My path

Kuinka kadottaa toinen ihminen hetkessä?
Kuin katselisi vierasta.
Ihmistä, jota ei koskaan ole tuntenutkaan.

Kuinka luottaa enää toiseen ihmiseen, kun hetki hetkeltä ymmärrys tapahtuneesta syvenee?
Sanat tulvivat ulos ja vieläkin selvemmin tulee näkyväksi se, ettei jäljellä ole enää kuin muisto entisestä. Jää vain rikottu kehotuntemus.
Tunne, josta haluaisi eroon, mutta jonka kokeminen on ainoa tie tulevaan.

Olla läsnä tilassa, jossa mahdollisuus uudenlaiselle tuntemukselle tuntuu mahdottomalta.
Silti järki sanoo muuta.
Tietoisuus siitä, ettei tämä tunne kestä kauan, vaan muutos on jo alkanut.
Keho taistelee silti järkeä vastaan.

Kuinka rikotusta voikaan kasvaa uutta?
Petetystä mielestä ehyt?

Hyväksynnällä.

Antamalla kehon kokea ja tuntea.
Myös omat virheet. Hetket, jolloin ajoi vain yhtä asiaa eteenpäin. Unelmaa.
Ja sen myötä kadotti yhteyden toiseen.
Kuinka paljon olisikaan voinut hiljentää tahtia? Ajatella myös toisen tarpeita?
Lyhyt vastaus: Ei yhtään.
Niin suuri polte kehossa. Tavoite: kohti sitä tärkeintä. Ja valmius uhrata kaikki sen tieltä.

Ja silti, juuri tällä hetkellä keho kertoo muuta.
Pettymystä. Raskaana hengityksenä ja mielen väsymyksenä.
Tunne siitä, että toinen luovutti, ennen kuin unelmalle kasvoi siivet.
Toisen kokemus siitä, että parisuhde päättyi, kun unelma toteutui ja uusi ovi aukesi.

Kuinka hyväksyä se kaikki silmää räpäyttämättä?
Minun unelma, toisen pettymys ja uuden etsiminen. Ja löytäminen, josta syntyi kipukokemus jokaisen osapuolen kehoon.
Ainoana erona, että joku meistä löysi uuden kynnykselle nopeammin, kun taas toinen tarpoo kuin syvässä hangessa, etsien tietä kotiin.
Hämmentyneenä ja peloissaan.
Ilman suuntaa. Ilman vastauksia.

-Tiialotta-

Justice or not?

Miten taivutella pettynyt mieli kokemaan, että kaikki se hyvä tulee aikanaan.
Kun odottaa sen tapahtuvan juuri nyt.
Ulospääsyä olotilasta ei ole, mutta mieli hakee vaihtoehtoa tälle tunteelle.

Kuinka vaikeaa onkaan hyväksyä, että kaiken tuleekin tapahtua juuri näin, jotta keho voisi eheytyä ja mieli nähdä taas valoon.
Tullakseen lähemmäs itseään, on mentävä kauas siitä kokemuksesta, joka tuo mielihyvää.
Hyväksymällä nykyinen hetki.

Parisuhteeni päättyi viime viikolla.
Sain lukuisia järkyttyneitä kannanottoja, sekä uskotteluja, että se kaikki olisikin unta.
Oman pääni keksimää teoriaa, siitä, mikä näkyy totena nyt.
Uskoin silti hyvin vahvasti siihen keholliseen tunteeseen, joka loi sanat suuhuni: Olen oikeassa.
Intuitioon.
Tunteeseen, joka on johtanut minun kehoni orkesteria vuosia.

En ole lakannut uskomasta sen kertomaan, vaan vuosien kuluessa ja iän karttuessa olen tullut yhä lähemmäksi sitä tosiasiaa, että olen herkkä aistimaan.
Aistimaan sen, mikä tulee näkyväksi myöhemmin.

Parisuhteessani kadotin yhteyteni vuosi sitten.
Mietin usein, miksi? Ja nyt ymmärrän sen kaiken.
Luulin, että kannattelemalla toista osapuolta masennuksessa, kokisin jotain voitokasta.
Päinvastoin, ajoin parisuhteemme kriisiin.
Niin, juuri minä.
Toivomalla yhtiökumppanuutta, yhteistä aikaa ja rakkautta.
Kehitin teorian päässäni, että minussa on vikaa. Olen hankala, yliväsynyt ja vaativa.
Jopa peilistä katsoessani aloin uskotella itselleni, että olen ruma.
Todetakseni, ettei syy ollut missään muussa kuin siinä, ettei toinen osapuoli enää rakastanutkaan minua. Ja minä ajoin hänet siihen, olemalla unelmani vanki.

Jatkoin kuitenkin urheasti, koska olen peräänantamaton ihminen.
Niin kauan, kunnes jotain särkyi.
Minun kuplani puhkesi. Vajosin vapauden mereen, johon niin kipeästi aina kaipasin ja joka nyt tuottaa kipua.
Miksi?

Olen aina ollut rehellinen. Halunnut uskoa, ettei toista halua loukata, mikäli välittää.
Tulin kuitenkin jälleen kerran sen ihmetyksen ääreen, että ihmiset, joihin uskoin niin vahvasti taistelevat nyt mielessäni oikeuden edessä.


To be or not to be??...That is the question .

Nähtäväksi jää lopputulos. Kuuntelenko sisäistä ääntäni vai järkeäni?

Godspeed!

-Tiialotta-

Facing my body

Muutama päivä sitten minulta kysyttiin: Mitä tarkoitat? Kun sinulla ei ole sanoja.
En osannut selittää, en kertoa, miltä tuntuu.

Kykyni sano mitään järkevää oli kadonnut. En pystynyt ajattelemaan selkeästi.

Jälkikäteen, kaikki avautuu minulle näkyväksi uudelleen, eri perspektiivistä.
Epämiellyttävien kokemusten sarja sai tässä asiassa päätöksen.

Hetki sitten, en kyennyt toimimaan. Aisteilleni välittynyt impulssi laukaisi vahvan tunnemuiston, joka lamaannutti kykyni sanoittaa mitään, mitä ajattelin tai tunsin.
Ainoa asia, mikä tuli näkyväksi oli kehotuntemus. Hengityksen tiheys, hidastuminen ja lopulta tasaantuminen välihengitysten myötä.

Miksi näin?

Kykenin huomioimaan, kuin erilläni omasta kehostani, sen ulkopuolella, mitä tapahtuu kehossani.
Olin kuin irtautunut sielu, jos sitä siksi kykenee kutsumaan.
En yrittänytkään selittää, mitä tulisi olla, vaan hyväksyin, etten voi, enkä halua enää muuta kuin muutoksen.
Sillä vain muutoksen kautta, hyväksymällä, voi syntyä ulospääsy.
Valitsemalla, löytyy vähitellen uusi tapa toimia.

Mutta miten hyväksyn sen?

Kokemalla, ei elämällä. Sanoittamalla.
Miten puhun asioista itselleni ja ääneen muille. Epämiellyttävä jää.
Epämiellyttävästä kiinnipitäminen purkautuu kuin lankakerä auki ja tilalle syntyy uuden mahdollisuus.

Tänään kuulin lauseen:
Pain is unavoidable, but suffering is optional.

Ja mitä kauemmaksi tuo hetki lipuu, sen vahvemmin ymmärrän, että minussa tapahtunut muutos, kun harjoitan ja meditoin, muutti ympärilläni olevaa yhtälöä.
En ollutkaan enää valmis hyväksymään kehotuntemusta, joka sai minussa aikaan kipua.
Suurimpana kivun aiheuttajana toimin itse.
Vetäytymällä, väistelemällä ja kritisoimalla. Eniten itseäni, etten riitä.
Miellyttämällä, uskoen, että kaikki palaa ennalleen, jos pidän kiinni vanhasta. Ehkä minusta pidettäisiin sitten enemmän.

Unohtaen, että myös itku, epämiellyttävät hetket ja virheiden tekeminen ovat sallittuja kehokokemuksia.
Muutos lähtee muutoksesta ja vain rikkomalla vanhaa, voi astua valoon.

Tänään, Lucian päivänä, sana valo tuo voimakkaan kehollisen tunteen.

Vihdoin kokonaisuus tulee näkyväksi. Minä olen!
 En valmis, en viisas, mutta hyväksyn itseni ja muutoksen tuulet.

-Tiialotta-

Uuden päivän sarastus

Miltä tuntuu ajatella, että kaikki on mahdollista?

Juuri tässä hetkessä, junassa istuessa, on kuin vanha jäisi taakse, kiskojen edetessä eteenpäin.
Pieni hymy viereisellä tuoliparilla istuvalle herrasmiehelle. Mitä se saa aikaan minussa? Mitä hänessä?

Pieni murunen heitettynä eteen, kuin houkuttimena. Kutsuna seurata sen perässä.
Tietämättä, mitä kaikkea se voisikaan tuoda tullessaan.

Mutta, kuinka paljon ihminen nojaa vanhaan ja luottaakaan opittuihin ajatusmalleihin?
Riistää mieleltä mahdollisuuden luoda uutta.
Uskoen johonkin tosiasiaan, mikä on pelkkää kuvitelmaa.

Henkinen väkivalta on hyvä esimerkki.
Kun mieli muserretaan riittävän monta kertaa, alkaa ihminen uskoa sen kaiken oikeasti olevan, vaikka totuus olisi aivan muuta.
Kaunis mieli, murtuessaan, voi sukeltaa hyvinkin syvälle ja saada kauniin kehonkuvan vääristymään.

Miltä tuntuisi nähdä itsensä peilistä joka päivä tarpeettomana? Jokainen ponnistelu, turhana.
Tai kokea rakkaudettomuutta vuosikausia, toivoen, että vielä kaikki muuttuu parempaan.
Uskoa johonkin, minkä tiesi jo kauan sitten kadonneen.

Kuinka suuri taistelu tulee tehdä takaisin? Pinnalle.

Entä, jos vastaus olisikin yksinkertaisesti helppo.
Voisiko se olla?

Luotan siihen, että kehoni tietää vastauksen jo.
Eilen, katsoessani kaikkea sitä silmiin, ymmärsin paljon.
Olen etuoikeutettu avaamaan uuden oven. Jättämään taakse vanhan ja kertomaan niille,
jotka ovat minulle tärkeitä, kuinka paljon heistä välitän.

Sen kaiken tunteen puristaessa rintakehää, painolastina, tiedän sillä olevan myös nimen.
Se tuntuu tänään raskaalta, mutta huomenna, se voi olla kuin höyhen.

Vapaus ja irtipäästäminen


-Tiialotta-

Tyhjä mieli

Onko sinulla ollut koskaan tunnetta, ettei ole enää sanoja?
Ei mitään, mihin tarttua. Tuntemus vain täydellisestä tyhjyydestä.
Niin kehollisesti kuin mielen kautta.

Kuin ilma olisi lopettanut liikkumasta. Ihmiset kulkisivat täydellisen hiljaa, hidastetussa filmissä.
Musiikki soi ja valot syttyvät ja sammuvat, mutta mielessäsi se ei aiheuta mitään toimintaa.

Olla voimaton, suuren muutoksen edessä.

Usein sanotaan, että valoa on aina tunnelin päässä.
Mitä jos ei näe edes sitä tunnelia? On niin tyhjä, ettei kykene edes ajattelemaan.

Voisiko tämä olla se hetki, tulla lähemmäksi sitä mitä kutsutaan hitaaksi henkiseksi luopumiseksi?
Kun ei ole enää edes kyyneliä.
On vain suuri tyhjä aukko.

Vuosia kannatellen toisen energiaa, nostaen, voimistaen. Kertoen, että parempi päivä tulee.
Samalla luopuen omasta energiasta pala kerrallaan.
Huomaamatta väsyen, taakan alla. Kahden ihmisen.

Toisen olo vihdoin helpottunut, toisen tyhjä.
Sanaton mieli ja väsynyt sielu.

Yritys olla onnellinen toisen voimaantumisesta, uuden oven auetessa.
Yritys olla onnellinen myös siitä, että sai olla välietappi suureen maailmaan.

Ovi on auki ja ainoa tehtävä on astua ovesta sisään.
Ja nähdä vielä laajemmin.
Auttaa niitä, jotka tarvitsevat tukea. Olla elämänlanka, niin kauan kuin kerässä riittää avattavaa.

-Tiialotta-

Missing home

Kuinka usein olet kuullut sanonnan: My home is, where my heart is, tai toisinpäin.

Mutta missä on koti?
Sielläkö missä sydän asuu, vai minne mieli halajaa?
Intuitiivisena ihmisenä, olen usein miettinyt tätä suurta kysymystä.

Onko koti se paikka, missä omaisuuteni on, vai siellä missä viettäisin mielelläni aikani, kun siihen on mahdollisuus? Määrittääkö ympärilläni oleva materia sen, minkä koen tärkeäksi, vai voisinko kokea kodikseni myös sen, mikä mahtuu yhden naisen reppuun matkustaessani maailmalla?

Mitä oikeasti tarkoitetaan sanalla koti?

Suunnaton pohtimisen tarpeeni syntyy juurettomuudesta.
Olen lapsesta saakka ollut vailla kotia, vailla jotain tuntematonta. Koti-sanan merkitys on jäänyt hyvinkin epäselväksi ja vuosien varrella olenkin epätoivoisesti yrittänyt paikata tätä tyhjiötä. Rakentamalla uusia koteja, hienojen huonekalujen ympärille, tuntematta sittenkään sitä tunnetta, jota etsin.
Olen testannut tuhansia sohvia ja sänkyjä, kokematta sitä tunnetta, että haluaisin juuri tämän huonekalun kotiini. Sinne, missä minun on hyvä olla.

Ja juuri eilen, makoillessani hotellissa, Dublinissa, vieraassa sängyssä, koin suunnattoman suurta ikävää, sinne, missä kaikki se väsyneen ihmisen merkityksetön tavara asustelee.
Se paikka, jossa rutiinit tuntuvat kuormittavan enemmän yhtenä päivänä, kuin olisi tarpeen.
Josta juuri muutama päivä sitten kaipasin niin kipeästi pois.
Kaipaan pientä kinastelua. Yövaloa, jota kutsutaan nykyään I padiksi ja suurta pyykkivuorta pitkän päivän jälkeen.
Lausetta, jonka jaan joka ilta. Välitän sinusta.

Juuri tänään tuo ajatus, että tulee mennä kauas nähdäkseen lähelle, on totta!
Juuri tänään, olen onnellinen, että matkani suuntaa kohti kotia.

-Tiialotta-

My true nature

Olen tottunut empaattiseen elämään. Kykyyn asettua toisen asemaan ja myötäelää niin ilot ja surutkin elämän poluilla.

Luokseni tullaan rohkeasti kertomaan elämän suurista hetkistä, tai menetetyistä mahdollisuuksista.

Olen ollut mukana niin monessa ilossa ja onnen hetkessä, kuin ihmiselle on annettu mahdollisuus.
Olen saanut itkeä ja antaa mahdollisuuden erilaiselle surulle, eri elämänvaiheissa.
Aistinut tarpeen hiljentyä, sanojen ollessa turhia.
Olen antanut tukeni ja pyyteettömän rakkauteni jokaiselle tarvitsevalle, miettimättä, kuinka minun tulisi toimia. Vain kuuntelemalla kehon kieltä.
Olen pohtinut usein, miten löydän oikeat sanat, oikealla hetkellä. Ja huomannut, kuinka istun itseni vieressä, kun keskustelen kipeistä asioista ihmisten kanssa. Herkistyen tuntemaan ja ymmärtämään.
Olen ollut niin monta kertaa niin etuoikeutettu tähän kaikkeen.

Ja olen tehnyt virheitä, ylikuumentanut itseni ja huomannut vasta jälkikäteen, etten ollut oma itseni.
Tai väistellyt, aistiessani vieressäni olevien ihmisten mielentilat.
Järjestellyt sanat uudestaan, konfliktien välttämiseksi.
Olen istunut samassa pöydässä, aistien oman parisuhteeni siirtyneen uudelle aaltopituudelle, ollessani läsnä ja miettinyt, mitä teenkään enää tässä suhteessa.
Loppujen lopuksi olen todennut, etten saisi antaa näiden aistimusten vaikuttaa minuun niin paljon.
Enkä voi asialle mitään. En nyt enkä huomenna.

Ainoa mitä voin tehdä, on huolehtia itsestäni. Ja uskoa, että näin on hyvä.
Kun riitän itselleni, tulen riittämään maailmalle ja ihmisille ympärilläni. Riitän läheisilleni, puhumattakaan ihmisestä, jota rakastan. Jos en nyt, niin sitten, kun sen aika on.

-Tiialotta-

To change the world is not your mission. To change yourself is not your duty. To awaken to your true nature is your opportunity.

― Mooji