Lupaus

Lupaus?

Sana, joka nostaa vieläkin niin voimakkaan tunnekuohun.
Se hetki, kun lupaus särkyi raaimmalla mahdollisella tavalla,
pienen lapsen elämässä.

Odotus, ikkunalasien takana.
Kysyvä katse tyhjyyteen, miksi et tullutkaan. Et tänäänkään.
Odotus, vaihtuen pettymykseen, kerta toisensa jälkeen. Viikko viikon jälkeen, vuosi vuodelta.

Hävisit.
Katosit ja haalistuit, minun maailmankartaltani, pieneksi pisteeksi maapallolla.
Neulan siirtyessä joka vuosi kauemmas pienen maailmani tavoittelemattomiin.
Olit ilmaa.
Minun äitini.
Sinusta tuli tyhjä kohta minun sydämeeni.
Suurin kipuni oli, etten enää muistanut sinua. Miltä näytit, tuoksuit tai tunnuit, kun pidit minua sylissäsi.

Lupasit tulla. Et tullut.

Vuosia kuvittelin, että olin viallinen. En ansainnut sinua ja siksi lähdit pois.
Tai olin tehnyt jotain niin pahaa, ettet halunnut enää nähdä minua.
Elin pelossa. Mitä jos isänikin hylkää minut?
Aloin uskoa tarinaan, ettei minua rakastanut kukaan, eikä koskaan voisikaan rakastaa.
Silti, ainoana tarpeena elämässä, olla hyväksytty ja rakastettu.

*****

Lapsen maailmankartta.
Niin herkkä ja viaton.
Niin helposti rikottavissa ja säröjen poimiminen talteen, ehyeksi tekeminen niin vaikeaa.
Ja kaikki yhden sanan varassa: lupaus.
Lapsen maailmassa kaikki on totta. Niin pienet kuin suuretkin asiat.
Lapsi muistaa sen, mitä aikuinen unohtaa.
Ja peilaa siitä oman identiteettinsä, omalle maailmankartallensa.
Jokainen rikottu lupaus jättää jäljen, muiston ja kivun, joka herää eloon uudestaan ja uudestaan.
Niin kauan kuin hän elää.
Vielä aikuisenakin jälki on kuin palohaava kädessä kuuman veden juostessa ihon ääriviivoja pitkin.
Sisäinen lapsi ei unohda.

******

Minun maailmankartaltani katsottuna, olen päässyt jo pidemmälle kuin uskoinkaan.
Olen hyväksynyt.
Ymmärrän, etten olisi voinut toimia toisin, saati muuttaa tilannetta.
Olin täysin syytön siihen, mitä tapahtui.
Minusta on muovautunut enemmän miesten maailmaan sopiva, kuin pehmeä ja naisellinen aikuinen.
Olen kovapäisempi kuin kanssasisareni.
Selviän yksin.
Kuitenkin joskus toivoisin, että minunkin hiukseni olisi letitetty ja prinsessamekkoni silitetty juhlapäivänä, kiiltoballerinojen välkehtiessä auringon paisteessa.

Taas äitienpäivän lähestyessä, huomaan kaipaavani niitä muistoja, joita muille lahjoitettiin.
Omat muistot kun eivät enää yllä siihen hetkeen, jossa hellä käsi piteli pieniä sormia omissaan.

Silti rakastan sinua yhä.
Niin paljon.

Minun äitini.

-Tiitu-

Hero’s journey

Olen elänyt koko nuoruuteni lasisen lapsuuden ympäröimänä.
Haudannut omat haaveeni tilkkutäkin nukkavieruihin väreihin, ja toivonut jonakin päivänä vastauksia.

Aloittaessani matkani uuden äärellä, kouluttajana Reetta sanoi: kaikki voi muuttua, kun olemme auki tai aukenemassa.
Omat uskomukset taas ovat johdattanut minua siihen, että olen pahan ilman lintu, tai luiden keräilijä.
Minulla täytyy olla vain huono onni elämässä, kerta toisensa jälkeen.
Olen katsonut lasin takaa muiden onnea ja toivonut, että edes joskus ymmärtäisin, mitä muut tekevät, kun he onnistuvat elämässään.
Olen availlut lukkoja ja paukutellut ovia kiinni, huokaillen, etten sovellu siihen, mitä minulta odotetaan.

Ja juuri tänään, istuessani hiljaisuudessa, yksin kotona, huomaan kuinka auki olenkaan..
Juuri sille, jonka pitikin tulla minun polulleni.
Ja miksi?
Minun maailmankarttanihan on niin pieni.
Sillä kartalla on vain muutama piste, jota tarkastelen päivittäin.
Huomatakseni, että tämä matka on tuonut lasiseinien eteen oven, josta voin milloin vain kävellä ulos.

Minun polkuni.
Tuon oven takana, minua odottaen.
Ja juuri tänään, ymmärrän, että tuo ovi on odottanut minua aina. En vain ollut valmis, ennen tätä hetkeä, ottamaan vastaan sisäisen ääneni kutsua.

Hero’s journey.
Minun maailmankartaltani katsottuna, olen jo voittanut oman lohikäärmeeni.
Vain ulkoinen minä vastustaa.
Järjen ääni.
Se, joka huutaa päivittäin, palaamaan vanhaan.
Sinne, missä kaikki on selkeää, tavoitteellista, suorittavaa.
Kuinka paljon helpompaa olisikaan tarkastella tätä kaikkea kolmannen osapuolen saappaissa ja sanoa, miten sisäinen lapseni minua onkaan huijannut.
Taas kerran.

*************
Este.
Omassa itsessämme.
Vanha muistijälki, joka pakottaa meidät sulkemaan sen oven, jonka niin kipeästi haluaisimme avata.
Ja juurikin silloin luoksemme saapuvat yleensä opastajat ja auttajat.
Omalla ainutlaatuisella tavallaan he kietovat ympärillemme turvaverkon, harson, jonka läpi voimme tarkastella jo tulevaa.
Hyväksynnän syleilyssä.

Itselleni, koko perhe, johon sain tutustua viime vuonna ensimmäistä kertaa, loivat sen verkon minun ympärilleni.
Hyväksyen, he ottivat minut vastaan, minun matkatessani tätä sankarin polkua.
Jokaisen virheaskeleen kohdalla, olin tietoinen siitä voimasta, jota tämä yhteisö jakoi muille.
Olin turvassa.

Löysin tällä matkalla niin paljon uutta, siitä tytöstä, joka piilotteli kipuansa ja huoliansa, pelätessään ettei kukaan näkisi, kuulisi, eikä ymmärtäisi  todellista minääni.
Huomatakseni, että olin kuin avoin kirja.

Ymmärsin vihdoin, että ymmärrän, mitä tarvitsee ymmärtää.
Tänään.

Ja olen kiitollinen.
Jokiseta polulleni astujasta, vierellä kulkijasta ja hiljaisesta äänestä, joka laulaa yhä sydämessäni, vaikka aika kuluisi.

Minun ei tarvitse enää etsiä, ei kiivetä suurimmalle vuorelle, eikä estää itseäni toteuttamasta haaveistani.
Olen löytänyt oman sisäisen lapseni, ja olen siitä ylpeä.
Minun suuresta, uudesta NLP-perheestäni.

Olen tässä, olen läsnä ja näen kaiken.

-Tiitu-

Valon tuoja

Mitä jos saa yhden vuoden aikana reppuunsa niin paljon eväitä, että miettii, miten niiden syömisestä selviää?
Voisiko olla niin ystävällinen, että jakaisi osan eväistä myös niille, jotka jäisivät muuten ilman?

Antaisi lahjan, ilman vastapalvelusta ja saisi vielä mahdollisuuden nähdä, miten se kaikki jaettu vahvistaisi vastaanottajaansa.

********
 Tänä aamuna, saapuessani Helsingin rautatieasemalle, huomasin jo kyyneleiden valuvan silmistäni.
Kuinka yksi vuosi vaikutti minun elämääni ja sai minut katsomaan taas valoon.
Miten jokainen opittu taito alkoi vahvistua omissa käyttäytymismalleissani ja sitä kautta muutti ympäristöni struktuuria.
Opin kuuntelemaan tarkemmin ääniä, näkemään kehon fyysisiä viestejä ja ymmärtämään ei-tietoisen
minän tulkintaa.
Olen yksi onnekkaista.
Niistä, joka sai tämän polun kulkeakseen, hyvän yhteisön siipien suojassa.
Kiitos siitä kuuluu opettajalleni Reetalle ja kaikille niille ryhmäni jäsenille, jotka kuulivat sisäisen puheeni ja resonoivat sen kanssa, sydämellään.

Koko NLP-next generation koulutus avasi monta tunnelukkoani, joiden luulin jääneen ikuisesti kehooni, muistuttamaan minua heikkoudestani.

Niin hullulta kuin se kuulostaakin, en viihdy ihmisten seurassa, suuren joukon läsnäollessa. Vetäydyn helposti taka-alalle kuuntelemaan, havainnoimaan.
Omat pelkotilat tulivat nyt hyvin näkyviin.
Juuri se suorittava pikkutyttö, liian suurissa saappaissa.
Pelko erilaisuudesta, leimautuminen hullunkirjoihin ja runotyttömäinen lässytys, elämänviisauksia sutkautellen, kuin paraskin smalltalkin taitaja.

Huomatakseni, että olen osa yhteisöä, jossa kukaan ei keskeytä, ei puhu päälle, saati arvostele minun läsnäoloani ryhmässä.
Ja jokaisella kerralla, palatessani kotiin, huomasin siirtäväni käyttäytymismalleja läheisilleni ja asiakkailleni.
Muuttuva minä, kasvava minä ja muutos matkallani. Jokaisena päivänä, yllättäen minut tilanteessa, jossa huomaan pysähtyväni tarkastelemaan ympäristöäni aivan kuin en olisi sitä koskaan nähnytkään.

Mitä olen oppinut?

Ymmärtämään ennen kaikkea itseäni ja erityisherkkyyttäni.
Miksi minun saappaat kulkevat intuitiivista polkua, järjen juostessa hengästyneenä perässä.
Visuaalisen puoleni hyväksymistä, että näen ennen kuin kuulen tai koen.
Ja ympärilläni olevien ihmisten, vaikuttajien ainutlaatuisuutta.

Mitä olen löytänyt?

Aarteen.
Jonka saan pitää. Elämänilon ja rakkauden.

Toisen samanlaisen, kuin vahingossa minun maailmankartalleni.
Silti tarkoituksella, juuri sillä hetkellä kuin pitikin, kun oli aika.

-Tiitu-
—————————-

Nähdä luovuus,
Sen kasvu, kun maailma vielä nukkuu.

Koskettaa sitä, mikä katoaa niin helposti, muistuttaen meitä hetken haavoittuvuudesta, pudotessamme tietämättömyyden polville.

Saada yksi ihme, vaikka emme näkisikään vielä eteenpäin.
Yhdessä silmänräpäyksessä, muuttaen jokaisen olemattoman oleellisen tärkeäksi.

Jättää jälki.
Sille, minkä on mahdollista nousta jokaisessa meissä suureksi voimaksi.

Tulla lähemmäksi, sitä sisimmän pelkomme vartijaa, jolle luovutimme aikanaan vallan avaimet.

Pyytää kauniisti kättä ja tanssia tiemme valoon, joka lakkasi loistamasta kauan sitten.

-Tiitu-

Perhe minussa

Miltä tuntuu se, kun kaikki on niin oikein?
Kun tietää, että jokainen häviö ja itketty yö, oli tarpeen, juuri tätä hetkeä varten.

Kun kasvoi tietäen, että joskus tulee se oivallus.
Sisäinen ääni sanoo: pysähdy.
Näe, mitä ympärilläsi on ja mitä sinulle annetaan.

Jokainen eletty hetki on ohjannut sinua, hyväksynnän syliin.
Ja se syli kaikessa kauneudessaan, näyttää yhtä rosoiselta kuin omasikin.
Eletyn elämän arvet ja hiljaisen mielen hengitys, sinun hengityksesi tahdissa.
Kun omat kipusi tuntuvat vähemmän merkityksellisiltä, toisen kokemusten levätessä käsilläsi.

Onko se sitä, mitä onnelliset ihmiset eivät näytä?
Sitä, mitä uskaliainkaan mieli ei tohdi ääneen lausua, mutta silti kaikki ympärillä olevat sen aistivat ja havaitsevat.
Mitä jos se onkin mahdollista? Jos se on totta?

*************

Lapsena, leikin usein yksin, vaikkakin yhdessä.
Elin omassa maailmassani, luoden itseni seuraksi erilaisia tarinoita. Tavallinen elämä kun oli tylsää.
Esitin joulunäytelmiä, vanhempien ihmisten riesaksi, sepittämällä tunteja kestäviä tarinoita, pehmoeläimieni kanssa.
Sain jo silloin leiman otsaani.
Kun kerroin nähneeni unessa jo tulevan lapsen sukupuolen, tai kuka kuolee seuraavalla viikolla, tarinoistani tuli salaisuuksia, joista vain mielikuvitusystäväni tiesivät.
Sisimpäni vaikeni muulle maailmalle.

Tärkein leikkini oli kuitenkin perheleikki.
Se, missä oli kaksi ihmistä kietoutuneena elämänlangalla toisiinsa.
Melkein joka viikko oli häät, tai perheen yhteinen retki uusiin seikkailuihin.
Sain elää sen mielikuvituksissani, vaikka minun perheeni olikin vajaa.
Kaipasin sitä niin paljon.

Ja koko elämäni olen etsinyt sitä puuttuvaa palaa.
Minun perheeseen.Tuloksetta.
Väsymättä epäonnistumisiin, olen urheasti noussut jaloilleni, toteamaan, etten ollutkaan kelvollinen siihen yhtälöön, jossa elin.
Kuvaten itselleni, että yritän yhä nähdä sen kaiken merkityksen, mitä menetykset ovat tuoneet elämääni.

Olen kasvanut vahvaksi.
Yhden naisen perheeksi.
Nähdäkseni, etten ole yksin. Muitakin perheettömiä ja eksyneitä on olemassa.
Eivätkä he ole mielikuvitusystäviä, saati mieleni harhaa.
Heilläkin on todelliset tunteet, hävitty taistelu tai voitettu pimeys.
Heitä on olemassa, oikeasti.

*************

Tänään, koskettaessani sitä lämpöä, joka minulle annetaan, tiedän, että se näky, joka toistui unessani useita kertoja, on totta.
Se ääni, joka sanoi, etten saa luovuttaa, on läsnä.
Olen kiitollinen.
Siitä, mitä sain kannateltavakseni. Ylpeydellä ja rakkaudella.

Sinut.
Elämäni.

-Tiitu-

Taitelija minussa

Jos olisin valinnut tämän polun itse, mikä olisi lopputulos?

Olisinko se sama ihminen, joka nyt istuu kuistin portailla, miettien, miten elämä valitsikin niin oikein.
Antaessaan vain vähän kerrallaan sitä, mitä onneksi kutsutaan.
Tuodessaan enemmän surua ja vaikeuksia, kuin hellyyttä ja huokailevia, hitaita aamuja.

Olisinko osannut koskettaa sitä kaikkea, suurella autuudella ja kiitollisuudella, joka nyt eteeni tarjoillaan.
Ymmärtäisinkö sitä? Saati arvostaisinko?
Olisiko se kaikki lipunut ohitseni ilman, että olisin osannut pysäyttää kuvan, jota nyt katselen.

Minä, sen maailman haltija, jossa ihmiset kokevat olevansa pelinappuloita.
Maailman, jossa voittajan ja häviäjän välillä on vain yksi hengenveto.
Minä, sen hengenvedon vartija.
Ja hengitys.
Minussa, niin vahvana. Juuri nyt.

Elämä, kokemusten näyttämö.
Taiteilijan kädenjälki, niin yksilöllinen. Mahdoton kopioitava.

*****

Nähdä itsensä, kuulla sydämensä ja ymmärtää kehon puhe, mielen tasolla.
Hyväksyä se, että jokainen siveltimenjälki on itsestämme lähtöisin.
Ohut viiva tai runsas värien leikki, elämämme paperilla.

Itse valitsin vahvan viivan.
Olen piirtänyt sen omalle paperilleni, aina. Välillä synkkänä, tummanpuhuvana ja torjuvana.

Elämän saatossa, viivan paksuus on vaihdellut. Se on muuttanut muotoaan, mutta juuri nyt olen kiitollinen, nähdessäni ensimmäistä kertaa värit.
Taivas on sinisempi kuin koskaan ja tuulen hengittämät pilvet värjäävät taivaalle haaleita harsoja.
Elämä on kaunis, minun maailmankartaltani.

Kuulen mielessäni ystäväni Reetan lausumat sanat: Olen tässä, olen läsnä ja näen sinut.
Hän tiesi jo ensitapaamisellamme, kuinka kaunis yksi ihminen voi olla, suuressa maailmassa.

Tuulen puhaltaessa hiuksiini, koen vihdoin olevani samaa mieltä.
Itsessäni. Täydellisen värimaailman ympäröimänä.

-Tiitu-

Muistijälki minussa

Kun luulee löytävänsä jotain sieluansa suurempaa, mutta huomaa eksyneensä sieltä, mistä eniten haluaa sen löytyvän.

Huomatakseen, että paljaat varpaat kodin kylmällä lattialla merkitsevät enemmän kuin maisemat vihreillä nummilla.

****
Kaksi vuotta sitten karkasin elämään, jota niin kipeästi kaipasin.
Siihen maahan, jota aina rakastan ja kaipaan. Jokaisella hengenvedollani, sydämelläni.

Luovutin.

Luulin, että se parantaisi haavani, kipuni ja pettymyksen itseäni kohtaan.
Toisi vapauden ja valon takaisin, silmiini hymyn ja huulilleni jälleen ne kepeät sanat.

Kävi päinvastoin.
Niin kuin yleensäkin, kun ihminen pakenee todellista minäänsä, hukuttaen elämänsä hellyyden hurmokseen.
Paha olo siirtyy, kunnes se purkautuu ulos, epätoivoisena huutona tai hiljaisena huokauksena.
Sama pettymys nousee näkyväksi, saaden mahdollisen muuttumaan mahdottomaksi.
Tunne muuttuu vihaksi, viha hiljaiseksi taakaksi ja taakka kärsimysnäytelmäksi, tyhjien penkkirivistöjen ilkkuessa häviäjälle.

Ja sama pyörä jatkaa pyörimistään, kunnes saavumme ymmärryksen satamaan, nääntyneinä ja tyhjin taskuin.
Ja juuri sillä hetkellä, syntyy mahdollisuus.
Uudelle kokemukselle.
Kuin istuttaisi taimen, toivoen, että se nousisi pintaan.
Heräisi eloon, kohti auringonvaloa.
Siemen, taimi ja vahva puu. Uusi muistijälki, mielen tarkasteltavana ja ihmeteltävänä.
Se alkaa kasvaa ja juurruttaa itseänsä meihin.
Ja lopulta hyväksyvästi hymyillen, antaudumme sen vietäväksi.

Elämä.
Siellä, missä ihminen on herkimmillään. Siellä, missä juuret kantavat meidät, suurimmankin myrskyn runnellessa ympäristöämme.
Elämä, se mitä pakenemme, näyttäytyy meille usein silloin, kun vähiten odotamme.
Joillekin meistä, se saapuu vasta kun matkamme luojan luokse on alkanut, tai menetämme jotain tärkeää.
Kuitenkin, elämämme jokaisena päivänä, syntyy uusi kokemus, uusi hetki, uusi muistijälki.
Jokin niistä on tärkeämpi kuin toinen.
Jonkun niistä voi antaa pois tarpeettomana, arkistonhoitajan tallennettavaksi.

******
Minun muistijälkeni on muuttanut jo muotoaan.

Siemen, jonka istutin, saattoi olla viimein niin vahva, että sen juuret ulottuvat sinne, mistä kaikki alkoi.
Ja puu, joka kasvaa, tulee olemaan niin voimakas, että voin laskea pääni sen suojaan, sitten kun sen aika on.

-Tiitu-

Sinä päivänä, minusta tuli ehyt

Sinä päivänä minusta tuli ehyt.

Sinä päivänä, kun ymmärsin, etten voi muuttaa maailmaa, eikä maailma minua.

Oli kuin aalto olisi pyyhkäissyt ylitseni ja tuhonnut tieltään kaiken, mitä vastaan olin niin urheasti yrittänyt taistella.

Ymmärrys, ettei minun pieni ja herkkä luovuuteni riittänyt poistamaan sitä ihmisten surua ja kykenemättömyyttä nähdä tässä maailmassa hopeista reunaa pienen pilven reunalla.

Maailma iskisi takaisin ja ihminen taipuisi sen voiman alla, tullakseen uudestaan ja uudestaan lyödyksi maahan.

Luin taannoin lauseen, joka jäi vaivaamaan mieltäni: Kenen kuuluu auttaa auttajaa, kun auttaja ei enää jaksa auttaa?

Se sai minut miettimään, olenko tullut nyt tieni päähän?
Onko minun tehtäväni nyt täytetty, vai vieläkö tulee jaksaa?
Olisiko vihdoin aika antaa periksi ja hyväksyä, että on aika palata kotiin?

Ketä jäisin kaipaamaan?
Kenelle olisin vielä velkaa?

Unelmoija, joka väsyi yrittämään vielä vähän enemmän.
Vai soturi, joka hävisi suurimman taistelunsa verissäpäin.
Narri, joka ilveilyillään voitti ajan puolellensa ja sai yleisön nauramaan elämän raadollisimmalla hetkellä.

Mitä jäisin katumaan?
Minähän yritin, annoin kaikkeni.
Kehoni, mieleni ja sydämeni, tullaksesi ehyemmäksi.
Täydellisemmän elämän tavoittelussa.
Tavoitteena vain tulla nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi.

Siinä yhden silmäniskun aikana, jolloin henkinen kuolema kohtaa ylvään soturin.

Tulla ehyeksi.
Nähdä.
Kuulla.
Ja ymmärtää se sävel, joka soi jo silloin, kun kiskot veivät nuorta naista kohti kohtaloa.

Tulla ehyeksi ja palata kotiin.

***************************


Toivo, jokaisessa tragediassa.
Kuin jäljet hulluuden portailla.

Viimeinen mahdollisuus, se oman elämän suurin mysteeri.

Unelmoija.
Sokea ja hämmentynyt mieli mukanaan, silmät kostuneena, kaivaten sitä ainoaa, jonka puolesta voisi armahtaa elämänsä.

Hopeinen kehys, pilven reunalla.
Muistuttamassa pienen ja hauraan haaveen rippeistä.

Yksi hetki, silmänräpäys, surun pimennyksessä.

Lupaus, kuin talven viimeinen suudelma tunturin korkeimmalla huipulla, auringon sulattaessa onnen kyyneleet tuulen tuhlattavaksi.

Toivo.
Painuen maan uumeniin, lupausten lohduttomaan hiljaisuuteen.

-Tiitu-