The witch of the North

Askel askeleelta lähemmäs.

Jokainen palanen loksahtelee kohdalleen, kuin Rubiikin kuution mahdottomalta tuntuva, mutta silti ratkaistavissa oleva arvoitus.
Käsin kosketeltavissa oleva aineeton kaipuu, suunnaton ikävä.

Kipu.
Kehollinen tuntemus, jota ei voi kuvailla negatiivisena, vaan lämpönä, joka nousee kivi kiveltä ylemmäs, saavuttaakseen lopulta suurimman hurmoksen.

Unelmista yksi tärkein toteutumassa.
Paluu sinne, mistä juuret aikoinaan puskivat vahvan luonteen ja periksi antamattoman tahdonvoiman alulle.

Kuinka kauan sitten jo haaveilin matkasta, jossa saisin viedä palan itseäni, lähemmäs sitä kaikkea, minne kaipaan tällä hetkellä eniten maailmassa.

Ne, jotka joskus ovat sieltä lähteneet, eivät koskaan lakkaa kaipaamasta takaisin.

Ihmiset ympäri maailmaa matkustavat sinne, nähdäkseen karun luonnon ja yöttömän yön auringon.

Kuinka yksi palapelistä tipahtanut turha palanen, voikaan sysätä elämän sellaiselle raiteelle, etteivät sanat enää riitä kuvailemaan sitä.
Kuinka vastaukset kysymyksiin aukeavat kuin itsestään.
Ennen, niin merkityksetön minäkuva, onkin tänään niin tärkeä omakuva ja kuinka elämän riepotellessa, voi vain tyynen rauhallisesti kuulla äänen, joka kertoo, mitä tulee tehdä.

Matkustaa sinne, missä koti on.
Etsiä paikka, jonne voi laskea sielunsa levähtämään ja jonakin päivänä jäädä. Pysähtyä.

Kauan sitten, eräs viisas mies sanoi, että minun etiäiseni vievät minut sinne, mistä kaikki sai alkunsa.
Ja tulen tietämään, kun on aika lähteä.

Lappilainen hulluus.
Aivan kuin poroerottelun ainoa sarvekas, joka ei suostu taipumaan, eikä kaatumaan, vaikka muut sitä mielessään niin ahkerasti toivovatkin.
Se, joka laittaa vastaan. Vastaan kaikkea sitä, mikä on ennalta määritelty, ainoaksi toimintatavaksi tai malliksi.
Joka ei usko, ettei ihmisistä löydy tahdonvoimaa tai halua. Sen jatkuva todistaminen on ihan turhaa.
Tahto ja halu syntyy tilassa, jossa on hyvä olla.
Niin kuin minulla.

Lapissa.
Omieni joukossa. Ja sinne palaan vihdoinkin. Voimaantumaan.

Vain harva kykenee kuulemaan sen laulun, tunturin laella. Sen laulun, josta joikhu sai alkunsa.
Sen, josta rummun ääni sai rytminsä.
Sen, mikä häviää tuuleen, mutta elää sydämessä.


-Tiialotta-

                                                     "The Chosen Ones"

We are the chosen ones, we sacrifice our blood
We kill for honour
We are the holy ones our armours stained with blood
We killed the dragon
In glory we return, our destination's end
We slayed the dargon!
No more living in fear it's time to raise our king.
We made it happen we're the chosen ones!

Riding through thunder and lighting once again
We slayed the beast we brought an end
Now we have left the kingdom of the damned
Heroes of the day, legends forever!

It seems to me like a journey without end
So many years, too many battles
We've finally arrived, now we're standing at the gates
Heroes of the day, legends forever

-Dream Evil-