Love, the greatest of all

Kun ihminen rakastuu, tapahtuu se kaunein asia elämässä, jonka voi lähellä oleville ihmisilleen toivoa.
Elämä näyttää parhaimmalla mahdollisella tavalla, mihin se pystyy.
Siirtämään vuoria, unohtamaan kuilut ja pudotukset, sekä kuulemaan kaukaa lähelle, linnunlaulun autiomaassa.

Olen ollut onnekas, saadessani seurata ympärilläni tapahtuvia muutosvirtoja.
Kadotetun onnen, vaihtuvan tunteiden tuhottomaan purkaukseen ja onnen oivallukseen .
Olen saanut todistaa kahden ihmisen rakkautta, vaikka sydämeni murtuisikin,
Nähnyt nuoren rakkauden, kuin höyhenen, nousevan ilmaan, uuden kynnyksellä.
Ja pettyneen sydämen, avautuvan uudelleen, kuulemaan rakkauden kaiun.

Olen todistaja.
Suuressa palapelissä. Sydän pakahtuen rakkaudesta, joka ympärilläni syttyy roihuavaksi tulimereksi.
Olen yhteen kokoaja, unelmien toteuttaja ja eteenpäin työntäjä.
Ja olen kiitollinen.
Olen saanut olla, kuin todistaja vihkitoimituksessa, jokaisen hetken syntyessä.
Tehtävänä kannattelu, ymmärrys ja anteeksianto.
Ja hyväksyntä.
Luottamus siihen, että kaikella on tarkoitus.

Olen ollut tuki, turva ja olkapää. Epätoivon kynnyksellä. Pimeässä haparoivien käsien kannattelija.
Ja saanut niin paljon, rakkauden kautta. Voimaa.
Jatkaa matkaa, kaikkien näiden syttyneiden valojen satamassa.
Olen tiennyt lopputuloksen, jo ennen kuin yksi rakkaus löytää toisen.
Ja olen ollut oikeassa.
Aina.

Suurin ihmetyksen aihe, on kuitenkin, miten monella lailla, me ilmennämme rakkautta.
Toisillemme.
Mutta kuinka se kaikki kuitenkin, johtaa samaan lopputulokseen.
Toiset kuin häpeää peitellen, hellästi huokaillen, kun taas toiset uhkarohkean uskaliaasti, röyhkeästi puolustellen, tuovat tunteitaan näkyviksi.

Kehon kieli on kuitenkin aina sama.
Vahva, voimakas ja peittelemätön.
Me kutsumme tätä vetovoimaksi. Kahden ihmisen.

Joskus kuitenkin käy niin, ettei vetovoima riitä nostamaan rakkautta sille tasolle, jotta se voisi hengittää vapaasti.
Ja silloin elämä satuttaa.

Me kritisoimme herkästi niin sanottua kiellettyä rakkautta.
Mutta, mitä jos se johtaisikin meidät siihen lopputulokseen, jossa puhkeaisimme kukkaan.
Saisimme kuin lahjan, jota emme odottaneet.
Epäröimme ja mietimme, voimmeko avata sitä kaikkea, jonka saimme.

Ja oli rakkaus kiellettyä tai ei, se koskettaa meitä aina hyvin vahvasti.
Se tuo meille näkyväksi sen, ettemme ole tyhjiä, tai tunteettomia.
Meillä on keho, joka kertoo, mieli joka puhuu kehon kieltä ja sanat, jotka lopulta sinetöivät kehon kokemukset todeksi toiselle.

Olen onnellinen, että meillä on lahja.
Se on annettu meistä jokaiselle. Se muuttaa muotoaan ajan kuluessa.
Eikä ole kovin kaukaa haettua, kun puhumme rakkaudesta kuin viinistä, joka paranee vanhetessaan.
Mutta oli se nuorta, tai pitkään kypsynyttä, se on aina se, joka meitä ohjaa elämässä eteenpäin.
Ja ilman sitä, elämä on puolikas matka.
Matka, jossa jotain jää näkemättä. Jotain kokematta. Ja jotain tuntematta.

-Tiialotta-


Long Ago
Your name a shadow
In my dreams, the white
Brave still searching
Raining Winds, fall apart
I believe, your heart

Tell me now
What you see
Tell me what you feel
Now you're here
Tell me

Tell me now
What you know
Never let me go
Tell me now
What you see

Who Cries from the hill?
The mist creeps from your eyes
Your banner will promise
Let's remember the start
I believe, your heart

Tell me now
What you know
Never let me go
Tell me what
You see
Tell me now
What you see

Tell me what you feel
Now your here, tell me
Tell me now (tell me now)
What you know (what you know)
Never let me go (let me go)
Tell me now
What you see

-Moya Brennan-

Letter to the one who was left behind

Sain kosketuksen kirjallisuuden nerouteen hetki sitten.
Tulin hyvin tietoiseksi siitä tosiasiasta, että tapahtuneiden tilanteiden kulku, oli ennalta määrätty.

Elämäni oli kirjoitettu jo auki, toisessa maailmassa.
Samana vuonna, kun elin elämäni todellisinta vaihetta.

Kuullessani sanat paperille kirjoitettuna, oli kuin olisin lukenut elämääni uudestaan.
Kehoni koki jokaisen hetken, takaumina, ravistuksina ja piinaavana painajaisena.
Uudestaan ja uudestaan.
En voinut koskaan ajatella, saati uskoa, että tällainen voisi olla mahdollista.
Muuta kuin elokuvissa.
Kuin joku katsoisi sinuun vanhan, kuluneen lasin läpi.
Jokainen naarmu, kuvastaen jokaista arpea sinussa. Jokainen särö, kokemaasi kosketusta.

Ja jossain, lasi rikkoutuu uudestaan kiviselle alustalle, kuin viimeistä kertaa.
Niin kuin tarinassa.
Ilman mahdollisuutta nähdä enää mahdottoman tulevan mahdolliseksi.
Kuolleesta sielusta ei saa elävää enää koskaan.
On vain hetki ennen putoamista. Kuin hidastetussa mustavalkokuvassa.
On kun aika leikkaisi ilmaa tylsimmillä teräaseilla.

Ja sitten tulee täydellinen hiljaisuus.
Hetken tuntuu, kuin millään ei enää olisi mitään merkitystä.
Elämästä tulee pohjaton kuilu.
Ja kuilu syvenee jokaisella hengenvedolla.

Hengittämisestä tulee elämän tärkein ponnistus.
Elämän suurin synti.
Taakka, jota kantaa mukanaan ilman pelastusta.

Kirjoitettu tarina kuitenkin jatkuu.
Niin kuin elämässä yleensä.
Pyhimysten ja paholaisten tanssiessa päämme sisällä, saattaa tapahtua ihme.
Elämä itse.
Kuin salaa, pelastaja katsoo lävitsesi ja näkee kadotetun rajan yli.
Sinne, missä koko maailma näyttäytyy.
Yhdellä pysäkillä, joka johtaa kotiin.

-Tiialotta-


I'm looking at you through the glass
Don't know how much time has passed
Oh God it feels like forever, but no one ever tells you
That forever feels like home, sitting all alone inside your head

‘Cause I’m looking at you through the glass
Don’t know how much time has passed
All I know is that it feels like forever, but no one ever tells you
That forever feels like home, sitting all alone inside your head


How do you feel? That is the question
But I forget you don't expect an easy answer
When something like a soul becomes initialized and folded up
Like paper dolls and little notes, you can’t expect a bit of hope


So while you’re outside looking in, describing what you see
Remember what you’re staring at is me


‘Cause I’m looking at you through the glass
Don’t know how much time has passed
All I know is that it feels like forever, but no one ever tells you
That forever feels like home, sitting all alone inside your head

-Stone Sour-

Imagination and miracle

Miltä tuntuisi elää mielikuvitusmaailmassa?
Maailmassa, jossa kaikki olisi mahdollista?
Paikassa, jossa uni muuttuisi todeksi? Vuoret siirtyisivät ja vedet virtaisivat vuolaasti?
Ympärilläsi oleva ilma lakkaisi liikkumasta ja aika tuntuisi pysähtyneen. Tunnit kuluisivat hitaasti, eikä kiire enää tuntuisi kantapäillä.

Miltä tuntuisi, jos elämä alkaisi uudestaan?
Aivan kuin joku asetteli uuden korttipakan pöydälle ja pyytäisi nostamaan yhden kortin, ja nostaja tietäisi jo, minkä kortin saa.

Miltä tuntuisi, jos saisi ymmärryksen, että kaikki on loppujen lopuksi omissa käsissä?
Ja ennalta määritelty.
Jos uskoisi mahdollisuuteen päättää itse, kun sen aika koittaa.
Mitä, jos tietäisi jo vastauksen?
Mitä jos olisi nähnyt sen kaiken jo?

Olisi vain ajan kysymys: Milloin?

Lapset uskovat mahdottomaan, meidän aikuisten mielestä.
Näemme heissä sen, minkä hukkaamme tietämättämme ajan saatossa.
Välittömyyden ja kyvyn olla aikaamme edellä, nähdä kauemmas kuin mitä on.
Kyse ei ole taidosta olla mielikuvituksellinen, vaan kyvystä nähdä todellisuus.
Rehellisesti.
Kyvystä uskoa. Myös mahdottomaan yhtälöön.
Jossain vaiheessa, me aikuiset, tulemme vain niin tietoisiksi itsestämme, ettemme enää kykene aistimaan lasten tavoin asioita ympärillämme.
Olemme niin ajan hermolla, ettemme uskalla jättää olettamuksiamme taka-alalle ja nähdä jo olevaa.
Olemme kasvaneet ulos oikeudesta olla oikeutettuja näkemään.

Joillakin meistä kyky nähdä mahdottomuus, elää yhä.
Toivo siitä, että jossain on joku toinen joka näkee yhtä selkeästi.
Sinne, missä unet lakkaavat olemasta unia.
Unista kasvaa todellisuus ja todellisuudesta tulee kaunis.
Kauniimpi kuin koskaan aiemmin.
Langenneesta tulee pelastettu. Angelo caduto in volo nousee siivilleen ja astuu valoon.

Levoton matkani täällä kaukana alkaa olla päättymässä.
Uusi ovi on aukeamassa.
Uneni eivät olleet mahdottomuus, vaan todellisuus.
Usein kysyttäessä, miksi palaan tänne, oli, etten tiedä.
Kunnes saavuin kotiin. Siihen mahdottomuuteen, joka oli koko ajan olemassa.
Odottamassa minua.

-Tiialotta-

Tonight, somebody's lover
Is gonna pay for a sin

It's coming on, it's coming on

I don't know, just what is leading me
Or if time is on my side
It's coming on, it's coming on

I don't know why I keep acting this way
And everybody knows it's strange

And it's something along the way
Something along the way

Well my seat, lights on Broadway
I know it's gonna be a long night

It's coming on, it's coming on

I don't know why I keep acting this way
And everybody knows it's strange
And it's something along the way
Something along the way

A hole in my head, I can feel it all
The neon lights my way

And it's something along the way
There's something along the way

Tonight, gonna leave my body
Tonight, gonna leave my body

Tonight, somebody's lover
Is gonna pay for his sin

It's coming on, it's coming on

I don't know why I keep acting this way
And everybody knows it's strange
And it's something along the way
Something along the wayl

Kings of Leon-Tonight

To be single or not to be Happy

Luin pari päivää sitten artikkelin sinkuista.
Ja vieläpä onnellisista sellaisista.

Ystäväpiirini koostuu pääasiassa perheellisistä ja olenkin erotessani huomannut, kuinka olen jäänyt unohduksiin useammalta taholta.
Voisi kuvitella, että olen pettynyt ystäviini, mutta itse asiassa, koen asian täysin päinvastoin.
Koen olevani hyvin onnekas, saadessani jakaa elämäni tällä hetkellä, vain itseni kanssa.
Joku kutsuisi tätä itsekkyydeksi, mutta tunnen yhä enemmän rakkautta itseäni kohtaan juuri sinkkuna.

Olen riippumaton muista, aikatauluihin sitoutumaton.
Saan sopia itseni kanssa, mitä tänään teen tai jättää tekemättä jotain, jos se ei minua satu huvittamaan.
Olen ajan hermolla, tai irti siitä.
 En ole tilivelvollinen tekemisistäni, enkä tekemättä jättämistäni asioista. Muuta kuin itselleni.

Olen matkustellut enemmän kuin yrittäjänä olisin voinut kuvitellakaan. Tutustunut uusiin ihmisiin ja nähnyt ympärilleni uudella tavalla.
Kello soittaa minut hereille, kun aika koittaa ja saan istua kahvikuppini kanssa pitkään, ilman kiirettä, vaikka joka aamu.
Olen jopa huomannut, ettei minun tarvitsee siivota. Edes joka viikko.
Astiat olen myynyt ja riittää, kun kastelen kaktukseni kerran kuukauden aikana.
Soitan musiikkia lujaa keskellä yötä ja tanssin keittiön lattialla yöpaitasillani, jos huvittaa.

Miten ennen elinkään sumussa.
Kaaoksen keskellä. Toivoen, huutaen, räyhäten, yksin itkien epäreilua elämää.
Silti yhdessä. Kaivaten jotain elämää suurempaa vastausta.

Toki parisuhteessa ollessani haaveeni olivat täsmälleen samat kuin muillakin.
Perheen perustaminen ja avioliitto.
Ja miksi ei olisi ollut?
Välitinhän siitä ihmisestä, jonka kanssa jaoin iloni ja suruni.

Nyt kuitenkin huomaan kasvaneeni haaveesta irti, joka kahlitsi jalkani kiinni.
Lakkasin kuljettamasta taakkaa mukanani ja annoin itselleni vihdoin luvan nauttia itsenäisyydestä.
Kutsukoon sitä sitten kukin, miten haluaa.

Enää en ajattele, että olisin yksinäinen parisuhteiden on-off vaiheissa.
Olen kauniimpi näin.
Kukoistan.
Aion nauttia elämästäni, riittäen itselleni, juuri sen verran, kuin on tarpeen.
Aion järjestää  juhlat itselleni, tänäkin viikonloppuna.
En ole sitä ansainnut, juhlia kun voin vaikka joka päivä.

Juurikin tänään, istuessani lentokentällä yksin, mutta silti yhdessä, näen sen kaiken.
Oman kiireettömyyteeni, ympärilläni pyörivän elämän pyörremyrskyssä.
Olen matkalla jälleen, itseni seurassa.

Mikä minusta tekee kauniin?
Vapaus.
Vapaus valita onni, myös tänään.
Hymy, jonka jaan itselleni ja muille. Rakkaus, jonka annan ilmaiseksi kaikille ympärilläni oleville ihmisille. Mutta, ennen kaikkea, itselleni.

-Tiialotta-

James Morrison" Too Late for lullabies"

Oooh
It's a sad song that has no end
It's a bleeding heart that never mends
A minor miracle we can still pretend
After so long
Did the apple fall too far from the tree?
Did we get lost in the space in-between?
But the roots that we buried so deep
Will always be strong
Too late for lullabies
Too soon for it alright
Love takes its toll sometimes
Let's start a clean slate, mistakes are moments in time
For every time you ever raised up your hand
I'll give you mine to show you I understand
You taught me to fly by learning to fall
Ooo yeah
Love burns when it's in the blood
And god knows I burnt you the best I could
How can three words be so misunderstood?
We got it so wrong
Yeah the greatest gift that you ever gave to me
You don't know your strength 'till you've faced defeat
So everything's just out of reach
You keep holding on
Too late for lullabies
Too soon for it alright
Love takes its toll sometimes
Let's start a clean slate, mistakes are moments in time
For every time you ever raised up your hand
I'll give you mine to show you I understand
You taught me to fly by learning to fall
We built a brick wall but it's all for nothing
Only bridges will cross this divide
We both know this road leads to nowhere
There is nothing left for you to hide
Too late for lullabies
Too soon for it alright
Love takes its toll sometimes
Let's start a clean slate, mistakes are moments in time
For every time you ever raised up your hand
I'll give you mine to show you I understand
You taught me to fly by learning to fall
Too late for lullabies
Too soon for it alright
Love takes its toll sometimes
Let's start a clean slate, mistakes are moments in time
For everytime you ever raised up your hand
I'll give you mine to show you I understand
You taught me to fly by learning to fall

The greatest flow

Tulin tänään kulkeneeksi polkua, jota olin odottanut kauan.
Lapin luonnossa ja metsän hiljaisuudessa.
Hengittäen.
Askeleitteni selkeä sävel, juurakoiden seassa. Jalkojeni tanssi, kuin ne olisivat sopineet jokaiseen kiven muotoon ja polun mutkaan.
Kuin olisin tullut kotiin.

Kehoni tietoinen tila.
Kaikesta siitä, mikä on ollut tukahdutettuna kauan.
Tietoinen luopuminen jostain sellaisesta, jota on kantanut mukanansa liian kauan.
Piilotettuna, kuin häpeän verhon taakse. Vihdoin pois annettuna, metsään unohdettuna.
Puron pois huuhtomana.

Kysymys itselle: Mitä minä haluan? Ja kuinka aion sen toteuttaa?
Olenko valmis siihen?
Onko se itsekästä? Ja miten se vaikuttaa ympäristööni, jossa toimin?

Entä jos valintani onkin väärä?

Ja juuri näiden kysymysten äärellä ollessani näen tienviitan, joka kertoo, minne tulee suunnistaa.
Tai, mitä  polkua kulkea.
Pelko tieltä eksymisestä, tuntuu jotenkin kutkuttavan kutsuvalta.
Sisäisen äänen kuunteleminen suurelta johdatukselta.

Luottamus.
Siihen, että tähänastinen matkani ei ole ollut turha. Vaan juuri sen matkan vuoksi, näen vastauksen yhä selkeämmin.

Kaupassa ollessani, minulta kysyttiin, olenko paikallisia.
Jäin porisemaan useamman umpioudon ihmisen kanssa ja koin suunnatonta riemua saadessani vastakaikua.
Tutustuin useampaan uuteen tuttavuuteen tunnin aikana.
Enemmän kuin vuoden aikana, nykyisessä kotikaupungissani.
Sain hymyn, jos toisenkin ilman syytä.

Meän kieli tulvahti esiin, kuin olisin puhunut sitä aina.
Myös niiden vuosien aikana, jotka olen ollut pois Lapista.

Lukiessani luontopolulla maahisista ja haltijoista, tiesin, että kirjan, joka lepää pöytälaatikossani, olisi aika nähdä päivänvalo.
Minun juurieni olisi aika nousta esiin ja saamelaisvereni, Turjanmeren rannoilta herätä uuteen aamuun.
Sukuni, Inarilaisen runoniekan jalanjäljissä kulkeminen houkuttelee tällä hetkellä yhtä paljon, kuin huominen  vaellusreittini tunturissa.
Itsensä ylittäminen.
Kuin kiipeäisi tunturin sijaan elämän tikapuilta ylös, tietäen, että tunturin laella punnitaan voima ja tahto.
Taivaankannen alapuolella, lähellä aurinkoa ja kuuta, saa mahdollisuuden kuulla laulun.
Nähdä ja kuulla sisäisen minän. Ja tulla ymmärretyksi ilman sanoja.

Huomenna näen ylisen maailman aukeavan ja minun korpinmustat hiukset sen taivaan alla.
Vapaampana kuin koskaan aiemmin.

Noita on saapunut kotiin.

-Tiialotta-

[Sia:]
Uh-oh, running out of breath, but I
Oh, I, I got stamina
Uh-oh, running now, I close my eyes
Well, oh, I got stamina
And uh-oh, I see another mountain to climb
But I, I, I got stamina
Uh-oh, I need another lover, be mine
Cause I, I, I got stamina

Don't give up, I won't give up
Don't give up, no no no
Don't give up, I won't give up
Don't give up, no no no

I'm free to be the greatest, I'm alive
I'm free to be the greatest here tonight, the greatest
The greatest, the greatest alive
The greatest, the greatest alive

Well, uh-oh, running out of breath, but I
Oh, I, I got stamina
Uh-oh, running now, I close my eyes
But, oh, I got stamina
And oh yeah, running through the waves of love
But I, I got stamina
And oh yeah, I'm running and I've just enough
And uh-oh, I got stamina

Don't give up, I won't give up
Don't give up, no no no
Don't give up, I won't give up
Don't give up, no no no

I'm free to be the greatest, I'm alive
I'm free to be the greatest here tonight, the greatest
The greatest, the greatest alive
The greatest, the greatest alive

Oh-oh, I got stamina
Oh-oh, I got stamina
Oh-oh, I got stamina
Oh-oh, I got stamina

[Kendrick Lamar:]
Hey, I am the truth
Hey, I am the wisdom of the fallen - I'm the youth
Hey, I am the greatest
Hey, this is the proof
Hey, I work hard, pray hard, pay dues, hey
I transform with pressure - I'm hands-on with effort
I fell twice before my bounce back was special
Letdowns will get you, and the critics will test you
But the strong will survive, another scar may bless you, ah

[Sia (Kendrick Lamar):]
Don't give up (no no), I won't give up (no no)
Don't give up, no no no (nah)
Don't give up, I won't give up
Don't give up, no no no

[Sia:]
I'm free to be the greatest, I'm alive
I'm free to be the greatest here tonight, the greatest
The greatest, the greatest alive
(Don't give up, don't give up, don't give up, no no no)
The greatest, the greatest alive
(Don't give up, don't give up, don't give up, no no no)

The greatest, the greatest alive
(Don't give up, don't give up, don't give up; I got stamina)
The greatest, the greatest alive
(Don't give up, don't give up, don't give up; I got stamina)
The greatest, the greatest alive
(Don't give up, don't give up, don't give up; I got stamina)
The greatest, the greatest alive
(Don't give up, don't give up, don't give up; I got stamina)
The greatest, the greatest alive
(Don't give up, don't give up, don't give up; I got stamina)
The greatest, the greatest alive
(Don't give up, don't give up, don't give up; I got stamina)
The greatest, the greatest alive
(Don't give up, don't give up, don't give up; I got stamina)
The greatest, the greatest alive
(Don't give up, don't give up, don't give up; I got stamina)

The witch of the North

Askel askeleelta lähemmäs.

Jokainen palanen loksahtelee kohdalleen, kuin Rubiikin kuution mahdottomalta tuntuva, mutta silti ratkaistavissa oleva arvoitus.
Käsin kosketeltavissa oleva aineeton kaipuu, suunnaton ikävä.

Kipu.
Kehollinen tuntemus, jota ei voi kuvailla negatiivisena, vaan lämpönä, joka nousee kivi kiveltä ylemmäs, saavuttaakseen lopulta suurimman hurmoksen.

Unelmista yksi tärkein toteutumassa.
Paluu sinne, mistä juuret aikoinaan puskivat vahvan luonteen ja periksi antamattoman tahdonvoiman alulle.

Kuinka kauan sitten jo haaveilin matkasta, jossa saisin viedä palan itseäni, lähemmäs sitä kaikkea, minne kaipaan tällä hetkellä eniten maailmassa.

Ne, jotka joskus ovat sieltä lähteneet, eivät koskaan lakkaa kaipaamasta takaisin.

Ihmiset ympäri maailmaa matkustavat sinne, nähdäkseen karun luonnon ja yöttömän yön auringon.

Kuinka yksi palapelistä tipahtanut turha palanen, voikaan sysätä elämän sellaiselle raiteelle, etteivät sanat enää riitä kuvailemaan sitä.
Kuinka vastaukset kysymyksiin aukeavat kuin itsestään.
Ennen, niin merkityksetön minäkuva, onkin tänään niin tärkeä omakuva ja kuinka elämän riepotellessa, voi vain tyynen rauhallisesti kuulla äänen, joka kertoo, mitä tulee tehdä.

Matkustaa sinne, missä koti on.
Etsiä paikka, jonne voi laskea sielunsa levähtämään ja jonakin päivänä jäädä. Pysähtyä.

Kauan sitten, eräs viisas mies sanoi, että minun etiäiseni vievät minut sinne, mistä kaikki sai alkunsa.
Ja tulen tietämään, kun on aika lähteä.

Lappilainen hulluus.
Aivan kuin poroerottelun ainoa sarvekas, joka ei suostu taipumaan, eikä kaatumaan, vaikka muut sitä mielessään niin ahkerasti toivovatkin.
Se, joka laittaa vastaan. Vastaan kaikkea sitä, mikä on ennalta määritelty, ainoaksi toimintatavaksi tai malliksi.
Joka ei usko, ettei ihmisistä löydy tahdonvoimaa tai halua. Sen jatkuva todistaminen on ihan turhaa.
Tahto ja halu syntyy tilassa, jossa on hyvä olla.
Niin kuin minulla.

Lapissa.
Omieni joukossa. Ja sinne palaan vihdoinkin. Voimaantumaan.

Vain harva kykenee kuulemaan sen laulun, tunturin laella. Sen laulun, josta joikhu sai alkunsa.
Sen, josta rummun ääni sai rytminsä.
Sen, mikä häviää tuuleen, mutta elää sydämessä.


-Tiialotta-

                                                     "The Chosen Ones"

We are the chosen ones, we sacrifice our blood
We kill for honour
We are the holy ones our armours stained with blood
We killed the dragon
In glory we return, our destination's end
We slayed the dargon!
No more living in fear it's time to raise our king.
We made it happen we're the chosen ones!

Riding through thunder and lighting once again
We slayed the beast we brought an end
Now we have left the kingdom of the damned
Heroes of the day, legends forever!

It seems to me like a journey without end
So many years, too many battles
We've finally arrived, now we're standing at the gates
Heroes of the day, legends forever

-Dream Evil-

Behind the curtain

Kun esirippu lasketaan ja valot sammutetaan, alkaa ihmisen tärkein matka.
Matka itseemme. Elämään.
Harva meistä vain uskaltaa hyväksyä sen hetken, jolloin olemme täysin yksin, itsemme kanssa.
Tunteiden vietävissä, kehomme tulkitsijana.

Olemme vahvoja, kun kykenemme näkemään ja antamaan mielipiteemme ympärillämme tapahtuviin muutoksiin. Nautimme, kun olemme mielenkiintoisia, intellektuelleja, saati ajan hermolla. Ajatuksiemme virtaavassa pyörremyrskyssä.

Milloin pysähdymme näkemään, tai kokemaan, mitä omassa elämässämme tapahtuu?

Olemme niin kiireisiä, kuumimpien juorujen ja uusimpien kohujen keskellä, ettemme huomaakaan, kuinka peilaamme itseämme, muiden menetysten ja surujen keskellä.

Milloin uskaltaisimme katsoa itseemme ja myöntää, että meihinkin sattuu?
Siirrämmekö vain omaa kipuamme, arvostelemalla muiden elämää?
Mitä tapahtuisi, jos unohtaisimme muut ja keskittyisimme itseemme? Tulisiko meistä kertaheitolla itsekkäitä?
Saisimmeko ihmiset ympärillämme luulemaan, että emme välitäkään, kun emme arvostele heidän elämäänsä suurin sanoin?

Milloin alamme elää?
Sitä elämää, mikä meille annettiin. Kun olimme vielä puhtaita, elämäämme varjostavasta pilvipeitteestä.

Kuka antoi meille oikeuden tulla kateelliseksi toisen omasta, toisen onnesta ja ilosta?
Kuka kasvatti meistä katkeria?
Kuka tuomitsi meidät kulkemaan pimeässä, kun valo annettiin meistä jokaiselle?
Ilmaiseksi. Lahjana.

Uskaltaisimmeko käyttää sitä lahjaa ympärillämme? Luottamalla siihen, että se riittää.





Puoli vuotta sitten heräsin kädet sidottuina.
Luulin, että tukehduin. Olin vajoamassa siihen suohon, missä suurin osa ihmisistä vaeltaa.
Halusin kuitenkin löytää sen, minkä olin ajan saatossa osittain kadottanut.
Ja heittäydyin tyhjyyteen.


Minusta ei tullut ehyttä. Ei edes puoliksi sellaista. 
Minusta tuli jotain enemmän.  Ja juuri ihmisten valitessa sanaksi rohkea, totean, ettei se sitä ollut.
Se oli herkkyyttä aistia, että näin sen tulisikin olla.

Tullakseen kotiin, on mentävä mahdollisimman kauas. Lähelle sitä olotilaa, jota ei toivoisi kenellekään.

Saada kuulla tietämättömien suusta pahimmat lauseet, rumimmat sanat ja odottaa öisin unta.
Tullakseen ehyemmäksi jälleen.
Uskaltaakseen tuntea jotain suurta uudelleen. Noustakseen tuhkasta, kokemaan jotain sellaista, jota rakkaudeksikin kutsutaan.

-Tiialotta-