Kesä alkaa olla lopuillaan. Ensimmäiset tuulenpuskat ja myrskyt saapuvat, tuoden tullessaan rutiinit ja kotoutumisen.
Myös eräänlainen luopuminen hetkellisestä hellittämisestä alkaa voimistumaan.
Asennoidumme stressaavaan ja pitkään pimeyteen, sytyttämällä ensimmäiset kynttilät ja haaveilemme jo tulevasta lämmöstä seuraavana kesänä.
Syksyn myötä, elämän varjopuolena käymme läpi myös pieniä surullisia hetkiä.
Luemme ja kuulemme tarinoita hylätyistä kesäkissoista ja säälimme näitä pieniä otuksia, toivoen niiden löytävän uuteen kotiin. Ihmettelemme, miten joku voi hylätä niinkin tunteettomasti eläimen.
Tarinahan ei ole täysin verrattavissa ihmiseen, mutta kuinka tottuneita, jopa paatuneita olemme kuulemaan enää tarinoita hylätyistä ihmiskohtaloista. Pidämme niitä itsestäänselvyytenä, emmekä kiinnitä niihin enää huomiota. Hylättyihin yksilöihin.
Hylättyjä lapsia ja aikuisia on suunnaton määrä tässäkin maassa.
Yksi sana:välinpitämättömyys.
Se on usein suurempi taakka kantaa kuin kuolema, sillä sille ei ole selitystä. Hylätyksi tulemisen ymmärtäminen voi olla vaikeaa. Tunnetila koskettaa niin nuorta kuin vanhempaa, eikä menettäminen tai suru häviä koskaan.
Lapsena, kaiken ymmärtäminen on vaikeaa. Aikuisen on keksittävä tarinoita, peittämään pettymys, mutta aikuisena tyhjyys on käsin kosketeltavaa, valtaisa kehollinen kokemus.
Myös mielen vahvuus punnitaan.
Erakoituminen ja yksinäisyyden hiipiminen salaa mielen syövereihin, voivat tehdä vahvastakin heikon.
Yksinäisyydessä mieli kysyy: miksi minä?
Eikö kukaan halua rakastaa minua?
Kun usein hylätylle riittäisi pieni käden kosketus tai halaus. Ehkä kahvikupillinen silloin tällöin, hyvässä seurassa.
Suru ja kaipaus kun ei pääty koskaan. Se vain muuttaa muotoaan, mielen karikossa ja aaltojen liikkeessä. Elämän virrassa.
Lähetin viikolla kortin, osoitteeseen, jossa joskus sijaitsi minun kotini. Pohjoisessa.
Korttia postilaatikkoon pudottaessa mietin, lukeekohan sitä koskaan kukaan.
En voinut kuitenkaan jättää sitä lähettämättäkään, sillä olen tehnyt sen joka vuosi.
Toivonut joka vuosi hiljaa, muutosta tilanteeseen.
Tänään, tulen ja valon juhlapäivänä, Venetsialaisina, kaipaan kotiani.
Elämäni täällä on kuin suljettujen ovien takana.
Kaltereiden sisällä.
Tiedän kuitenkin, etten ole yksin.
Meitä on monta.
Samanlaisia tarinoita tulee vastaan. Joka päivä.
Olenkin oppinut luottamaan kosketuksen voimaan, sillä sen parantavaa kykyä ei voi sanoin kuvailla.
Minulla on niin paljon rakkautta annettavana, myös muille hylätyille.
Ja tiedän saavani silloin myös itse lämpöä, jota vaille jäin jo kauan sitten.
-Tiialotta-
Build a fire a thousand miles away
to light my long way home
I ride a comet
My trail is long to stay
Silence is a heavy stone
I fight the world and take all they can give
There are times my heart hangs low
Born to walk against the wind
Born to hear my name
No matter where I stand I'm alone
Stand and fight
Live by your heart
Always one more try
I'm not afraid to die
Stand and fight
Say what you feel
Born with a heart of steel
Burn the bridge behind you
Leave no retreat
There's only one way home
Those who laugh and crowd the path
and cut each other's throats
Will fall like melting snow
They'll watch us rise with fire in our eyes
They'll bow their heads
Their hearts will hang low
Then we'll laugh and they will kneel
and know this heart of steel was
Too hard to break
Too hard to hold
Stand and fight
Live by your heart
Always one more try
I'm not afraid to die
Stand and fight
Say what you feel
Born with a heart of steel
Manowar-Heart Of Steel
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti