Order in your life

Elämän järjestys.

Takertuminen vanhaan ja kurkottaminen uuteen. Jatkuva kamppailu mielen syövereissä.
Tarvinko vielä tätä, tai voinko luopua tästä?
Kehollisia muistijälkiä toisensa perään, kuin muistutuksena, ettemme saisi päästää irti. Saati aloittaa puhtaammalta pöydältä.
Sillä, silloinhan menetämme muiston, jota vaalimme niin suurella hengen voimalla.
Avaamme lokeroita ja suljemme ne uudestaan luopumisen tuskassa. Havaitsematta, miten säilytämme vanhaa elämäämme, toivoen, että joku näistä hetkistä vielä palaisi. Päästämättä irti.

Rakennamme salaa mielen tunnelukkoja, arkistoiden elämäämme materiaan. Samalla tulemme estäneeksi mahdollisuuden vapautua uuteen ja vielä kokemattomaan elämään.
Emme näe mahdollisuutta tulla hetkeen, juuri sellaisena, kuin se näyttäytyy.

Lapsemme lentäessä pesästä, keräämme heidän tavaroitaan pahvilaatikoihin. Siirrämme ne ullakolle ja kevätsiivouksen jälleen yllättäessä, huomaamme tuijottavamme tavaroita, kykenemättä irtautumaan niistä. Säilömme tunnetta suljettujen ovien taakse, vuosi vuoden jälkeen.
Huomaamatta, että samalla säilömme mahdollisuudet uusien ovien aukeamisille.
Unohdamme, että muisto on istutettu jo meihin, elettyinä hetkinä, yhteisinä nauruina, nenäliinoihin niistettyinä itkuna ja halauksina elämämme varrella.

Mitä merkityksellisempi muisto meille on, sitä suurempi kehollinen kokemus meissä syntyy, vuosienkin jälkeen tapahtuneesta.
Muistijälki voidaan istuttaa kehoon yhdellä kertaa, riippuen, kuinka voimakas tuntemus tilanteessa syntyy. Ja kehon tullessa samaan tilanteeseen tai pelkästään samaan tilaan uudestaan, kehollinen tuntemus voidaan herättää eloon.

Kosketuksen voima. Niin aliarvioitu tunne kehossamme. Kuitenkin sanojakin suurempi.
Mullistavin energianlähde, jota emme siltikään, ole oppineet käyttämään.

Aloitin irtaimistoni myymisen hetki sitten.
Huomasin piilottaneeni kaappeihini tavaraa, kuin suuremmallekin perheelle.
Rakensin vuosien varrella, itseltäni salaa, illuusion tulevasta.
Tein mielessäni päätöksen, millainen elämä minulla tulisi olemaan.
Lahjapakettiin käärittynä, suoraan syliin tarjoiltuna. Haavemaailmassani.
Saatoin istahtaa keittiön pöydän ääreen, ihailemaan isoäitini perintökalustoja. Muistellen, kuinka kahvia tarjoiltiin juuri näistä kupeista, ennen vanhaan.
Ja myydessäni omaisuuttani, luulin menettäväni myös muistot. Ne ainutlaatuiset asiat itsestäni.
Luulin menettäväni myös kaipauksen.
Huomatakseni, olevani niin väärässä.

Eilen löysin itseni, valtavan kirjakasan ympäröimänä. Mietin kuinka monta niistä olinkaan lukenut?
Järjestäessäni kirjoja, yhden kirjan välistä putosi kortti.
Kortti oli lähetetty kauan sitten lomamatkalta ja allekirjoitettu sydämin. Samassa hetkessä, tunsin, kuinka muistot tulvivat mieleeni ja kehooni.
Eivät ne olleet sieltä minnekään hävinneet. Arkistosta.
Mieleni muistaa ja kehoni tuntee. Kuin kaikki olisi tapahtunut eilen. Ja huomasin unohtavani kirjakasan, muistellessani huvittuneena mennyttä aikaa.
Ja olin onnellinen.
Myöhemmin, pakkasin kirjat laatikoihin ja siirsin ne eteiseen. Odottamaan uutta innokasta lukijaa.
Samalla energialla siivosin myös muut varastoni ja totesin, kuinka helpottunut olinkaan.



Taannoin, läheiseni ihmettelivät lähtiessäni toiseen kotimaahani, miten minulla oli niin vähän tavaraa mukanani. Sanoin jättäväni nämäkin kaikki sinne ja ostavani puhtaat vaatteet sieltä sitten.

Ja nyt miettiessäni tulevaisuutta, minun on helppo nähdä muutos, vaikka sitä ei vielä ole tapahtunutkaan.
Kun lähden, otan mukaani vain vaatteeni ja tärkeimmät tavarani. Olen enemmän kuin valmis tulevaan elämääni.
Mukanani ne muistot, jotka minun kauttani syntyivät. Olemalla läsnä hetkessä.
Olemalla tässä ja nyt.

-Tiialotta-

Lyrics for Taste of a Champion by Brother Firetribe

You lost the grip Took it on the chin Falling from grace was the beginning

It was a wake up call, a call for arms Back on the long road to winning You have to walk through the fire Though all the blood, sweat and tears Never could see it would end up like this, Now you just rise up and believe Start from the dark To get back the taste of the champion Follow your heart Regain the taste of the champion Head for the triumph With a heart of a lion You got the taste of the champion Back on the track The will of steel It's all about determination Aim for the crown The highest prize Ready to cause a sensation You stepped right out of the darkness Burst out from your bubble of gold Never again let it slip through your hands It's yours to have and to hold Start from the dark To get back the taste of the champion Follow your heart Regain the taste of the champion Head for the triumph With a heart of a lion You got the taste of the champion What doesn't kill you Better start running Stand and deliver With your head in the clouds And feet firmly on the ground Start from the dark To get back the taste of the champion Follow your heart Regain the taste of the champion Start from the dark To get back the taste of the champion Follow your heart Regain the taste of the champion Head for the triumph With a heart of a lion With the taste of the champion

Something just like this

Taannoin, tulin ymmärretyksi niin vahvasti, että kehoon jäänyt muistijälki hyvästä kokemuksesta, vaikuttaa minuun rakentavalla tavalla vielä pitkään.
Vuorovaikutuksen värisävyt haalenevat, mutta kehollisen kokemuksen voima, säilyy kehoni muistissa.
Silloin, tulin näkyväksi toiselle osapuolelle juuri sellaisena, joka minä oikeasti olen.
Ihminen, jota piilotan usein, jopa itseltäni.
Muurieni suojassa, huonojen kehollisten kokemusten aikaan saannoksina.
Juuri sillä hetkellä, saatoin unohtaa pidättyvän mieleni hetkeksi ja mieleni unohti arvottamisen ja arvostelemisen.
Unohdin keksiä hauskoja vitsejä, tai esittää tarinoiden täytteeksi huvittavia lauseita, peittääkseni kipuani. Piilottaakseni selviytymisen tuskaa, joka on lapsesta saakka kulkenut, kuin kahle jalassani.
Kasvoinhan vitsien ja tarinoiden keskellä, eikä todellisille kipukokemuksille ollut koskaan sijaa elämässäni.

Ja miksi juuri tämä hetki oli niin erilainen kehollinen kokemus?

Vuorovaikutuksen ydin.
Sain näkyä kaikkien värien loistossa, mikä kehostani avautui. Tulin aidosti kuulluksi ja ymmärretyksi.
Ilman tarvetta sanoa mitään, mikä olisi epäolennaista.
Tunsin myös, että hiljaisuus oli sallittua.
Sanojen tarkoitus ei ollut täyttää tilassa vallitsevaa tyhjää hetkeä. Mieleni hetkittäinen tyhjyys, tuntui hyvältä. Koin olevani läsnä juuri syvimmän hengitykseni myötä.
Ja mikä tärkeintä, sallin kehoni kokea turvallisen tunteen. Juuri siinä hetkessä.

Unohdin suorittaa missiota, elämässäni.

Jälkikäteen, tunnistan myös kokemuksen koskettaneen ja kiittäessäni toista osapuolta, aistin kehossani, miten kiitos sai vastaanottajan myös kokemaan samankaltaista vapauden tunnetta.
Olla vastuussa itsestään, kokemalla ja heittäytymällä uuteen hetkeen, ilman olettamuksia tai valmiita vastauksia.

Usein, huonossa vuorovaikutustilanteessa sanoittamisesta syntyy yhden ihmisen monologi.
Ja juuri silloin, tilanne lakkaa olemasta hedelmällinen, tilassa oleville.
Yhteys katkeaa. Vuorovaikutusta ei synny.
Voi myös olla, että osallistujat, niin sanotusti kytkevät autopilotin päälle ja poistuvat tilanteesta, vaikka konkreettisesti ovatkin tilassa.
Usein tämän aistii kehollaan, ja tyypillisesti osalle meistä herää mieleen kysymyksiä.

Oletko kysynyt viime aikoina keneltäkään: Kuunteletko sinä?

Tämä kysymys kuvastaa hyvin tämän hetkistä tilannetta nyky-yhteiskunnassamme.
Olemme jatkuvalla automaattivaihteella kaikessa, mitä teemme.
Kyseessä voi olla montakin syytä ja yhtenä suurimpana kehon ja mielen mörkönä näyttäytyy stressi.
Emme jaksa kohdata asioita, ja siirrymme mielemme avulla kuin toiseen avaruuteen, jotta meidän ei tarvitsisi kohdata ongelmia. Mutta, itseasiassa, kipu kehossamme kaksinkertaistuu ja jää elämään.
Siitä tulee muistijälki, joka alkaa toistaa itseään.

Toivomme elämässämme supervoimia, sankarin viittoja ja pahisten kaatamista, sormiamme napsauttamalla. Toivomme myös aina hyvää vuorovaikutustilannetta, mutta jos itsellämme ei ole keinoja vuorovaikuttaa, emme myöskään näe muiden tarpeita. Monologistamme tulee pelottavan pitkä. Jopa niin uuvuttava, ettei ympärillämme oleva yhteisö voi kuin hajota atomeiksi.

Kuitenkin, yksi tärkeimmistä vuorovaikutuksen kantavista pilareista on myötätunto. Toista osapuolta kohtaan.
Viestin vastaanottaminen ja ymmärtäminen.
Ja sen hyväksyminen, sellaisena kuin se eteen asetellaan.
Ja vuorovaikutuksen aallossa rakentavasti kasvaen.

Itse koen harpanneeni suurimman kuoppani yli, kasaamalla alkuaineeni uudelleen.
Kuin kryptoniitti olisi vedetty kehostani ulos ja myrkyn haalistuessa, kykenen näkemään omat
tarpeeni kehittyä vuorovaikuttajana, omassa elämässäni.

-Tiialotta-  


I've been reading books of old

The legends and the myths
Achilles and his gold
Hercules and his gifts
Spiderman's control
And Batman with his fists
And clearly I don't see myself upon that list

She said "Where'd you wanna go?
How much you wanna risk?
I'm not looking for somebody
With some superhuman gifts
Some superhero
Some fairytale bliss
Just something I can turn to
Somebody I can kiss"

"I want something just like this
Doo-doo-doo, doo-doo-doo
Doo-doo-doo, doo-doo
Doo-doo-doo, doo-doo-doo
Oh I want something just like this
Doo-doo-doo, doo-doo-doo
Doo-doo-doo, doo-doo
Doo-doo-doo, doo-doo-doo

"Oh I want something just like this

I want something just like this"

I've been reading books of old
The legends and the myths
The testaments they told
The moon and its eclipse
And Superman unrolls
A suit before he lifts
But I'm not the kind of person that it fits

She said "Where'd you wanna go?
How much you wanna risk?
I'm not looking for somebody
With some superhuman gifts
Some superhero
Some fairytale bliss
Just something I can turn to
Somebody I can miss"

"I want something just like this
I want something just like this"

"Oh I want something just like this
Doo-doo-doo, doo-doo-doo
Doo-doo-doo, doo-doo
Doo-doo-doo, doo-doo-doo
Oh I want something just like this
Doo-doo-doo, doo-doo-doo
Doo-doo-doo, doo-doo
Doo-doo-doo, doo-doo-doo"

"Where d'ya wanna go?
How much you wanna risk?
I'm not looking for somebody
With some superhuman gifts
Some superhero
Some fairytale bliss
Just something I can turn to
Somebody I can kiss
I want something just like this"

"Oh I want something just like this
Oh I want something just like this
Oh I want something just like this
Oh I want something just like this"

-The Chainsmokers, Coldplay-

Smiling mind

Matkalla jälleen.

Elämäni junassa saa jälleen jatkoa.
Maisemien vilahdellessa ohi, olen usein kokenut irtautumisen tutusta rutiinista ja saanut pienen hengähdyshetken elämääni.
Istuessani paikallani, olen arvioinut ihmisten elämää, kokenut lasten itkut ja aikuisten riidat. Tullut nähneeksi rakastuneiden onnen ja kyyneleiset silmät.
Toki olisin voinut uppoutua itseeni. Musiikin soidessa ja työkuorman kasaantuessa.
Olen kuitenkin huomannut, että intuitiivisuuteni ajaa minut tarkkailemaan enemmän ympäristöäni, kuin itseäni.
Ja juuri tarkkaillessa, elämä tulee enemmän läsnä olevaksi, ainakin itselleni.
Ihmisten elämä näyttäytyy eri väreinä. Ja värien vaihdellessa eri asemilla, olen tullut tietoiseksi myös oman energiani noususta ja laskusta.

Esimerkiksi hymy. Olemmeko koskaan tulleet ajatelleeksi, miten hymy vaikuttaa meihin uudistavalla tavalla? Usein vain käännämme päämme pois, mikäli joku ylipäätään sattuu meihin katseensa luomaan.

Tänään, aloitin hymyilemällä jokaiselle junassa olevalle ja ilmiö oli häkellyttävä.
Osalle, tilanne oli niin uusi, ettei hämmästyksen jälkeen löytynyt muuta keinoa, kuin paeta omaan tilaan, hiljaa muristen.
Ajatuksena, että yhdellä matkustajista täytyy olla päässä vikaa.
Ja silti, hymyily luo hyvän energian kaikille kanssakulkijoille, mikäli se jaetaan aidosti. Emme vain osaa ottaa sitä vastaan.
Vanhuksilla tämä taito näyttäytyy vielä hyvinkin vahvasti. He eivät ole eläneet älypuhelinaikaa laisinkaan. Heidän ainoa kommunikointikeino on aina ollut oma keho ja sen tunteiden sanoittaminen.
Aikanaan, matkallani Jyväskylään vietin koko matkan vanhemman naisen kanssa keskustellen, ja voisin väittää, että se oli yksi elämäni parhaista matkoistani itseeni.

Kommunikointi, yhteys ja energia. Niin nopeasti vähenevä taito. Kuin dinosaurusten sukupuutto, alamme lähestyä omaa henkistä pahoinvointia kiivaammin, joka päivä.
Ja ne, jotka vielä pyristelevät vastaan, leimataan hulluiksi, tai vähintään henkisesti häiriintyneiksi.

Sama invaasio on tapahtunut koskettamisessa. Emme kaiken tämän digitaalisen ajan kanssa huomaa, miten ajaudumme tilaan, jossa kosketukselle ei ole enää sijaa. Aikaa ei tunnu riittävän yksinkertaiselle halaukselle.
Moni on sanonut, että mies häkeltyy kun häntä halataan.
Itse koen asian täysin päinvastoin.
Työssäni olen huomannut, miten kosketukseni saa asiakkaan energian usein nousemaan.  Vain kiittämällä ja koskettamalla.
Se luo hyvän ilmapiiin ja kehotuntemuksen, että on hyväksytty tähän yhteisöön. Ja juuri hyväksyntä, vahvistaa minäkuvaa, luoden itsetunnolle mahdollisuuden kasvaa.

Jostain syystä, juuri tänään, koen vielä voimakkaammin energiani nousevan. Aivan kuin minäkuva näyttäytyisi minulle uusin silmin.
Olen lähempänä itseäni kuin koskaan. Vain sen vuoksi, että olen onnellinen.
Mahdollisuudesta, jonka luulin menettäneeni.
Vielä yhdestä mahdollisuudesta tulla näkyväksi tälle maailmalle, matkustaessani taas itseeni.
Niin kuin sanotaan, kaikella on aika ja paikka. Mikään ei ole sattumaa.
Ei sekään, että istun junassa, taas tänään. Olen yhä enemmän läsnä itseni kanssa ja sitä kautta muille.

-Tiialotta-

Growing energy

Mielen levottomuus näkyy nykypäivänä kaikkialla.
Höyryämme suuntaan ja toiseen, usein jopa ilman järkevää syytä.
Levottomuudesta on tullut trendikästä. Meitä ohjeistetaan hengittämään ja hiljentymään, sekä luopumaan negatiivisesta ajattelusta.
Niin, ajattelusta.
Juuri siinä kohtaa, meillä on usein hämärtynyt ymmärrys kehomme tilasta.

Jos ennen vanhaan ei ollut sallittua puhua tunteista, tai pahasta olosta, niin nykyään, se on jopa muoditonta, olla keskustelematta kahvipöydässä intellektuellisti, elämän myllerryksistä.
Silti, toimimme täysin päinvastoin elämässämme.
Vastustamme väistämätöntä. Esimerkiksi väsymyksen aiheuttajan ymmärtämistä. Syytämme työtä tai sen kuormaa.
Toki työllä on suuri merkitys. Kuitenkin, uskoisin asenteen elämään, olevan oma valinta. Samoin kuin kiireen.
Tai onnellisuuden ja hyvän olon.

Olen nähnyt työssäni supertehokkaita, nopealiikkeisiä ihmisiä, samoin kuin myös hitaita, viipyileviä ihmisiä.
Luonteen piirteemme ovat erilaisia. Taustamme ovat erilaisia ja elämämme on erilainen.
Tullessamme yhteisöön, jossa kommunikoimme, voimme olla hyvinkin helposti elämän vietävissä. Stressitilanteissa, tämä on hyvin tyypillinen ilmiö.
Joku työyhteisöstä on stressaantunut ja muutaman viikon kuluttua, koko kahvihuone voi pahoin.

Entäpä, jos ymmärtäisimme, että voimme itse vaikuttaa eniten tähänkin tilanteeseen, omalla asenteella.

Ei negatiivisista asioista puhuminen tule silti olla kiellettyä. Kysymys kuuluukin: miten ilmaisemme asian tai käsittelemme sitä itsessämme?
Voimmeko ymmärtää, että negatiivisuus asuu myös meissä ja antaa sen sitten mennä, välillä muuallekin asustelemaan.

Jotkut meistä ovat luotuja suodattamaan kehostamme negatiivisuus ulos. Toiset taas jäävät hyvin helposti vellomaan sen syövereihin.
Ja kun keho menee epätasapainoon, mieli järkkyy. Sama pätee ihan mihin tahansa elämän osa-alueeseen.


Tulin hetki sitten tilanteeseen, jossa yhteisöni omien vahvuuksien ymmärrys, otti askeleen eteenpäin.
Miltä sellainen mahtaakaan tuntua, kun ihminen huomaa energiansa kasvavan ja ohjaavansa itse elämäänsä?
Itsensä kirkastaminen ja energian nostaminen voi antaa niin suuren sysäyksen eteenpäin, että ihminen toteuttaa suurimmatkin haaveensa.
Hyvässä yhteisössä, tämä energian nostaminen toimii hyvin vuorovaikutuksella. Antamalla tilaa.
Se, että ihminen kokee pystyvänsä ja luottaa siihen, että hän pärjää, on tärkeää.

Minulle sysäys tuli noin 20 vuotta sitten.
Eräs ihminen näki valoni. Ja uskoi siihen. Hän työnsi minut oikealle tielle.
Jos olisin silloin tiennyt, mihin energiani riittää, en olisi uskonut.
Ja juuri oman kokemuksen kautta, saadessani tuntemuksen, että voin auttaa ihmisiä innostamaan itseään ja löytämään omimmat tavat toteuttaa itseään, tiedän olevani oikeassa paikassa, oikeaan aikaan.
Tiedostan kuitenkin myös sen, että minussa asuu negatiivisuus.
Annan sille tilaa ja hyväksyn sen.
Olen kuitenkin varma, että oikeassa ympäristössä, sen vaikutus on hyvin pieni.
Väsyneenä se korostuu, mutta jos hyvän energian määrä on suurempi ja kiinnitän juuri siihen tuntemukseen huomioni, tiedän sen vahvistavan valoani entisestään.


-Tiialotta-

Trusting mind and body

Minulta on kyselty viime aikoina paljon parisuhteesta.
Sen merkityksestä ihmisen elämässä.
Kuinka paljon oma kehon tuntemus merkitsee suhteessa?
Tai vanhat kokemukset? Kuinka paljon peilaamme entiseen, tai voimmeko unohtaa menneen ja aloittaa puhtaalta pöydältä?

Aina kun meissä on kokemus, se jää asumaan kehoomme, halusimme tai emme.
Ainoa merkitsevä asia on, miten voimme koota luottamuksen uuteen suhteeseen tai kasvaa irti vanhasta ja antaa sen elää mielemme muistoissa. Antamatta sen vaikuttaa kehoomme.

Tulla nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi, unohtamatta kehollista kokemusta, nimeltä turva.
Ja kun keho kokee olevansa turvassa, sielu aukeaa.
Tahdoimme tai emme.

Uudessa parisuhteessa, saatamme toimia vanhojen opittujen malliemme kautta pitkään. Kunnes tajuamme, että sama vanha uhka on väistynyt.
Voimme myös taistella kehon tunnetta vastaan, hokien, että minulla on oma tahto. Emme uskalla sitoutua, vanhan kokemuksen kautta.
Mutta, itse asiassa kehomme on jo päättänyt toisin.
Silti voi mennä pitkäänkin, ennen kuin mielemme ymmärtää kehomme käyttäytymistä.

Vastustamalla väistämätöntä, kiellämme jo tapahtuneen kokemuksen. Mielemme avulla.
Luomme esteitä, ja negatiivisia tunnetiloja kehoomme.
Vaikka, meidän tulisi antaa kehon tunnetilan hengittää meissä.

Turvallisuus parisuhteessa, voi tarkoittaa monia asioita.
Yhtenä tärkeimpänä kuitenkin, mahdollisuus vapautua olemaan oma itsensä.
Piilottamatta epämiellyttäviäkään kokemuksia.
Sillä juuri ne tekevät meistä sen, joka juuri nyt olemme. Ei sitä, joka olimme.

Tulemalla tietoiseksi myönteisistä kehon tuntemuksista toista kohtaan, vähennämme negatiivisen energian määrää kehostamme. Olemalla avoin kaikille tunteille, myös negatiivisille, mutta kiinnittämällä huomiota enemmän hyvään energiaan, saavutamme lopulta itseämmekin rakastavamman tilan.
Samalla, kykenemme ymmärtämään kehollisen kokemuksemme merkityksen. Avoimin mielin.

Oma matkani, hyvyyteeni on vielä kesken. Kehollinen kokemus näyttäytyy, eristäymisellä muusta maailmasta.
Sen voisi siirtää negatiivisten kokemusten joukkoon, mutta itse asiassa koen tilanteen hyvin vapauttavana.
Intuitiivisuuteni on kasvanut, kirjoitan enemmän ja sisäinen luovuuteni on palannut kotiin.

Koen, elämäni ensimmäisen kerran olevan turvassa, kaiken kokemani jälkeen.
Ja miksi?
Olen vapautunut itsesyytöksistä. Vihdoinkin.
Samalla, olen löytänyt kauan kadoksissa olleen energiani. Vain olemalla auki tähän hetkeen.
Itselleni ja sitä kautta maailmalle.

-Tiialotta-




Heräämme eloon, kun löydämme uudelleen oman hyvyytemme ja luonnollisen yhteytemme kaikkeen elävään. Syvemmät tarpeemme täyttyvät, kun suhtaudumme lempeästi toinen toisiimme, olemme täysin läsnä jokaisessa hetkessä ja tulemme toimeen itsessämme ja ympärillämme olevan kauneuden ja tuskan kanssa.

-tuntematon-

Good speed

Yrittäjän elämä.
Se on jokaiselle yrittäjälle oma matka.

Voimme pyrkiä kategorioimaan tunnetilat, listaamaan virheet ja onnistumiset ja tehdä niistä kaavion, jonka mukaan sitten saamme tai annamme neuvoja muille kaltaisillemme uurastajille.

En kuitenkaan usko kuoleman laaksoihin kolmantena vuonna tai miinustulokseen ensimmäisenä viitenä vuotena.

Se osaltaan leimaa jo otsaamme lapun, jossa lukee, ettemme voi onnistua. Se myös antaa meidän mielellemme mallin, miten meidän tulee asennoitua yrittäjyyden tuomiin haasteisiin.

Onko kukaan koskaan sanonut meille, että ensimmäiset vuodet voivat olla muutakin, kuin kahlaamista liian syvässä vedessä, tai räpiköimistä pinnalle, liian suuressa aallokossa? Että, se voisi olla hauskaa, vaikkakin haasteellista.

Ei.

Uskomme niin vahvasti siihen totuuteen, että heikoimmat todella murskaavat itsensä kallion seinämään, kiirehtimällä rantaan liian pian.

Ja vaikka ne ensimmäiset vuodet olisivatkin välillä vastavirtaan uimista, sen kautta tulemme ymmärtäneeksi itseämme paremmin. Ja huomaamme, kuinka tärkeää on antaa tilaa myös ilolle, kun siihen on aihetta.  

Tässäkin kohtaa joku sanoisi, että kärsimys ja taistelu tekee vahvemmaksi.

Itse luotan enemmän herkkyyteen aistia hetket, jolloin syntyy loistava liikeidea.

Tai huomaan herkkyydelläni löytäneeni helmen.

Esimerkiksi, toisen yhtä intohimoisen yrittäjän. Joka kykenee näkemään asiat eri perspektiivistä. Mutta päätyy samaan lopputulokseen.

Yhteinen hyvä energia, luo puitteet toteuttaa suuriakin suunnitelmia. Sama, hyvä energia luo tilaa, jokaisen omillekin unelmille.

Minulla, kuoleman laaksoon oli hyvinkin lyhyt matka. Ja olin jo lähellä astua siihen ansaan, joka lopulta muuttuu giljotiiniksi.

En kuitenkaan epäillyt hetkeäkään tarttua toimeen. En tiedostanut vaihtoehtoa perääntyminen.

Verissä päinkin olisin valmis nousemaan jaloilleni, vaikka minut olisikin jo kertaalleen lyöty maahan.

En omaa sanaa luovuttaminen. Se ei ole mahdollista.

Ei minulle. Ei koskaan.

Eikä se tarkoita sitä, että luovuttamatta jättäminen olisi tunteetonta tai uhrautumista.

Minulle se tarkoittaa vain yhtä asiaa.

Nainen, soturin vaatteissa. 

Ympärillä, joko narreja viihdyttämässä kansaa tai vahvimpia kanssataistelijoita, yhteisen asian puolesta.

Olen onnellinen. 

Sain rinnalleni sotureita ja olen ylpeä jokaisesta heistä.

Myös itsestäni.

Olemme hetkessä saaneet ympärillemme kansan, joka haluaa kuunnella ja oppia. On kuin sanat olisivat saaneet uuden merkityksen. 

Ja joka päivä, toimimme välillisesti, luoden uusia motivaation keinoja. Siirrämme tietoa sitä tarvitseville. Ja tulemme itse vahvemmiksi.

Saaden myös sen energian takaisin, moninkertaisesti.

Ilman, että meidän tarvitsee sitä pyytää.

-Tiialotta-


 Minun energiani.

Jonain päivänä huomaan olevani ehyt.
Sinä, olet minut kutonut tuhanteen solmuusi lujaa kiinni.

Jonain päivänä huomaan olevani vahva.
Sinä, olet voimallasi nostanut minut juurilleni.

Jonain päivänä huomaan olevani puhdas, sillä
Sinä, olet pessyt minut tähän kauneuteen.

Ja tänäkin päivänä minä olen kirjailtu Sinuun,
sieluni henkäyksellä ja sydämeni voimalla.

Sinua minä kannan jokaisella askeleellani, tästä
hetkestä ikuisuuteen,
kunnes murenen maailman tuulten kuljetettavaksi.


Sinä. 
Minun energiani.

     

Valon haltija

Kun olin pieni, minusta tuli valon haltija.

Oli, kuin olisin syntynyt näkemään, aistimaan ja tuntemaan.
Lapsen kengissä, tämä lahja, tuntui välillä liian raskaalta kantaa.
Kehon tunnetilojen hallitseminen, ei ollutkaan niin yksinkertaista, kuin nykyään.
Saatoin itkeä kuolleen eläimen kohtaloa, tai uppo-oudon ihmisen menehtymistä pitkäänkin.
En kyennyt rajoittamaan kehoni kieltä, vaan sinkoilin koko lapsuuteni tunnetilasta toiseen.

Usein teininä, yllätin itseni mielentilasta, jota ohjaan nykyään asiakkaideni harjoituksissa. Olin kuin uuden vuoden sähikäinen, vailla suuntaa. Ilman kontrollia. Ja jo silloin aloin kirjoittaa.
Jäin mielelläni kotiini, keskustan hämyisessä kaksiossa, kun ystäväni paahtoivat elämän nälkäiseen maailmaan.
Sain voimani yksinäisyydestä.
Mutta, en koskaan ollut onnellinen.

Päinvastoin.
Leikin itseni kanssa peliä, nimeltä marttyyri.
Sain valtavan energialatauksen, kun koin hyljätyksi tulemisen tunteita tai kärsin.
Elin siitä tunteesta ja rakensin kaikki elämässäni yhden kortin varaan.

Kunnes minusta tuli näkymätön. Itselleni.
Tunteilleni ja minäkuvalleni.
Aloin suorittaa elämää, niin kuin se olisi missio. Olin keksinyt mielessäni turvatalon.
Paikan, jonne ei kukaan pääsisi koskaan.

Jokainen luotu yhteys katkesi aina, tähän samaan tilanteeseen. En voinut lahjoittaa taloni avaimia kenellekään.
En sallinut sinne pääsyä. En edes itselleni, kovinkaan usein.
Näkemään, kuka minä oikeasti olen.

Kunnes, eräänä päivänä kaikki muuttui.
Vastaani asteli energia, joka pyyhkäisi minut kuin ajopuun rannalle.
Olin päässyt rantaan. Kuivalle maalle.
Mutta en ollut sinut itseni kanssa. Valoni ei ollut riittävän kirkas. Kohtaamaan toista niin kirkasta energiaa.
Sen aika ei ollut.
Ja meni vuosia, ennen kuin ymmärsin sen.
Se energia sysäsi minut kuitenkin matkalle, josta minun tarinani itse asiassa alkaa. Se tarina, jossa minusta kasvoi minä.
Elämäni haltija.
Se tarina, jossa avasin oveni ja tulin näkyväksi.

Kävellessäni asemalle mietin, mihin suuntaan matkustaisin. Etelään, länteen vai pohjoiseen.
Sillä olen kokenut sen saman energian jälleen, mutta paljon vahvempana.  Hyökyaalto ei riitä kuvaamaan tätä kehotuntemustani.
Valoni on juuri nyt kirkkaampi kuin Pohjantähti, öisellä taivaalla.
Ja intuitioni kertoo, että tätä kehotuntemusta ei voi lukita mihinkään tilaan, sillä mikään tila ei riitä.
Mikään seinä ei kestä, mikäli nämä energiat yhdistetään.

Se on lahja.
Se on tuntemus, joka tulee siirtymään eteenpäin. Kaikille, jotka ympäröivät minua.
Tunsin sen tänään ja tiedän tuntevani, huomenna.

Valoni.


-Tiialotta-

Praising the life

Tämä on ylistys anteeksiannolle ja elämälle.
Sille, mikä unohtuessaan hukuttaa meidät suruun ja murheeseen tai saa meidät polvistumaan armoa pyytämään. Ettei se loukkaisi meitä enää. Aiheuttaisi kipua, jota on vaikea purkaa pois kehon muistista.

Ylistys, sille kaikelle, mikä kauneimmillaan, antaa meille sisäisen hehkun ja voiman siirtää vuoria, pelkän ajatuksen voimalla.

Kuinka hiuksenhieno on se ero, särkyykö lasi kivilattialle vai ei?
Kun on kääntänyt jo molemmat poskensa ja ottanut iskuja toisensa jälkeen vastaan, kuinka vaikeaa onkaan nousta auringon paistaessa ylös, näkemään elämän monimuotoisuus?
Jokainen päivä alkaa taistelulla kuviteltua, näkymätöntä vihollista vastaan.
Se käy kanssamme sisäistä keskustelua, tunti toisensa jälkeen, luoden mielikuvia, kunnes se saa yliotteen. Mielikuvasta tulee tosi.
Uskomuksesta syntyy fakta, joka alkaa ohjailemaan käyttäytymistämme.

Ulkopuolella oleva ympäristö pyrkii vastustamaan illuusiotamme.
Se antaa ohjeita, irrottautumaan kuvitellusta ja palaamaan maanpinnalle. Tuloksetta.
Miksi?

Oletko koskaan kuullut, että kärsivä ihminen nauttii kärsimyksestään? Tai elämäänsä kyllästynyt näkisi, että suurin vihollinen on se voimaton keho sohvan pohjalla.
On niin helppoa kärsiä, kun vastuu omasta itsestä pienenee. Syyllinen on siis joku toinen, en minä. On niin helppoa sanoa: ei se minun vikani ollut.
Siirtää tunne kauemmas kehosta, ettei se satuttaisi. Ymmärtämättömyys, että jokainen meistä kaatuu joskus. Toiset vain useammin.  

Entä jos uskaltaisimmekin raottaa verhoa, ja antaa anteeksi itsellemme kuvitellut virheet ja lopettaa sisäisen kärsimyksemme.
Näkisimmekö auringon ja valon? Sen, joka pyrkii epätoivoisesti sisään. Vai näemmekö vain likaiset ikkunat, ja elämämme epäjärjestyksen?

Meille kaikille on annettu valo. Toiset meistä häikäisevät tilan, pelkällä olemuksellaan.
Silloin, ympäristökin reagoi, väistämättä. Toiset taas löytävät omaan valoonsa, muiden kautta.
Tulemalla lähemmäs toisen valoa, on helpompi aistia myös oma sisäinen hehku.
Helpompi kasvaa ja vahvistua.

Ylistys elämälle tulisikin olla ylistys itsellemme.
Kauneimmalle instrumentille elämässämme. Ja sitä ympäröivälle hyvälle energialle.


-Tiialotta-

Happening, and the reason

Oletko koskaan ajatellut, että kaikki tapahtuu tarkoituksella?
Juuri silloin, kun pitääkin?
Että jokainen asia on merkityksellinen, mutta sen kaiken ymmärtää yleensä, vasta myöhemmin.
Silloin, kun sen aika on.

Parhaat asiat tapahtuvat pakottamatta. Niin kuin tämä tekstikin.
Sanat, joiden sisältö aukeaa nyt, mutta niiden eri kerrostumat myöhemmin.
Ja eri tunnetiloissa, eri lailla, kehollisesti ja ajatuksen tasolla.

Sanat.
Niiden miettiminen aiheuttaa vain usein turhan kaaoksen, jota kutsutaan väärinymmärrykseksi ja joista liiankin usein aiheutuu mielen pahoittaminen. Ja vain siksi, ettemme osaa päästää ajatuksesta irti.


Olin tällä viikolla hyvin oikeutettu tekemään tämänkaltaisia huomioita.
Lähdin lomalle.
Ilman suunnitelmaa. Pakottamatta itseäni mihinkään, mikä ei tuntuisi hyvältä.
Ja löysinkin itseni yllättäen, mitä kummallisimpien kokemusten ääreltä.

Suljin itseni jo toisena iltana, elokuvateatterissa, hätäuloskäynnin kautta käytävään, josta ei aluksi näyttänyt olevan uloskäyntiä ollenkaan.
Olisin voinut mennä paniikkiin. Sen sijaan pysähdyin aistimaan kehoni kokemusta.
Miltä pelko tuntui kehossa?
Sydän hakkasi kiivaammin ja huomasin liikkuvani nopeammin.

Seuraavana iltana kävelin keskellä yötä, Dublinin keskustassa. Aistien, miltä epävarmuus tuntui.
Mitä keho kertoi?
Jälleen sydän löi tiheämmin. Eri syystä.

Kotimatkalla, lentokoneessa, seurasin tuntemuksiani, kun vieressäni oleva lapsi itki.
Hengitin.
Hyväksyin tilanteen ja heräsin kokemaan uuden kokemuksen, entisen hermoilun sijaan.

Matkani päätteeksi, junassa kotiin, melkein heittäydyin vieraan miehen syliin.
Tarjosin puolet mukanani olevasta omaisuudesta jaettavaksi ja sain elämäni parhaan illan, ilmaiseksi. Vain olemalla minä.
Ja mitä huomasinkaan?
Koin suunnattoman määrän hyvää energiaa. Tunsin sen valtaavan koko kehoni.

Junasta astuessani ulos, tähän maailmaan, jota elän, koin suurimman mullistuksen.
Minä olin muuttunut, niin kuin lomalle lähtiessäni pelkäsinkin.
En päivässä, en vuodessa, vaan pikkuhiljaa. Se kaikki tuli vain näkyväksi.
Juuri nyt, kun sen aika oli.
Ja olen onnellinen.

Sillä, mikään näistä tapahtumista, ei ollut sattumaa.

Päivää myöhemmin, asioita miettiessäni, tiedän, että minun tulee jatkaa.
Olemattoman etsimistä.
Tekemättä asialle mitään. Ilman tarvetta suurempaan toimintaan.

Sillä, hyvä energia löytää aina tiensä takaisin, jos sen on tarkoitus.
Se nimittäin hengittää, vain toisen hyvän energian ollessa läsnä.

-Tiialotta-

So young, so brazen, so unholy
I come to you in painted skies
You're broken saint, your ancient story
The living challenge to their lies

Trapped in the cold outside
There ain't no shelter
And they want to force my hand
Until I take what I wanted
And break all the lies
And defeat the fucking liars
Smash all the temples
And crawl through the rubble
And cry to the fallen

I'm the last of my kind still standing
I'm the last of my kind still standing down the law...

A wolf alone upon the hillside
I live on what they throw away
I go to sleep behind the eight ball
I live to fight for one more day

I'm trapped in the cold outside
There ain't no shelter
And they want to force my hand
Until I take what I wanted
And break all the lies
And defeat the fucking liars
Smash all the temples
And crawl through the rubble
And cry to the fallen

Take what I wanted
And break all the lies
And defeat the fucking liars
Smash all the temples
And crawl through the rubble
And cry to the fallen

I'm the last of my kind still standing
I'm the last of my kind still standing down the law...

I'm the last of my kind still standing
I'm the last of my kind still standing down the law...

I'm the last of my kind still standing
The last of my kind still standing

Alice In Chains