Love, the greatest of all

Kun ihminen rakastuu, tapahtuu se kaunein asia elämässä, jonka voi lähellä oleville ihmisilleen toivoa.
Elämä näyttää parhaimmalla mahdollisella tavalla, mihin se pystyy.
Siirtämään vuoria, unohtamaan kuilut ja pudotukset, sekä kuulemaan kaukaa lähelle, linnunlaulun autiomaassa.

Olen ollut onnekas, saadessani seurata ympärilläni tapahtuvia muutosvirtoja.
Kadotetun onnen, vaihtuvan tunteiden tuhottomaan purkaukseen ja onnen oivallukseen .
Olen saanut todistaa kahden ihmisen rakkautta, vaikka sydämeni murtuisikin,
Nähnyt nuoren rakkauden, kuin höyhenen, nousevan ilmaan, uuden kynnyksellä.
Ja pettyneen sydämen, avautuvan uudelleen, kuulemaan rakkauden kaiun.

Olen todistaja.
Suuressa palapelissä. Sydän pakahtuen rakkaudesta, joka ympärilläni syttyy roihuavaksi tulimereksi.
Olen yhteen kokoaja, unelmien toteuttaja ja eteenpäin työntäjä.
Ja olen kiitollinen.
Olen saanut olla, kuin todistaja vihkitoimituksessa, jokaisen hetken syntyessä.
Tehtävänä kannattelu, ymmärrys ja anteeksianto.
Ja hyväksyntä.
Luottamus siihen, että kaikella on tarkoitus.

Olen ollut tuki, turva ja olkapää. Epätoivon kynnyksellä. Pimeässä haparoivien käsien kannattelija.
Ja saanut niin paljon, rakkauden kautta. Voimaa.
Jatkaa matkaa, kaikkien näiden syttyneiden valojen satamassa.
Olen tiennyt lopputuloksen, jo ennen kuin yksi rakkaus löytää toisen.
Ja olen ollut oikeassa.
Aina.

Suurin ihmetyksen aihe, on kuitenkin, miten monella lailla, me ilmennämme rakkautta.
Toisillemme.
Mutta kuinka se kaikki kuitenkin, johtaa samaan lopputulokseen.
Toiset kuin häpeää peitellen, hellästi huokaillen, kun taas toiset uhkarohkean uskaliaasti, röyhkeästi puolustellen, tuovat tunteitaan näkyviksi.

Kehon kieli on kuitenkin aina sama.
Vahva, voimakas ja peittelemätön.
Me kutsumme tätä vetovoimaksi. Kahden ihmisen.

Joskus kuitenkin käy niin, ettei vetovoima riitä nostamaan rakkautta sille tasolle, jotta se voisi hengittää vapaasti.
Ja silloin elämä satuttaa.

Me kritisoimme herkästi niin sanottua kiellettyä rakkautta.
Mutta, mitä jos se johtaisikin meidät siihen lopputulokseen, jossa puhkeaisimme kukkaan.
Saisimme kuin lahjan, jota emme odottaneet.
Epäröimme ja mietimme, voimmeko avata sitä kaikkea, jonka saimme.

Ja oli rakkaus kiellettyä tai ei, se koskettaa meitä aina hyvin vahvasti.
Se tuo meille näkyväksi sen, ettemme ole tyhjiä, tai tunteettomia.
Meillä on keho, joka kertoo, mieli joka puhuu kehon kieltä ja sanat, jotka lopulta sinetöivät kehon kokemukset todeksi toiselle.

Olen onnellinen, että meillä on lahja.
Se on annettu meistä jokaiselle. Se muuttaa muotoaan ajan kuluessa.
Eikä ole kovin kaukaa haettua, kun puhumme rakkaudesta kuin viinistä, joka paranee vanhetessaan.
Mutta oli se nuorta, tai pitkään kypsynyttä, se on aina se, joka meitä ohjaa elämässä eteenpäin.
Ja ilman sitä, elämä on puolikas matka.
Matka, jossa jotain jää näkemättä. Jotain kokematta. Ja jotain tuntematta.

-Tiialotta-


Long Ago
Your name a shadow
In my dreams, the white
Brave still searching
Raining Winds, fall apart
I believe, your heart

Tell me now
What you see
Tell me what you feel
Now you're here
Tell me

Tell me now
What you know
Never let me go
Tell me now
What you see

Who Cries from the hill?
The mist creeps from your eyes
Your banner will promise
Let's remember the start
I believe, your heart

Tell me now
What you know
Never let me go
Tell me what
You see
Tell me now
What you see

Tell me what you feel
Now your here, tell me
Tell me now (tell me now)
What you know (what you know)
Never let me go (let me go)
Tell me now
What you see

-Moya Brennan-