Minun lomani

Vain kaksi päivää ja on kuin eläisin toisessa maailmassa.

Tottahan on, että olen tällä hetkellä toisella puolella Eurooppaa, mutta en puhu nyt siitä.

Puhun elämästä ilman kiirettä, puhelinsoittoja tai nettiä.

Hetkestä, jolloin aika pysähtyy ja työ väistyy hiukan taka-alalle.

Minun ajastani, minun elämästäni, vain itselleni.

Kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, mutta niin se on.

Tämä aika, jota jokainen odottaa niin kauan. Suurien suunnitelmien kanssa. Lomaa.

Minä päätin kuitenkin toisin.

Menin uuteen lomakohteeseen, tietämättä mitään paikasta, johon olin asettumassa viikoksi.

Halusin kokea tunteen, etten hallitsekaan tätä hetkeä.

Ottaisin jokaisen uuden kokemuksen vastaan yhtä avoimin silmin ja nauttisin
 jännityksen tuomasta epävarmuudesta kuin ensisuudelmasta 12-vuotiaana.

Tänään ajoin rantatietä paikallisten autojen seassa ja koin suurta seikkailun huumaa.

Minä, joka tiedän aina, mihin olen menossa.

Olin kuin maantiepyöräilijä irtioton alkumetreillä, tietämättä, oliko ratkaisu sillä hetkellä oikea vai ei. 

Ja huomasin nauttivani jokaisesta sekunnista, jokaisesta polkaisusta.

Ja mieleni teki kiljua.

Tajusin, että minäkin osaan vielä.

En olekaan täysin muumioitunut tai hautautunut työn tuomiin velvoitteisiin.

Osaan vielä elää, myös tämänkin hetken.

Tajusin, että olen elossa myös itselleni. Ja ymmärsin, että juuri näistä hetkistä saisin voimaa.

Vaikka siellä koti-suomessa kaikki ei olekaan niin hyvin, niin koin silti, että olen oikeutettu tähän hetkeen itseni kanssa.

Sillä juuri nämä hetket auttavat jaksamaan myös vaikeina päivinä.

Miksi sitten kirjoitan tästä?

Olen usein miettinyt uhrautuvaa luonnetta tai täydellisyyden tavoittelijaa. Koen itse olevani molempia vuorotellen. Ja huomannut usein vasta jälkeenpäin, mitä minulta on jäänyt väliin.

Elämä itseni kanssa.

Ajattelin aloittaa yksinkertaisesti päivä kerrallaan. Sillä tiedän, ettei koskaan ole liian myöhäistä. 

Katsoessani läheisiäni kaukaa, huomaan miten hyvin näen nyt lähelle. Näen uhrautumisen ja pelon siitä, että aika loppuu kesken. Näen, kuinka elämä jäi elämättä, enkä haluaisi ajautua samaan umpikujaan.

Sallin itselleni unohtaa syyllisyyden tunteen. Unohtaa ajatuksen, että minä olen täällä ja muut töissä. 

Ja toivoisin, etten olisi ainoa perfektionisti, joka uskaltautuu sukeltamaan takaisin elämään, kaikkien niiden sumuisten vuosien jälkeen.

Huomisesta en vielä tiedä. En ole suunnitellut.

Ehkäpä se sieltä valkenee, uusi aamu. Minullekin.

Tiialotta

Kaukaa parempi on joskus nähdä lähelle 

Vain silloin huomaa jos ei oo myöhäistä 

Matka voi olla pitkä ja vaikeeta on nauttii siitä 

Mut ehkä juuri silloin ottaa kaaos oikeen muodon 

Tahdon sun sen tietävän, etten milloinkaan

 Itsestäänselvyydeksi oo luullut mitään kallista 

Helmen hukatakseen tuonne hiekkalaatikkoon

 On oltava tyhmä tai sitten oikeessa 

Ensin on helppo luulla ettei ne ehdy kuitenkaan

 Temppu lienee siinä kuinka tuntee mistä tuulee

 Vaikee uskoo itsekään missä nyt ollaan 

Mut luulen et me saadaan vielä löytää tästä tarkoitus 

Usko mua, mä tunnen sun matkas tarkalleen

 Pelastus on siellä missä hautaat turhan taakan 

Polta hiljaa kynttilää meidän muistolle 

Anna liekin kertoo että toivon meille vain rauhaa

-Apulanta-