Hero’s journey

Olen elänyt koko nuoruuteni lasisen lapsuuden ympäröimänä.
Haudannut omat haaveeni tilkkutäkin nukkavieruihin väreihin, ja toivonut jonakin päivänä vastauksia.

Aloittaessani matkani uuden äärellä, kouluttajana Reetta sanoi: kaikki voi muuttua, kun olemme auki tai aukenemassa.
Omat uskomukset taas ovat johdattanut minua siihen, että olen pahan ilman lintu, tai luiden keräilijä.
Minulla täytyy olla vain huono onni elämässä, kerta toisensa jälkeen.
Olen katsonut lasin takaa muiden onnea ja toivonut, että edes joskus ymmärtäisin, mitä muut tekevät, kun he onnistuvat elämässään.
Olen availlut lukkoja ja paukutellut ovia kiinni, huokaillen, etten sovellu siihen, mitä minulta odotetaan.

Ja juuri tänään, istuessani hiljaisuudessa, yksin kotona, huomaan kuinka auki olenkaan..
Juuri sille, jonka pitikin tulla minun polulleni.
Ja miksi?
Minun maailmankarttanihan on niin pieni.
Sillä kartalla on vain muutama piste, jota tarkastelen päivittäin.
Huomatakseni, että tämä matka on tuonut lasiseinien eteen oven, josta voin milloin vain kävellä ulos.

Minun polkuni.
Tuon oven takana, minua odottaen.
Ja juuri tänään, ymmärrän, että tuo ovi on odottanut minua aina. En vain ollut valmis, ennen tätä hetkeä, ottamaan vastaan sisäisen ääneni kutsua.

Hero’s journey.
Minun maailmankartaltani katsottuna, olen jo voittanut oman lohikäärmeeni.
Vain ulkoinen minä vastustaa.
Järjen ääni.
Se, joka huutaa päivittäin, palaamaan vanhaan.
Sinne, missä kaikki on selkeää, tavoitteellista, suorittavaa.
Kuinka paljon helpompaa olisikaan tarkastella tätä kaikkea kolmannen osapuolen saappaissa ja sanoa, miten sisäinen lapseni minua onkaan huijannut.
Taas kerran.

*************
Este.
Omassa itsessämme.
Vanha muistijälki, joka pakottaa meidät sulkemaan sen oven, jonka niin kipeästi haluaisimme avata.
Ja juurikin silloin luoksemme saapuvat yleensä opastajat ja auttajat.
Omalla ainutlaatuisella tavallaan he kietovat ympärillemme turvaverkon, harson, jonka läpi voimme tarkastella jo tulevaa.
Hyväksynnän syleilyssä.

Itselleni, koko perhe, johon sain tutustua viime vuonna ensimmäistä kertaa, loivat sen verkon minun ympärilleni.
Hyväksyen, he ottivat minut vastaan, minun matkatessani tätä sankarin polkua.
Jokaisen virheaskeleen kohdalla, olin tietoinen siitä voimasta, jota tämä yhteisö jakoi muille.
Olin turvassa.

Löysin tällä matkalla niin paljon uutta, siitä tytöstä, joka piilotteli kipuansa ja huoliansa, pelätessään ettei kukaan näkisi, kuulisi, eikä ymmärtäisi  todellista minääni.
Huomatakseni, että olin kuin avoin kirja.

Ymmärsin vihdoin, että ymmärrän, mitä tarvitsee ymmärtää.
Tänään.

Ja olen kiitollinen.
Jokiseta polulleni astujasta, vierellä kulkijasta ja hiljaisesta äänestä, joka laulaa yhä sydämessäni, vaikka aika kuluisi.

Minun ei tarvitse enää etsiä, ei kiivetä suurimmalle vuorelle, eikä estää itseäni toteuttamasta haaveistani.
Olen löytänyt oman sisäisen lapseni, ja olen siitä ylpeä.
Minun suuresta, uudesta NLP-perheestäni.

Olen tässä, olen läsnä ja näen kaiken.

-Tiitu-