Olisinko se sama ihminen, joka nyt istuu kuistin portailla, miettien, miten elämä valitsikin niin oikein.
Antaessaan vain vähän kerrallaan sitä, mitä onneksi kutsutaan.
Tuodessaan enemmän surua ja vaikeuksia, kuin hellyyttä ja huokailevia, hitaita aamuja.
Olisinko osannut koskettaa sitä kaikkea, suurella autuudella ja kiitollisuudella, joka nyt eteeni tarjoillaan.
Ymmärtäisinkö sitä? Saati arvostaisinko?
Olisiko se kaikki lipunut ohitseni ilman, että olisin osannut pysäyttää kuvan, jota nyt katselen.
Minä, sen maailman haltija, jossa ihmiset kokevat olevansa pelinappuloita.
Maailman, jossa voittajan ja häviäjän välillä on vain yksi hengenveto.
Minä, sen hengenvedon vartija.
Ja hengitys.
Minussa, niin vahvana. Juuri nyt.
Elämä, kokemusten näyttämö.
Taiteilijan kädenjälki, niin yksilöllinen. Mahdoton kopioitava.
*****
Nähdä itsensä, kuulla sydämensä ja ymmärtää kehon puhe, mielen tasolla.
Hyväksyä se, että jokainen siveltimenjälki on itsestämme lähtöisin.
Ohut viiva tai runsas värien leikki, elämämme paperilla.
Itse valitsin vahvan viivan.
Olen piirtänyt sen omalle paperilleni, aina. Välillä synkkänä, tummanpuhuvana ja torjuvana.
Elämän saatossa, viivan paksuus on vaihdellut. Se on muuttanut muotoaan, mutta juuri nyt olen kiitollinen, nähdessäni ensimmäistä kertaa värit.
Taivas on sinisempi kuin koskaan ja tuulen hengittämät pilvet värjäävät taivaalle haaleita harsoja.
Elämä on kaunis, minun maailmankartaltani.
Kuulen mielessäni ystäväni Reetan lausumat sanat: Olen tässä, olen läsnä ja näen sinut.
Hän tiesi jo ensitapaamisellamme, kuinka kaunis yksi ihminen voi olla, suuressa maailmassa.
Tuulen puhaltaessa hiuksiini, koen vihdoin olevani samaa mieltä.
Itsessäni. Täydellisen värimaailman ympäröimänä.
-Tiitu-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti