Kun esirippu lasketaan ja valot sammutetaan, alkaa ihmisen tärkein matka.
Matka itseemme. Elämään.
Harva meistä vain uskaltaa hyväksyä sen hetken, jolloin olemme täysin yksin, itsemme kanssa.
Tunteiden vietävissä, kehomme tulkitsijana.
Olemme vahvoja, kun kykenemme näkemään ja antamaan mielipiteemme ympärillämme tapahtuviin muutoksiin. Nautimme, kun olemme mielenkiintoisia, intellektuelleja, saati ajan hermolla. Ajatuksiemme virtaavassa pyörremyrskyssä.
Milloin pysähdymme näkemään, tai kokemaan, mitä omassa elämässämme tapahtuu?
Olemme niin kiireisiä, kuumimpien juorujen ja uusimpien kohujen keskellä, ettemme huomaakaan, kuinka peilaamme itseämme, muiden menetysten ja surujen keskellä.
Milloin uskaltaisimme katsoa itseemme ja myöntää, että meihinkin sattuu?
Siirrämmekö vain omaa kipuamme, arvostelemalla muiden elämää?
Mitä tapahtuisi, jos unohtaisimme muut ja keskittyisimme itseemme? Tulisiko meistä kertaheitolla itsekkäitä?
Saisimmeko ihmiset ympärillämme luulemaan, että emme välitäkään, kun emme arvostele heidän elämäänsä suurin sanoin?
Milloin alamme elää?
Sitä elämää, mikä meille annettiin. Kun olimme vielä puhtaita, elämäämme varjostavasta pilvipeitteestä.
Kuka antoi meille oikeuden tulla kateelliseksi toisen omasta, toisen onnesta ja ilosta?
Kuka kasvatti meistä katkeria?
Kuka tuomitsi meidät kulkemaan pimeässä, kun valo annettiin meistä jokaiselle?
Ilmaiseksi. Lahjana.
Uskaltaisimmeko käyttää sitä lahjaa ympärillämme? Luottamalla siihen, että se riittää.
Puoli vuotta sitten heräsin kädet sidottuina.
Luulin, että tukehduin. Olin vajoamassa siihen suohon, missä suurin osa ihmisistä vaeltaa.
Halusin kuitenkin löytää sen, minkä olin ajan saatossa osittain kadottanut.
Ja heittäydyin tyhjyyteen.
Minusta ei tullut ehyttä. Ei edes puoliksi sellaista.
Minusta tuli jotain enemmän. Ja juuri ihmisten valitessa sanaksi rohkea, totean, ettei se sitä ollut.
Se oli herkkyyttä aistia, että näin sen tulisikin olla.
Tullakseen kotiin, on mentävä mahdollisimman kauas. Lähelle sitä olotilaa, jota ei toivoisi kenellekään.
Saada kuulla tietämättömien suusta pahimmat lauseet, rumimmat sanat ja odottaa öisin unta.
Tullakseen ehyemmäksi jälleen.
Uskaltaakseen tuntea jotain suurta uudelleen. Noustakseen tuhkasta, kokemaan jotain sellaista, jota rakkaudeksikin kutsutaan.
-Tiialotta-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti