Valon haltija

Kun olin pieni, minusta tuli valon haltija.

Oli, kuin olisin syntynyt näkemään, aistimaan ja tuntemaan.
Lapsen kengissä, tämä lahja, tuntui välillä liian raskaalta kantaa.
Kehon tunnetilojen hallitseminen, ei ollutkaan niin yksinkertaista, kuin nykyään.
Saatoin itkeä kuolleen eläimen kohtaloa, tai uppo-oudon ihmisen menehtymistä pitkäänkin.
En kyennyt rajoittamaan kehoni kieltä, vaan sinkoilin koko lapsuuteni tunnetilasta toiseen.

Usein teininä, yllätin itseni mielentilasta, jota ohjaan nykyään asiakkaideni harjoituksissa. Olin kuin uuden vuoden sähikäinen, vailla suuntaa. Ilman kontrollia. Ja jo silloin aloin kirjoittaa.
Jäin mielelläni kotiini, keskustan hämyisessä kaksiossa, kun ystäväni paahtoivat elämän nälkäiseen maailmaan.
Sain voimani yksinäisyydestä.
Mutta, en koskaan ollut onnellinen.

Päinvastoin.
Leikin itseni kanssa peliä, nimeltä marttyyri.
Sain valtavan energialatauksen, kun koin hyljätyksi tulemisen tunteita tai kärsin.
Elin siitä tunteesta ja rakensin kaikki elämässäni yhden kortin varaan.

Kunnes minusta tuli näkymätön. Itselleni.
Tunteilleni ja minäkuvalleni.
Aloin suorittaa elämää, niin kuin se olisi missio. Olin keksinyt mielessäni turvatalon.
Paikan, jonne ei kukaan pääsisi koskaan.

Jokainen luotu yhteys katkesi aina, tähän samaan tilanteeseen. En voinut lahjoittaa taloni avaimia kenellekään.
En sallinut sinne pääsyä. En edes itselleni, kovinkaan usein.
Näkemään, kuka minä oikeasti olen.

Kunnes, eräänä päivänä kaikki muuttui.
Vastaani asteli energia, joka pyyhkäisi minut kuin ajopuun rannalle.
Olin päässyt rantaan. Kuivalle maalle.
Mutta en ollut sinut itseni kanssa. Valoni ei ollut riittävän kirkas. Kohtaamaan toista niin kirkasta energiaa.
Sen aika ei ollut.
Ja meni vuosia, ennen kuin ymmärsin sen.
Se energia sysäsi minut kuitenkin matkalle, josta minun tarinani itse asiassa alkaa. Se tarina, jossa minusta kasvoi minä.
Elämäni haltija.
Se tarina, jossa avasin oveni ja tulin näkyväksi.

Kävellessäni asemalle mietin, mihin suuntaan matkustaisin. Etelään, länteen vai pohjoiseen.
Sillä olen kokenut sen saman energian jälleen, mutta paljon vahvempana.  Hyökyaalto ei riitä kuvaamaan tätä kehotuntemustani.
Valoni on juuri nyt kirkkaampi kuin Pohjantähti, öisellä taivaalla.
Ja intuitioni kertoo, että tätä kehotuntemusta ei voi lukita mihinkään tilaan, sillä mikään tila ei riitä.
Mikään seinä ei kestä, mikäli nämä energiat yhdistetään.

Se on lahja.
Se on tuntemus, joka tulee siirtymään eteenpäin. Kaikille, jotka ympäröivät minua.
Tunsin sen tänään ja tiedän tuntevani, huomenna.

Valoni.


-Tiialotta-