Muistijälki minussa

Kun luulee löytävänsä jotain sieluansa suurempaa, mutta huomaa eksyneensä sieltä, mistä eniten haluaa sen löytyvän.

Huomatakseen, että paljaat varpaat kodin kylmällä lattialla merkitsevät enemmän kuin maisemat vihreillä nummilla.

****
Kaksi vuotta sitten karkasin elämään, jota niin kipeästi kaipasin.
Siihen maahan, jota aina rakastan ja kaipaan. Jokaisella hengenvedollani, sydämelläni.

Luovutin.

Luulin, että se parantaisi haavani, kipuni ja pettymyksen itseäni kohtaan.
Toisi vapauden ja valon takaisin, silmiini hymyn ja huulilleni jälleen ne kepeät sanat.

Kävi päinvastoin.
Niin kuin yleensäkin, kun ihminen pakenee todellista minäänsä, hukuttaen elämänsä hellyyden hurmokseen.
Paha olo siirtyy, kunnes se purkautuu ulos, epätoivoisena huutona tai hiljaisena huokauksena.
Sama pettymys nousee näkyväksi, saaden mahdollisen muuttumaan mahdottomaksi.
Tunne muuttuu vihaksi, viha hiljaiseksi taakaksi ja taakka kärsimysnäytelmäksi, tyhjien penkkirivistöjen ilkkuessa häviäjälle.

Ja sama pyörä jatkaa pyörimistään, kunnes saavumme ymmärryksen satamaan, nääntyneinä ja tyhjin taskuin.
Ja juuri sillä hetkellä, syntyy mahdollisuus.
Uudelle kokemukselle.
Kuin istuttaisi taimen, toivoen, että se nousisi pintaan.
Heräisi eloon, kohti auringonvaloa.
Siemen, taimi ja vahva puu. Uusi muistijälki, mielen tarkasteltavana ja ihmeteltävänä.
Se alkaa kasvaa ja juurruttaa itseänsä meihin.
Ja lopulta hyväksyvästi hymyillen, antaudumme sen vietäväksi.

Elämä.
Siellä, missä ihminen on herkimmillään. Siellä, missä juuret kantavat meidät, suurimmankin myrskyn runnellessa ympäristöämme.
Elämä, se mitä pakenemme, näyttäytyy meille usein silloin, kun vähiten odotamme.
Joillekin meistä, se saapuu vasta kun matkamme luojan luokse on alkanut, tai menetämme jotain tärkeää.
Kuitenkin, elämämme jokaisena päivänä, syntyy uusi kokemus, uusi hetki, uusi muistijälki.
Jokin niistä on tärkeämpi kuin toinen.
Jonkun niistä voi antaa pois tarpeettomana, arkistonhoitajan tallennettavaksi.

******
Minun muistijälkeni on muuttanut jo muotoaan.

Siemen, jonka istutin, saattoi olla viimein niin vahva, että sen juuret ulottuvat sinne, mistä kaikki alkoi.
Ja puu, joka kasvaa, tulee olemaan niin voimakas, että voin laskea pääni sen suojaan, sitten kun sen aika on.

-Tiitu-