
Minun perheeseen.Tuloksetta.
Väsymättä epäonnistumisiin, olen urheasti noussut jaloilleni, toteamaan, etten ollutkaan kelvollinen siihen yhtälöön, jossa elin.
Kuvaten itselleni, että yritän yhä nähdä sen kaiken merkityksen, mitä menetykset ovat tuoneet elämääni.

Olen kasvanut vahvaksi.
Yhden naisen perheeksi.
Nähdäkseni, etten ole yksin. Muitakin perheettömiä ja eksyneitä on olemassa.
Eivätkä he ole mielikuvitusystäviä, saati mieleni harhaa.
Heilläkin on todelliset tunteet, hävitty taistelu tai voitettu pimeys.
Heitä on olemassa, oikeasti.

*************

Tänään, koskettaessani sitä lämpöä, joka minulle annetaan, tiedän, että se näky, joka toistui unessani useita kertoja, on totta.
Se ääni, joka sanoi, etten saa luovuttaa, on läsnä.
Olen kiitollinen.
Siitä, mitä sain kannateltavakseni. Ylpeydellä ja rakkaudella.

Sinut.
Elämäni.

-Tiitu-

Taitelija minussa

Jos olisin valinnut tämän polun itse, mikä olisi lopputulos?

Olisinko se sama ihminen, joka nyt istuu kuistin portailla, miettien, miten elämä valitsikin niin oikein.
Antaessaan vain vähän kerrallaan sitä, mitä onneksi kutsutaan.
Tuodessaan enemmän surua ja vaikeuksia, kuin hellyyttä ja huokailevia, hitaita aamuja.

Olisinko osannut koskettaa sitä kaikkea, suurella autuudella ja kiitollisuudella, joka nyt eteeni tarjoillaan.
Ymmärtäisinkö sitä? Saati arvostaisinko?
Olisiko se kaikki lipunut ohitseni ilman, että olisin osannut pysäyttää kuvan, jota nyt katselen.

Minä, sen maailman haltija, jossa ihmiset kokevat olevansa pelinappuloita.
Maailman, jossa voittajan ja häviäjän välillä on vain yksi hengenveto.
Minä, sen hengenvedon vartija.
Ja hengitys.
Minussa, niin vahvana. Juuri nyt.

Elämä, kokemusten näyttämö.
Taiteilijan kädenjälki, niin yksilöllinen. Mahdoton kopioitava.

*****

Nähdä itsensä, kuulla sydämensä ja ymmärtää kehon puhe, mielen tasolla.
Hyväksyä se, että jokainen siveltimenjälki on itsestämme lähtöisin.
Ohut viiva tai runsas värien leikki, elämämme paperilla.

Itse valitsin vahvan viivan.
Olen piirtänyt sen omalle paperilleni, aina. Välillä synkkänä, tummanpuhuvana ja torjuvana.

Elämän saatossa, viivan paksuus on vaihdellut. Se on muuttanut muotoaan, mutta juuri nyt olen kiitollinen, nähdessäni ensimmäistä kertaa värit.
Taivas on sinisempi kuin koskaan ja tuulen hengittämät pilvet värjäävät taivaalle haaleita harsoja.
Elämä on kaunis, minun maailmankartaltani.

Kuulen mielessäni ystäväni Reetan lausumat sanat: Olen tässä, olen läsnä ja näen sinut.
Hän tiesi jo ensitapaamisellamme, kuinka kaunis yksi ihminen voi olla, suuressa maailmassa.

Tuulen puhaltaessa hiuksiini, koen vihdoin olevani samaa mieltä.
Itsessäni. Täydellisen värimaailman ympäröimänä.

-Tiitu-

Muistijälki minussa

Kun luulee löytävänsä jotain sieluansa suurempaa, mutta huomaa eksyneensä sieltä, mistä eniten haluaa sen löytyvän.

Huomatakseen, että paljaat varpaat kodin kylmällä lattialla merkitsevät enemmän kuin maisemat vihreillä nummilla.

****
Kaksi vuotta sitten karkasin elämään, jota niin kipeästi kaipasin.
Siihen maahan, jota aina rakastan ja kaipaan. Jokaisella hengenvedollani, sydämelläni.

Luovutin.

Luulin, että se parantaisi haavani, kipuni ja pettymyksen itseäni kohtaan.
Toisi vapauden ja valon takaisin, silmiini hymyn ja huulilleni jälleen ne kepeät sanat.

Kävi päinvastoin.
Niin kuin yleensäkin, kun ihminen pakenee todellista minäänsä, hukuttaen elämänsä hellyyden hurmokseen.
Paha olo siirtyy, kunnes se purkautuu ulos, epätoivoisena huutona tai hiljaisena huokauksena.
Sama pettymys nousee näkyväksi, saaden mahdollisen muuttumaan mahdottomaksi.
Tunne muuttuu vihaksi, viha hiljaiseksi taakaksi ja taakka kärsimysnäytelmäksi, tyhjien penkkirivistöjen ilkkuessa häviäjälle.

Ja sama pyörä jatkaa pyörimistään, kunnes saavumme ymmärryksen satamaan, nääntyneinä ja tyhjin taskuin.
Ja juuri sillä hetkellä, syntyy mahdollisuus.
Uudelle kokemukselle.
Kuin istuttaisi taimen, toivoen, että se nousisi pintaan.
Heräisi eloon, kohti auringonvaloa.
Siemen, taimi ja vahva puu. Uusi muistijälki, mielen tarkasteltavana ja ihmeteltävänä.
Se alkaa kasvaa ja juurruttaa itseänsä meihin.
Ja lopulta hyväksyvästi hymyillen, antaudumme sen vietäväksi.

Elämä.
Siellä, missä ihminen on herkimmillään. Siellä, missä juuret kantavat meidät, suurimmankin myrskyn runnellessa ympäristöämme.
Elämä, se mitä pakenemme, näyttäytyy meille usein silloin, kun vähiten odotamme.
Joillekin meistä, se saapuu vasta kun matkamme luojan luokse on alkanut, tai menetämme jotain tärkeää.
Kuitenkin, elämämme jokaisena päivänä, syntyy uusi kokemus, uusi hetki, uusi muistijälki.
Jokin niistä on tärkeämpi kuin toinen.
Jonkun niistä voi antaa pois tarpeettomana, arkistonhoitajan tallennettavaksi.

******
Minun muistijälkeni on muuttanut jo muotoaan.

Siemen, jonka istutin, saattoi olla viimein niin vahva, että sen juuret ulottuvat sinne, mistä kaikki alkoi.
Ja puu, joka kasvaa, tulee olemaan niin voimakas, että voin laskea pääni sen suojaan, sitten kun sen aika on.

-Tiitu-

Sinä päivänä, minusta tuli ehyt

Sinä päivänä minusta tuli ehyt.

Sinä päivänä, kun ymmärsin, etten voi muuttaa maailmaa, eikä maailma minua.

Oli kuin aalto olisi pyyhkäissyt ylitseni ja tuhonnut tieltään kaiken, mitä vastaan olin niin urheasti yrittänyt taistella.

Ymmärrys, ettei minun pieni ja herkkä luovuuteni riittänyt poistamaan sitä ihmisten surua ja kykenemättömyyttä nähdä tässä maailmassa hopeista reunaa pienen pilven reunalla.

Maailma iskisi takaisin ja ihminen taipuisi sen voiman alla, tullakseen uudestaan ja uudestaan lyödyksi maahan.

Luin taannoin lauseen, joka jäi vaivaamaan mieltäni: Kenen kuuluu auttaa auttajaa, kun auttaja ei enää jaksa auttaa?

Se sai minut miettimään, olenko tullut nyt tieni päähän?
Onko minun tehtäväni nyt täytetty, vai vieläkö tulee jaksaa?
Olisiko vihdoin aika antaa periksi ja hyväksyä, että on aika palata kotiin?

Ketä jäisin kaipaamaan?
Kenelle olisin vielä velkaa?

Unelmoija, joka väsyi yrittämään vielä vähän enemmän.
Vai soturi, joka hävisi suurimman taistelunsa verissäpäin.
Narri, joka ilveilyillään voitti ajan puolellensa ja sai yleisön nauramaan elämän raadollisimmalla hetkellä.

Mitä jäisin katumaan?
Minähän yritin, annoin kaikkeni.
Kehoni, mieleni ja sydämeni, tullaksesi ehyemmäksi.
Täydellisemmän elämän tavoittelussa.
Tavoitteena vain tulla nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi.

Siinä yhden silmäniskun aikana, jolloin henkinen kuolema kohtaa ylvään soturin.

Tulla ehyeksi.
Nähdä.
Kuulla.
Ja ymmärtää se sävel, joka soi jo silloin, kun kiskot veivät nuorta naista kohti kohtaloa.

Tulla ehyeksi ja palata kotiin.

***************************


Toivo, jokaisessa tragediassa.
Kuin jäljet hulluuden portailla.

Viimeinen mahdollisuus, se oman elämän suurin mysteeri.

Unelmoija.
Sokea ja hämmentynyt mieli mukanaan, silmät kostuneena, kaivaten sitä ainoaa, jonka puolesta voisi armahtaa elämänsä.

Hopeinen kehys, pilven reunalla.
Muistuttamassa pienen ja hauraan haaveen rippeistä.

Yksi hetki, silmänräpäys, surun pimennyksessä.

Lupaus, kuin talven viimeinen suudelma tunturin korkeimmalla huipulla, auringon sulattaessa onnen kyyneleet tuulen tuhlattavaksi.

Toivo.
Painuen maan uumeniin, lupausten lohduttomaan hiljaisuuteen.

-Tiitu-

Touch of your freedom

Kun ihminen uskaltaa nähdä enemmän, kuin mitä on.
Uskomalla itseensä ja luottaen siihen, että elämä kantaa.
Tulemalla näkyväksi itselleen ja muille, vapauden kautta.
Vapauden, joka antaa uuden mahdollisuuden kahleitten jälkeen.



Törmäsin muutama kuukausi sitten tilanteeseen, jossa tulin näkyväksi uudella tavalla ympärilläni tapahtuviin asioihin.
Olin päättänyt, etten välitä enää, en odota mitään, enkä usko mahdottomaan.
Eläisin hetkessä ja ottaisin sen minkä saan, elämältä. Mitä se sitten antaisikaan.

Ja juuri silloin, eteeni heitettiin mahdollisuus.
Mahdollisuus, törmätä itseeni uudella tavalla, uusin silmin.
Silmin, joilla en ollut aiemmin katsonut ympärilleni.


Ja mitä tapahtui?

Heräsin eloon. Siihen, etten ollutkaan tyhjä. Minussa olikin niin paljon, jotain sellaista, jonka luulin kuolleen.
Elämässäni, narsismin ja epätoivon, itseni ja epävarman egon kanssa.
Se kaikki pyyhittiin, kuin likaiselta pöydältä. Kuin pöly ja turhat tavarat.

Mitä jäi jäljelle?

Vapaus valita tämä hetki tai mennyt.
Valitsin hetken. Sen hetken, joka merkitsi minulle enemmän kuin mikään sana.
Se oli hetki, joka muutti minussa kaiken.
Se oli kosketus.
Se, miten minun syvin herkkyyteni näki päivänvalon ja kuinka minä heräsin yhdessä hengenvedossa suureen valoon.

Elämään.
Minusta tuli yhdessä päivässä merkityksellinen itselleni.
Niin monen kipukokemuksen jälkeen, minulle annettiin elämä.

Mikä on sitten kosketuksen voima?

Ihminen, joka elää elämäänsä ilman kosketusta, alkaa vajota.
Aluksi, ajatellen, että tänään on vain yksi huonoista päivistä.
Ja huonoja päiviä tulee lisää. Kosketuksesta tulee vaiettu totuus, hiljainen, henkinen väkivalta.
Ja ihminen lamaantuu.
Peilistä katsoo kummajainen, yksinsuorittaja ja kaiken kannattelija.
Hiljainen todistaja, tärkeän kosketuksen puutteessa.
Toinen osapuoli, käyttää valtaansa kuin kuningas ja lopulta musertaa alamaisensa uskomaan, että vika löytyy siitä, joka polvistuu iltaisin rukoilemaan armahdusta.
Ja ainoa ulospääsy on giljotiini tai henkinen kuolema.

Minä valitsin giljotiinin.
Ja kivun. Hiljaisen kivun.

Miksi?
Koska tiesin, että aika korjaa.
Koska olin henkisesti vahva. Ja uskoin vapauteen.

Nyt, se kaikki kantaa hedelmää.
Nyt se kaikki tulee näkyväksi, minkä oli tarkoituskin tulla.
Mutta, miksi minun täytyi nähdä se väkivalta ja pettymys ja kokea se kehollani?

Jotta, voisin ymmärtää, mitä aito kosketus saa aikaan. Miten se avaa lukot ja vapauttaa minut näkemään, kuinka kaunis meistä jokainen on.
Kuinka herkästä avautuu suurempi herkkyys, yhdessä hetkessä.
Vahvasta, tulee vahvempi, juuri herkkyyden voimalla.

Kosketuksen voimalla.



-Tiitu-

You taught me the courage, of stars before you left.
How light carries on endlessly, even after death.
With shortness of breath, you explained the infinite.
How rare and beautiful it is to even exist.

I couldn't help but ask
For you to say it all again.
I tried to write it down
But I could never find a pen.
I'd give anything to hear
You say it one more time,
That the universe was made
Just to be seen by my eyes.

I couldn't help but ask
For you to say it all again.
I tried to write it down
But I could never find a pen.
I'd give anything to hear
You say it one more time,
That the universe was made
Just to be seen by my eyes.

Sleeping at Last: Saturn

To believe in obvious

Olla itsenäinen, yksineläjä. Haaveilija ja elämästä unelmoiva.
Elämästä, jonka voisi jakaa ehkä joskus, jonkun kanssa. Aidosti. Rehellisesti.
Olla avoin. Tunteellinen ja läheisyyttä arvostava. Hyväksyvä ja tunnollinen.
Kaikki nämä kriteerit täyttyvät, kun ihminen on empaattinen. Välittää aidosti ympärillään olevista ihmisistä ja heidän tunteistaan.

Kuitenkin on olemassa se kaiken kuristaja. Luulotauti.
Käsitys siitä, että tiedämme, mitä on ja miten se ilmenee toisista ihmisistä.
Olettamus. Ja usko siihen, että olettamuksemme on oikea.

On olemassa ihmisiä, jotka sanovat, että uskovat vasta kun näkevät ja niitä, jotka luulevat näkevänsä, vaikka eivät tiedäkään totuutta.
Ja sitten ovat ne, jotka eivät välitä.

Mutta, entä jos välittää niin paljon, että voi välillä pahoin.

Jokin aika sitten, totesin luuloni oikeaksi. Sen jälkeen, matka minuun itseeni on ollut pitkä.
Mutta, se on ollut parasta mitä minulle on tapahtunut. Nähdä, ettei maailma ole yksiselitteinen.

Kuitenkin yhä, minua ravistelevat ihmisten uskomukset.
Oma minäni ei jaksa ymmärtää, miksi luomme mieleemme hirviön. Annamme sen kasvaa ja lopulta se tuhoaa sen, mikä olisi ollut mahdollisuus.

Olemme niin sisällä siinä uskomuksessa, että alamme elää sen mukaan. Annamme niin sanotusti pirulle pikkusormen. Ja sehän vie koko käden.
Kun voisimme olla avoimia ja kommunikoida toistemme kanssa.
Luotamme enemmän olettamuksiimme.  Alamme nähdä ympärillämme merkkejä, kaikesta siitä minkä olemme kehitelleet mielessämme.

Hetki sitten, törmäsin tähän tilanteeseen.
Olettamuksesta tuli tosi ja minusta tehtiin tahattomasti syyllinen.
Syyllinen, johonkin, joka oli kytenyt kauan.
On aina helpompaa löytää ongelma ulkopuolelta kuin itsestä.
Jos ajattelen asiaa omalta kannaltani, tiedän, että juuri niin minäkin tein.
Luovutin.
Aikaa sitten ja kun loppujen lopuksi kupla puhkesi, totesin vain, kuinka tyhmä olinkaan.
Luonteeni kun on, se hyväksyvä ja ymmärtävä.

Ja katsoessani tätä uutta tilannetta nyt silmiin, olen niin pettynyt.
Eniten itseeni.

Mutta, jos tekisin toisin, antaisin pois osan itsestäni.
Siitä, mikä minua ajaa eteenpäin. Tai tuo ihmisiä luokseni.
Luopuisin läheisyydestä, empaattisuudestani ja ihmisyyden arvostamisesta.

Olen kuin laastari haavassa. Tuon näkyväksi sen, ettei ihmisen elämä ole mustavalkoinen.
Siinä on aallonharjoja ja aika ajoin karikon lähestyessä, tulee miettiä, mihin suuntaan ruoria tulisi kääntää.
Eikä minulla ole enää mitään menetettävää.
Minun ruorini on jo kääntynyt. Ja sillä on yksi suunta.
Voisin tehdä olettamuksia, arvioita ja jopa kaavioita todennäköisyyksistä.
Mutta uskon enemmän johdatukseen.
Jollekin se on Jumalan puhe, toiselle kohtalo.
Itselleni se on ymmärrys siitä, että odottavan aika voi olla pitkä.
Mutta vastaus saapuu, kun sen aika on. Ja silloin epäselvästä tulee kristallinkirkas.
Joku kutsuisi tätä pelastukseksi.
Minä rakkaudeksi elämään.

-Tiialotta-

You know I'm back like I never left
Another sprint, another step
Another day, another breath
Been chasing dreams, but I never slept
I got a new attitude and a lease on life
And some peace of mind
Seek and I find I can sleep when I die
Wanna piece of the pie, grab the keys to the ride
And shit I'm straight
I'm on my wave, I'm on my wave
Get out my wake, I'm running late, what can I say?
I heard you die twice, once when they bury you in the grave
And the second time is the last time that somebody mentions your name
So when I leave here on this earth, did I take more than I gave?
Did I look out for the people or did I do it all for fame?
Legend it's exodus searching for euphoria
Trudging through the mud to find the present, no ignoring us
Got 20,000 deep off in the street like we some warriors
My mama told me never bow your head, woo!


I feel glorious, glorious
Got a chance to start again
I was born for this, born for this
It's who I am, how could I forget?
I made it through the darkest part of the night
And now I see the sunrise
Now I feel glorious, glorious
I feel glorious, glorious


I'm feeling glorious
The crib looking Victorian (oh yes it is)
You know that we been going in
Since we hopped out that Delorean (Delorean, yeah we win)
En garde, things are just things
They don't make you who you are
Can't pack up a U-Haul and take it with you when you're gone
We posted on the porch, my family's glasses to the stars
My grandma smiling down on me like woo, that boy got bars
Okay, okay, yes I do
I said amen and hallelujah, let me testify too
Another morning, a morning, don't let self get in my way
I got my breath, I got my faith and I remember why I came


I feel glorious, glorious
Got a chance to start again
I was born for this, born for this
It's who I am, how could I forget?
I made it through the darkest part of the night
And now I see the sunrise
Now I feel glorious, glorious
I feel glorious, glorious


We gon' be alright, put that on my life
When I open my eyes, hope I see you shine
We're planting a flag they don't understand
The world is up for grabs
We gon' be alright, put that on my life
When I open my eyes, hope I see you shine
We're planting a flag they don't understand
The world is up for grabs


I feel glorious, glorious
Got a chance to start again
I was born for this, born for this
It's who I am, how could I forget?
I made it through the darkest part of the night
And now I see the sunrise
Now I feel glorious, glorious
I feel glorious, glorious

-Maclemore-

Love, the greatest of all

Kun ihminen rakastuu, tapahtuu se kaunein asia elämässä, jonka voi lähellä oleville ihmisilleen toivoa.
Elämä näyttää parhaimmalla mahdollisella tavalla, mihin se pystyy.
Siirtämään vuoria, unohtamaan kuilut ja pudotukset, sekä kuulemaan kaukaa lähelle, linnunlaulun autiomaassa.

Olen ollut onnekas, saadessani seurata ympärilläni tapahtuvia muutosvirtoja.
Kadotetun onnen, vaihtuvan tunteiden tuhottomaan purkaukseen ja onnen oivallukseen .
Olen saanut todistaa kahden ihmisen rakkautta, vaikka sydämeni murtuisikin,
Nähnyt nuoren rakkauden, kuin höyhenen, nousevan ilmaan, uuden kynnyksellä.
Ja pettyneen sydämen, avautuvan uudelleen, kuulemaan rakkauden kaiun.

Olen todistaja.
Suuressa palapelissä. Sydän pakahtuen rakkaudesta, joka ympärilläni syttyy roihuavaksi tulimereksi.
Olen yhteen kokoaja, unelmien toteuttaja ja eteenpäin työntäjä.
Ja olen kiitollinen.
Olen saanut olla, kuin todistaja vihkitoimituksessa, jokaisen hetken syntyessä.
Tehtävänä kannattelu, ymmärrys ja anteeksianto.
Ja hyväksyntä.
Luottamus siihen, että kaikella on tarkoitus.

Olen ollut tuki, turva ja olkapää. Epätoivon kynnyksellä. Pimeässä haparoivien käsien kannattelija.
Ja saanut niin paljon, rakkauden kautta. Voimaa.
Jatkaa matkaa, kaikkien näiden syttyneiden valojen satamassa.
Olen tiennyt lopputuloksen, jo ennen kuin yksi rakkaus löytää toisen.
Ja olen ollut oikeassa.
Aina.

Suurin ihmetyksen aihe, on kuitenkin, miten monella lailla, me ilmennämme rakkautta.
Toisillemme.
Mutta kuinka se kaikki kuitenkin, johtaa samaan lopputulokseen.
Toiset kuin häpeää peitellen, hellästi huokaillen, kun taas toiset uhkarohkean uskaliaasti, röyhkeästi puolustellen, tuovat tunteitaan näkyviksi.

Kehon kieli on kuitenkin aina sama.
Vahva, voimakas ja peittelemätön.
Me kutsumme tätä vetovoimaksi. Kahden ihmisen.

Joskus kuitenkin käy niin, ettei vetovoima riitä nostamaan rakkautta sille tasolle, jotta se voisi hengittää vapaasti.
Ja silloin elämä satuttaa.

Me kritisoimme herkästi niin sanottua kiellettyä rakkautta.
Mutta, mitä jos se johtaisikin meidät siihen lopputulokseen, jossa puhkeaisimme kukkaan.
Saisimme kuin lahjan, jota emme odottaneet.
Epäröimme ja mietimme, voimmeko avata sitä kaikkea, jonka saimme.

Ja oli rakkaus kiellettyä tai ei, se koskettaa meitä aina hyvin vahvasti.
Se tuo meille näkyväksi sen, ettemme ole tyhjiä, tai tunteettomia.
Meillä on keho, joka kertoo, mieli joka puhuu kehon kieltä ja sanat, jotka lopulta sinetöivät kehon kokemukset todeksi toiselle.

Olen onnellinen, että meillä on lahja.
Se on annettu meistä jokaiselle. Se muuttaa muotoaan ajan kuluessa.
Eikä ole kovin kaukaa haettua, kun puhumme rakkaudesta kuin viinistä, joka paranee vanhetessaan.
Mutta oli se nuorta, tai pitkään kypsynyttä, se on aina se, joka meitä ohjaa elämässä eteenpäin.
Ja ilman sitä, elämä on puolikas matka.
Matka, jossa jotain jää näkemättä. Jotain kokematta. Ja jotain tuntematta.

-Tiialotta-


Long Ago
Your name a shadow
In my dreams, the white
Brave still searching
Raining Winds, fall apart
I believe, your heart

Tell me now
What you see
Tell me what you feel
Now you're here
Tell me

Tell me now
What you know
Never let me go
Tell me now
What you see

Who Cries from the hill?
The mist creeps from your eyes
Your banner will promise
Let's remember the start
I believe, your heart

Tell me now
What you know
Never let me go
Tell me what
You see
Tell me now
What you see

Tell me what you feel
Now your here, tell me
Tell me now (tell me now)
What you know (what you know)
Never let me go (let me go)
Tell me now
What you see

-Moya Brennan-

Letter to the one who was left behind

Sain kosketuksen kirjallisuuden nerouteen hetki sitten.
Tulin hyvin tietoiseksi siitä tosiasiasta, että tapahtuneiden tilanteiden kulku, oli ennalta määrätty.

Elämäni oli kirjoitettu jo auki, toisessa maailmassa.
Samana vuonna, kun elin elämäni todellisinta vaihetta.

Kuullessani sanat paperille kirjoitettuna, oli kuin olisin lukenut elämääni uudestaan.
Kehoni koki jokaisen hetken, takaumina, ravistuksina ja piinaavana painajaisena.
Uudestaan ja uudestaan.
En voinut koskaan ajatella, saati uskoa, että tällainen voisi olla mahdollista.
Muuta kuin elokuvissa.
Kuin joku katsoisi sinuun vanhan, kuluneen lasin läpi.
Jokainen naarmu, kuvastaen jokaista arpea sinussa. Jokainen särö, kokemaasi kosketusta.

Ja jossain, lasi rikkoutuu uudestaan kiviselle alustalle, kuin viimeistä kertaa.
Niin kuin tarinassa.
Ilman mahdollisuutta nähdä enää mahdottoman tulevan mahdolliseksi.
Kuolleesta sielusta ei saa elävää enää koskaan.
On vain hetki ennen putoamista. Kuin hidastetussa mustavalkokuvassa.
On kun aika leikkaisi ilmaa tylsimmillä teräaseilla.

Ja sitten tulee täydellinen hiljaisuus.
Hetken tuntuu, kuin millään ei enää olisi mitään merkitystä.
Elämästä tulee pohjaton kuilu.
Ja kuilu syvenee jokaisella hengenvedolla.

Hengittämisestä tulee elämän tärkein ponnistus.
Elämän suurin synti.
Taakka, jota kantaa mukanaan ilman pelastusta.

Kirjoitettu tarina kuitenkin jatkuu.
Niin kuin elämässä yleensä.
Pyhimysten ja paholaisten tanssiessa päämme sisällä, saattaa tapahtua ihme.
Elämä itse.
Kuin salaa, pelastaja katsoo lävitsesi ja näkee kadotetun rajan yli.
Sinne, missä koko maailma näyttäytyy.
Yhdellä pysäkillä, joka johtaa kotiin.

-Tiialotta-


I'm looking at you through the glass
Don't know how much time has passed
Oh God it feels like forever, but no one ever tells you
That forever feels like home, sitting all alone inside your head

‘Cause I’m looking at you through the glass
Don’t know how much time has passed
All I know is that it feels like forever, but no one ever tells you
That forever feels like home, sitting all alone inside your head


How do you feel? That is the question
But I forget you don't expect an easy answer
When something like a soul becomes initialized and folded up
Like paper dolls and little notes, you can’t expect a bit of hope


So while you’re outside looking in, describing what you see
Remember what you’re staring at is me


‘Cause I’m looking at you through the glass
Don’t know how much time has passed
All I know is that it feels like forever, but no one ever tells you
That forever feels like home, sitting all alone inside your head

-Stone Sour-

Imagination and miracle

Miltä tuntuisi elää mielikuvitusmaailmassa?
Maailmassa, jossa kaikki olisi mahdollista?
Paikassa, jossa uni muuttuisi todeksi? Vuoret siirtyisivät ja vedet virtaisivat vuolaasti?
Ympärilläsi oleva ilma lakkaisi liikkumasta ja aika tuntuisi pysähtyneen. Tunnit kuluisivat hitaasti, eikä kiire enää tuntuisi kantapäillä.

Miltä tuntuisi, jos elämä alkaisi uudestaan?
Aivan kuin joku asetteli uuden korttipakan pöydälle ja pyytäisi nostamaan yhden kortin, ja nostaja tietäisi jo, minkä kortin saa.

Miltä tuntuisi, jos saisi ymmärryksen, että kaikki on loppujen lopuksi omissa käsissä?
Ja ennalta määritelty.
Jos uskoisi mahdollisuuteen päättää itse, kun sen aika koittaa.
Mitä, jos tietäisi jo vastauksen?
Mitä jos olisi nähnyt sen kaiken jo?

Olisi vain ajan kysymys: Milloin?

Lapset uskovat mahdottomaan, meidän aikuisten mielestä.
Näemme heissä sen, minkä hukkaamme tietämättämme ajan saatossa.
Välittömyyden ja kyvyn olla aikaamme edellä, nähdä kauemmas kuin mitä on.
Kyse ei ole taidosta olla mielikuvituksellinen, vaan kyvystä nähdä todellisuus.
Rehellisesti.
Kyvystä uskoa. Myös mahdottomaan yhtälöön.
Jossain vaiheessa, me aikuiset, tulemme vain niin tietoisiksi itsestämme, ettemme enää kykene aistimaan lasten tavoin asioita ympärillämme.
Olemme niin ajan hermolla, ettemme uskalla jättää olettamuksiamme taka-alalle ja nähdä jo olevaa.
Olemme kasvaneet ulos oikeudesta olla oikeutettuja näkemään.

Joillakin meistä kyky nähdä mahdottomuus, elää yhä.
Toivo siitä, että jossain on joku toinen joka näkee yhtä selkeästi.
Sinne, missä unet lakkaavat olemasta unia.
Unista kasvaa todellisuus ja todellisuudesta tulee kaunis.
Kauniimpi kuin koskaan aiemmin.
Langenneesta tulee pelastettu. Angelo caduto in volo nousee siivilleen ja astuu valoon.

Levoton matkani täällä kaukana alkaa olla päättymässä.
Uusi ovi on aukeamassa.
Uneni eivät olleet mahdottomuus, vaan todellisuus.
Usein kysyttäessä, miksi palaan tänne, oli, etten tiedä.
Kunnes saavuin kotiin. Siihen mahdottomuuteen, joka oli koko ajan olemassa.
Odottamassa minua.

-Tiialotta-

Tonight, somebody's lover
Is gonna pay for a sin

It's coming on, it's coming on

I don't know, just what is leading me
Or if time is on my side
It's coming on, it's coming on

I don't know why I keep acting this way
And everybody knows it's strange

And it's something along the way
Something along the way

Well my seat, lights on Broadway
I know it's gonna be a long night

It's coming on, it's coming on

I don't know why I keep acting this way
And everybody knows it's strange
And it's something along the way
Something along the way

A hole in my head, I can feel it all
The neon lights my way

And it's something along the way
There's something along the way

Tonight, gonna leave my body
Tonight, gonna leave my body

Tonight, somebody's lover
Is gonna pay for his sin

It's coming on, it's coming on

I don't know why I keep acting this way
And everybody knows it's strange
And it's something along the way
Something along the wayl

Kings of Leon-Tonight

To be single or not to be Happy

Luin pari päivää sitten artikkelin sinkuista.
Ja vieläpä onnellisista sellaisista.

Ystäväpiirini koostuu pääasiassa perheellisistä ja olenkin erotessani huomannut, kuinka olen jäänyt unohduksiin useammalta taholta.
Voisi kuvitella, että olen pettynyt ystäviini, mutta itse asiassa, koen asian täysin päinvastoin.
Koen olevani hyvin onnekas, saadessani jakaa elämäni tällä hetkellä, vain itseni kanssa.
Joku kutsuisi tätä itsekkyydeksi, mutta tunnen yhä enemmän rakkautta itseäni kohtaan juuri sinkkuna.

Olen riippumaton muista, aikatauluihin sitoutumaton.
Saan sopia itseni kanssa, mitä tänään teen tai jättää tekemättä jotain, jos se ei minua satu huvittamaan.
Olen ajan hermolla, tai irti siitä.
 En ole tilivelvollinen tekemisistäni, enkä tekemättä jättämistäni asioista. Muuta kuin itselleni.

Olen matkustellut enemmän kuin yrittäjänä olisin voinut kuvitellakaan. Tutustunut uusiin ihmisiin ja nähnyt ympärilleni uudella tavalla.
Kello soittaa minut hereille, kun aika koittaa ja saan istua kahvikuppini kanssa pitkään, ilman kiirettä, vaikka joka aamu.
Olen jopa huomannut, ettei minun tarvitsee siivota. Edes joka viikko.
Astiat olen myynyt ja riittää, kun kastelen kaktukseni kerran kuukauden aikana.
Soitan musiikkia lujaa keskellä yötä ja tanssin keittiön lattialla yöpaitasillani, jos huvittaa.

Miten ennen elinkään sumussa.
Kaaoksen keskellä. Toivoen, huutaen, räyhäten, yksin itkien epäreilua elämää.
Silti yhdessä. Kaivaten jotain elämää suurempaa vastausta.

Toki parisuhteessa ollessani haaveeni olivat täsmälleen samat kuin muillakin.
Perheen perustaminen ja avioliitto.
Ja miksi ei olisi ollut?
Välitinhän siitä ihmisestä, jonka kanssa jaoin iloni ja suruni.

Nyt kuitenkin huomaan kasvaneeni haaveesta irti, joka kahlitsi jalkani kiinni.
Lakkasin kuljettamasta taakkaa mukanani ja annoin itselleni vihdoin luvan nauttia itsenäisyydestä.
Kutsukoon sitä sitten kukin, miten haluaa.

Enää en ajattele, että olisin yksinäinen parisuhteiden on-off vaiheissa.
Olen kauniimpi näin.
Kukoistan.
Aion nauttia elämästäni, riittäen itselleni, juuri sen verran, kuin on tarpeen.
Aion järjestää  juhlat itselleni, tänäkin viikonloppuna.
En ole sitä ansainnut, juhlia kun voin vaikka joka päivä.

Juurikin tänään, istuessani lentokentällä yksin, mutta silti yhdessä, näen sen kaiken.
Oman kiireettömyyteeni, ympärilläni pyörivän elämän pyörremyrskyssä.
Olen matkalla jälleen, itseni seurassa.

Mikä minusta tekee kauniin?
Vapaus.
Vapaus valita onni, myös tänään.
Hymy, jonka jaan itselleni ja muille. Rakkaus, jonka annan ilmaiseksi kaikille ympärilläni oleville ihmisille. Mutta, ennen kaikkea, itselleni.

-Tiialotta-

James Morrison" Too Late for lullabies"

Oooh
It's a sad song that has no end
It's a bleeding heart that never mends
A minor miracle we can still pretend
After so long
Did the apple fall too far from the tree?
Did we get lost in the space in-between?
But the roots that we buried so deep
Will always be strong
Too late for lullabies
Too soon for it alright
Love takes its toll sometimes
Let's start a clean slate, mistakes are moments in time
For every time you ever raised up your hand
I'll give you mine to show you I understand
You taught me to fly by learning to fall
Ooo yeah
Love burns when it's in the blood
And god knows I burnt you the best I could
How can three words be so misunderstood?
We got it so wrong
Yeah the greatest gift that you ever gave to me
You don't know your strength 'till you've faced defeat
So everything's just out of reach
You keep holding on
Too late for lullabies
Too soon for it alright
Love takes its toll sometimes
Let's start a clean slate, mistakes are moments in time
For every time you ever raised up your hand
I'll give you mine to show you I understand
You taught me to fly by learning to fall
We built a brick wall but it's all for nothing
Only bridges will cross this divide
We both know this road leads to nowhere
There is nothing left for you to hide
Too late for lullabies
Too soon for it alright
Love takes its toll sometimes
Let's start a clean slate, mistakes are moments in time
For every time you ever raised up your hand
I'll give you mine to show you I understand
You taught me to fly by learning to fall
Too late for lullabies
Too soon for it alright
Love takes its toll sometimes
Let's start a clean slate, mistakes are moments in time
For everytime you ever raised up your hand
I'll give you mine to show you I understand
You taught me to fly by learning to fall