Julmalla tavalla se säätelee meidän elämää, asettaen meidät eri arvoisiksi.
Yksinkertaisesti sanottuna: jos sinulla ei ole rahaa, et ole riittävän yhteiskuntakelpoinen. Et riittävän hyvä vanhempi, puoliso tai työtoveri.
Elämältä putoaa pohja ja mielen lujuus riittää harvoin kovinkaan monella meistä kantamaan elämän tuomat haasteet.
Monessa kodissa tämä aiheuttaa parisuhdetta ja perhe-elämää piinaavan paineen. Masennus ja mielialan heittelyt yleistyvät.
Mikään ei huvita, kun mieli ahdistuu.
Ja kuinka monessa asiassa aloitammekaan tämän arvottamisen, aivan liian aikaisin.
Syntymästä saakka opetamme jälkikasvullemme, mikä määrää tässä maailmassa.
Esimerkiksi lasten syntymäpäivät.
Jo 5-vuotias kykenee erottamaan kalliin lahjan halvasta, arvostellen näin kaverit tärkeysjärjestykseen.
Jos et vie riittävän arvokasta lahjaa sankarille, et saa enää seuraavalla kerralla kutsua. Sinut pudotetaan kaveriasteikolla luokkaa alemmas, välittömästi.
Ja kenen aikaansaannosta tämä kaikki on? Kuka kertoi lapsellemme, että pieni lahja ei ole riittävä syntymäpäivälahjaksi.
Myös digitaalisen ajan tultua, lapsillamme tulee olla aina vain hienommat älypuhelimet, sekä tietokoneet ja pelit.
Entä kun älypuhelin tipahtaa tai hajoaa? Hintahan oli vain 500€.
Ostamme kiltisti uuden, toruen hiukan lastamme Iphonen luiskahdettua taskusta kivetykselle.
Minkälaisen viestin näin ollen annamme?
Entäpä sitten joulu?
Monen vanhemman painajainen alkaa jo lokakuussa, kun ensimmäiset merkit tästä kulutusjuhlasta saapuvat kauppojen hyllyille ja lehtien sivuille.
Muistan elävästi hetken, kun annoin viime vuonna lahjani muutamalle teini-ikäiselle nuorelle.
Lahjan arvo heidän silmissään oli nolla, olisihan lahjakortin sisällön tullut kuitenkin olla vähintään 50€.
Olenko vanhanaikainen, vai liian tiukkapipoinen?
En vain jaksa ymmärtää, että onni on yksin rahasta kiinni.
Toki se tuo joiltain osin mielekkyyttä elämään, antaen mahdollisuuksia. Mutta suurin merkitys kuitenkin on ihmissuhteilla ja yhteisellä ajalla.
Kaipuu siihen aikaan, jolloin pieni oli suurta, elää sisälläni joka päivä.
Aikaan, jolloin joululahjalla oli vielä merkitys, yhdelläkin.
Olo oli kuin jouluaattona. Mietin, kuinka onnellinen ihminen voikaan olla työnsä tuomista saavutuksista.
Tai jokaisesta halauksesta, jonka sain, lahjoittaessani pipon kaikille minua auttaneille.
Jos olisin perustanut tämän kaiken vain rahan vuoksi, olisin voinut jo lopettaa.
Niin suuri määrä työtä pienten pennosten eteen.
Kuinka monta kertaa olenkaan kuullut lauseen, ettei raha tee ihmistä onnelliseksi?
Uskon siihen tänään yhä vahvemmin.
Voin olla tyhmä, mutta ainakin olen onnellinen tyhmä.
Ja jätän jälkeeni muutakin kuin velattoman firman.
Saan koskettaa ihmisten sisintä ja olla onnellinen heidän kanssaan, tänäänkin.
-Tiialotta-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti