Wanting mind

Voinko hyväksyä sen, että on tämä hetki, jossa minun on lupa tuntea ja kokea, ilman, että arvostelen itseäni?

Sisäistä ääntäni.

Voinko arvostaa tätä hetkeä, vaikka olenkin valmis huutamaan väsymyksestä ja halusta olla jo kotona tuttujen asioiden äärellä?Automaattisella ohjauksella, ilman aistimista.

Näiden ajatusten kanssa olen nyt viettänyt pari päivää. Kuulostellen sisintäni ja "taistellen" itseni läsnäolon äärelle.
Ja kuinka vaikeaa se onkaan, hypätä junasta toiseen, kritisoimatta niitäkään tunteita, jotka väistämättä pyrkivät näkyviksi eteeni, mieleni sopukoista.
Taisteleminen.
Sana kertoo jo itsessään kaiken sen, mihin mieli pyrkii. Sanoittaminen ja kehon kielen tulkitseminen taas luovat haasteita, täydellisyyteen tavoittelevan mielen kanssa.
Kärsimättömyys.
Sana, jonka kanssa tulen työstämään vielä pitkään, varmasti läpi elämäni.
Vetää vai ohjata?
Sanat, joita käsittelimme tänään pidempään.

Itse olen kokenut aina ohjanneeni, ehkä liikaakin sydämellä kuin järjellä. Ja kun ohjaa sydämellään, ei voi välttyä törmäyskurssilta. Kun oma sisäinen minä paljastuu ja sanoittaminen muuttuu merkitykselliseksi, voi valmistautumattoman vastaanottajan olla vaikeaa hyväksyä niin vahvaa kehotuntemuksen kerrontaa.
Mutta kun tunne tulee esiin liikkeessä, on se helpompi mieltää. Sanoittaminen muuttuu kehon kieleksi. Ja mielestämme kehon kieli kertoo usein enemmän kuin sanat. Ja läsnäolosta tulee, liikkeen myötä, jälleen uudella tavalla mielenkiintoinen myös sille kuulijalle, jolle sanoittamisen ymmärrys jää hataraksi.

Valaistuminen.
Sana, joka käsittää tuhansia eri merkityksiä.
Kuitenkin, yksinkertaisuudessaan opettajani Leenan sanoin: Nähdä elämä juuri sellaisena kuin se on. Ei aina sellaisena kuin haluaa.
Lause saa kehoni tuntemaan suurta huojentuneisuutta. Kuin suuri painolasti nostettaisiin pois harteiltani.
Minun mieleni hengittää kehoni kautta ja on sallittua myös kokea epämiellyttäviä tunteita.
Haasteena on vain pysähtyä kuuntelemaan, mielen harhaillessa. Ja kun se harhailee, sallinko itseni palata juuri siihen tärkeimpään. Kehooni ja hengitykseen.
Kuinka yksinkertaiselta se voi kuulostaa. Ja kuinka vaikeaa se on toteuttaa.

Jokaisella meillä on niin sanottu Wanting mind.
Tahto onnistua heti, ajatella, arvioida, arvottaa ja analysoida.
Entä jos antaisimme aikaa mielellemme? Kouluttaisimme sitä hitaasti näkemään ne asiat, jotka ovat tässä, juuri nyt.
Entä jos lakkaisimme ajattelemasta niin paljon. Luottaisimme niihin aisteihin, jotka usein unohdamme. Mitä jos antautuisimme?
Niinkuin usein rakkaudesta puhuttaessa, antaudumme aistien vietäväksi, miksi emme voisi avautua kuuntelemaan ja sanoittamaan useammin sitä, mitä kuulemme kehomme kautta.
Myös mielemme hyväksi.

-Tiialotta-