Muistojen vankina

Takertuminen menneeseen ja sen tuomaan lohtuun on hyvin tyypillistä meille ihmisille.
Luomme ympärillemme turvallisen yhteisön, sisustamalla, säilyttämällä ja varastoimalla.
Ympärillämme olevat esineet tuovat meille muistoja ja tunteen siitä, että olemme eläneet, saaneet kokea ja tuntea.
Kuinka moni meistä tulee miettineeksi, että kaikki on kuitenkin tallennettu tietokoneeseemme.
Sisäiseen itseemme. Olemme vain siivonneet muistot, kehon tunteet, mielen ullakolle, pahviseen laatikkoon. Aivan kuten jouluvalot, joita tarvitsee vain kerran vuodessa.

Usein kehon tunteiden käsittelyyn liittyy vuotuinen juhla, pikkujoulut tai perheen yhteinen kokoontuminen, joulu.
Ja kun kehomme ja mielemme vihdoin vapautuu, saatamme itsemme tilaan, jossa kaikki on sallittua, ilman rajoja. Loukkaamme, puhumme suumme puhtaaksi, ja tapahtuneen jälkeen painamme laatikon kiinni ja odotamme seuraavaan sallittuun hetkeen.

Elämme muistoissa esineiden kautta, ja vahvistamme usein myös negatiivista kehotuntemusta juuri varastoimalla. Joka kerta, katsoessamme ja koskettaessamme tavaroita, avaamme saman vanhan tunteen. Emme uskalla rakentaa uusia tunnetiloja entisten tilalle.
Emme salli itsemme nähdä, mitä nykyinen hetki juuri nyt meille tarjoaa. Olemme juuttuneet menneeseen niin vahvasti, ettei uusille kokemuksille jää tilaa.

Joulu on hyvä esimerkki nostamaan esiin lapsuuden negatiiviset kokemukset tai perinteiden pakkopullan.
Kun kerran joulukuusi on aina ollut aito, sen tulee olla aito myös nyt. Tai tärkeän joulusaunan ajankohta, puhumattakaan perinteisestä joulun päivällisestä.

Itse juurruin näihin perinteisiin Lapissa. Koko joulu oli kellotettu, vaikkakin koko suku vietti yhteistä aikaa. Aamusta alkaen pieni lapsi odotti joulupukkia, kädet hermostuksesta kosteina.
Päivä kului kuitenkin hyvin pitkästi tarjoillessa, tiskatessa ja siivotessa keittiössä, kun muu suku vietti rentouttavaa joulua. Päivällisen kattaminen kultareunuksellisiin lautasiin ja ruuan tarjoileminen vierasväelle oli tehtävä, joka odotti joka vuosi pientä joulun odottajaa.
Herkkä haudalla käyminen talvipakkasessa ja valkopartaisen miehen tapaaminen, sekä käärepaperien avaaminen, toivat kuitenkin joulun tunnelman myös pienen tytön sydämeen.

Ja joka joulu tuo sama tunnetila pyrkii nousemaan näkyväksi. Tunne siitä, kun enää ei ole hautaa jolla käydä, tai kellon lyödessä kuusi illalla ja paketteja ei olekaan jaettavaksi. 
Näkyväksi on tullut ikävä niitä muistoja kohtaan, jotka loivat joulun jännittävimmän tunnelman.
Jäljelle on jäänyt vain jouluaattoaamun Lumiukko ja illan ennalta arvattava Samu-Sirkan Joulutervehdys, jota seuraa yksin olohuoneessa, piintyneen perinteikkäästi, muiden hosuessa ympärillä suuntaan ja toiseen. 

Mieli ei niin vain osaakaan hahmottaa uutta, ei ainakaan kovin helposti.
Tunnemme usein mielen järkkymistä, kehotuntemuksen kautta, perinteiden murtuessa.
Itku on herkässä ja pettynyt mieli palaa vanhoihin hyviin aikoihin. Emme kykene nauttimaan ja iloitsemaan mahdollisuudesta nähdä asioita uusin silmin. 
Mitä jos antaisimme uudelle mahdollisuuden, sen sijaan, että jäisimme paikallemme siihen, mikä on aina ollut?
Entä jos luopuisimme turhasta tavarasta ympärillämme ja uskoisimme, että keho kyllä muistaa, myös menneen.
Kuinka vapauttavaa voisikaan olla nähdä vain hetki, joka on juuri nyt?
Saada siivota vanhat perinteet laatikkoon ja aloittaa alusta. Luoda omat muistot ja antaa arvo vanhoille.
Uusi ovi, eri värinen. Eri avain, eri lukko.
Kuka tietää, jos oven takana odottaisikin suurin lahja. 

Joku sanoi kerran pienelle tytölle, ettei Joulupukkia ole olemassakaan. 
Uskaltaisin väittää vastaan. Jos uskoo ja luottaa kehotuntemukseen, voi tuntea ympärillään uudenkarheaa jännityksen tuntua.
Ja se uusi kehokokemus voi antaa enemmän, kuin kaikki ne tavaroihin tallennetut muistot.
Se voi olla avain vapauteen.

-Tiialotta-