Smiling mind

Matkalla jälleen.

Elämäni junassa saa jälleen jatkoa.
Maisemien vilahdellessa ohi, olen usein kokenut irtautumisen tutusta rutiinista ja saanut pienen hengähdyshetken elämääni.
Istuessani paikallani, olen arvioinut ihmisten elämää, kokenut lasten itkut ja aikuisten riidat. Tullut nähneeksi rakastuneiden onnen ja kyyneleiset silmät.
Toki olisin voinut uppoutua itseeni. Musiikin soidessa ja työkuorman kasaantuessa.
Olen kuitenkin huomannut, että intuitiivisuuteni ajaa minut tarkkailemaan enemmän ympäristöäni, kuin itseäni.
Ja juuri tarkkaillessa, elämä tulee enemmän läsnä olevaksi, ainakin itselleni.
Ihmisten elämä näyttäytyy eri väreinä. Ja värien vaihdellessa eri asemilla, olen tullut tietoiseksi myös oman energiani noususta ja laskusta.

Esimerkiksi hymy. Olemmeko koskaan tulleet ajatelleeksi, miten hymy vaikuttaa meihin uudistavalla tavalla? Usein vain käännämme päämme pois, mikäli joku ylipäätään sattuu meihin katseensa luomaan.

Tänään, aloitin hymyilemällä jokaiselle junassa olevalle ja ilmiö oli häkellyttävä.
Osalle, tilanne oli niin uusi, ettei hämmästyksen jälkeen löytynyt muuta keinoa, kuin paeta omaan tilaan, hiljaa muristen.
Ajatuksena, että yhdellä matkustajista täytyy olla päässä vikaa.
Ja silti, hymyily luo hyvän energian kaikille kanssakulkijoille, mikäli se jaetaan aidosti. Emme vain osaa ottaa sitä vastaan.
Vanhuksilla tämä taito näyttäytyy vielä hyvinkin vahvasti. He eivät ole eläneet älypuhelinaikaa laisinkaan. Heidän ainoa kommunikointikeino on aina ollut oma keho ja sen tunteiden sanoittaminen.
Aikanaan, matkallani Jyväskylään vietin koko matkan vanhemman naisen kanssa keskustellen, ja voisin väittää, että se oli yksi elämäni parhaista matkoistani itseeni.

Kommunikointi, yhteys ja energia. Niin nopeasti vähenevä taito. Kuin dinosaurusten sukupuutto, alamme lähestyä omaa henkistä pahoinvointia kiivaammin, joka päivä.
Ja ne, jotka vielä pyristelevät vastaan, leimataan hulluiksi, tai vähintään henkisesti häiriintyneiksi.

Sama invaasio on tapahtunut koskettamisessa. Emme kaiken tämän digitaalisen ajan kanssa huomaa, miten ajaudumme tilaan, jossa kosketukselle ei ole enää sijaa. Aikaa ei tunnu riittävän yksinkertaiselle halaukselle.
Moni on sanonut, että mies häkeltyy kun häntä halataan.
Itse koen asian täysin päinvastoin.
Työssäni olen huomannut, miten kosketukseni saa asiakkaan energian usein nousemaan.  Vain kiittämällä ja koskettamalla.
Se luo hyvän ilmapiiin ja kehotuntemuksen, että on hyväksytty tähän yhteisöön. Ja juuri hyväksyntä, vahvistaa minäkuvaa, luoden itsetunnolle mahdollisuuden kasvaa.

Jostain syystä, juuri tänään, koen vielä voimakkaammin energiani nousevan. Aivan kuin minäkuva näyttäytyisi minulle uusin silmin.
Olen lähempänä itseäni kuin koskaan. Vain sen vuoksi, että olen onnellinen.
Mahdollisuudesta, jonka luulin menettäneeni.
Vielä yhdestä mahdollisuudesta tulla näkyväksi tälle maailmalle, matkustaessani taas itseeni.
Niin kuin sanotaan, kaikella on aika ja paikka. Mikään ei ole sattumaa.
Ei sekään, että istun junassa, taas tänään. Olen yhä enemmän läsnä itseni kanssa ja sitä kautta muille.

-Tiialotta-