Valon tuoja

Mitä jos saa yhden vuoden aikana reppuunsa niin paljon eväitä, että miettii, miten niiden syömisestä selviää?
Voisiko olla niin ystävällinen, että jakaisi osan eväistä myös niille, jotka jäisivät muuten ilman?

Antaisi lahjan, ilman vastapalvelusta ja saisi vielä mahdollisuuden nähdä, miten se kaikki jaettu vahvistaisi vastaanottajaansa.

********
 Tänä aamuna, saapuessani Helsingin rautatieasemalle, huomasin jo kyyneleiden valuvan silmistäni.
Kuinka yksi vuosi vaikutti minun elämääni ja sai minut katsomaan taas valoon.
Miten jokainen opittu taito alkoi vahvistua omissa käyttäytymismalleissani ja sitä kautta muutti ympäristöni struktuuria.
Opin kuuntelemaan tarkemmin ääniä, näkemään kehon fyysisiä viestejä ja ymmärtämään ei-tietoisen
minän tulkintaa.
Olen yksi onnekkaista.
Niistä, joka sai tämän polun kulkeakseen, hyvän yhteisön siipien suojassa.
Kiitos siitä kuuluu opettajalleni Reetalle ja kaikille niille ryhmäni jäsenille, jotka kuulivat sisäisen puheeni ja resonoivat sen kanssa, sydämellään.

Koko NLP-next generation koulutus avasi monta tunnelukkoani, joiden luulin jääneen ikuisesti kehooni, muistuttamaan minua heikkoudestani.

Niin hullulta kuin se kuulostaakin, en viihdy ihmisten seurassa, suuren joukon läsnäollessa. Vetäydyn helposti taka-alalle kuuntelemaan, havainnoimaan.
Omat pelkotilat tulivat nyt hyvin näkyviin.
Juuri se suorittava pikkutyttö, liian suurissa saappaissa.
Pelko erilaisuudesta, leimautuminen hullunkirjoihin ja runotyttömäinen lässytys, elämänviisauksia sutkautellen, kuin paraskin smalltalkin taitaja.

Huomatakseni, että olen osa yhteisöä, jossa kukaan ei keskeytä, ei puhu päälle, saati arvostele minun läsnäoloani ryhmässä.
Ja jokaisella kerralla, palatessani kotiin, huomasin siirtäväni käyttäytymismalleja läheisilleni ja asiakkailleni.
Muuttuva minä, kasvava minä ja muutos matkallani. Jokaisena päivänä, yllättäen minut tilanteessa, jossa huomaan pysähtyväni tarkastelemaan ympäristöäni aivan kuin en olisi sitä koskaan nähnytkään.

Mitä olen oppinut?

Ymmärtämään ennen kaikkea itseäni ja erityisherkkyyttäni.
Miksi minun saappaat kulkevat intuitiivista polkua, järjen juostessa hengästyneenä perässä.
Visuaalisen puoleni hyväksymistä, että näen ennen kuin kuulen tai koen.
Ja ympärilläni olevien ihmisten, vaikuttajien ainutlaatuisuutta.

Mitä olen löytänyt?

Aarteen.
Jonka saan pitää. Elämänilon ja rakkauden.

Toisen samanlaisen, kuin vahingossa minun maailmankartalleni.
Silti tarkoituksella, juuri sillä hetkellä kuin pitikin, kun oli aika.

-Tiitu-
—————————-

Nähdä luovuus,
Sen kasvu, kun maailma vielä nukkuu.

Koskettaa sitä, mikä katoaa niin helposti, muistuttaen meitä hetken haavoittuvuudesta, pudotessamme tietämättömyyden polville.

Saada yksi ihme, vaikka emme näkisikään vielä eteenpäin.
Yhdessä silmänräpäyksessä, muuttaen jokaisen olemattoman oleellisen tärkeäksi.

Jättää jälki.
Sille, minkä on mahdollista nousta jokaisessa meissä suureksi voimaksi.

Tulla lähemmäksi, sitä sisimmän pelkomme vartijaa, jolle luovutimme aikanaan vallan avaimet.

Pyytää kauniisti kättä ja tanssia tiemme valoon, joka lakkasi loistamasta kauan sitten.

-Tiitu-