The instrument of life

Kuinka moni meistä tulee tunteneeksi oman kehonsa elämänsä aikana?
Kykenee kertomaan, mitä keho tuntee? Ilman, että ajattelee kehon puolesta.
Tai tuntee pysähtyvänsä ja kokee olevansa läsnä kehotuntemuksessa?
Juuri tällä hetkellä.

Niin.
Kuinka nopeasti katoammekaan ajattelun maailmaan?
Alamme kertoa päättymätöntä tarinaa, ajatuksen tasolla. Unohdamme kuunnella. Unohdamme hengittää.

Jotta voisimme tulla tietoiseksi kehon tuntemuksista, tarvitsemme myös tietoisen olotilan.
Kiireessä emme vain kykene pysähtymään ja hiljentämään. Emme huomaa, että kehomme viestittää meille jatkuvasti tunteita. Tälläkin hetkellä.
Olemme sulkeneet tärkeät aistikanavamme ja annamme ajattelun ohjata toimintaamme.
Luulemme, että olemme intellektuelleja, kun osaamme keskustella hienoin sanankääntein ja kirjakielisanaston avulla. Se saa meidät näyttämään ja kuulostamaan viisailta. Olemme tehneet ennakkoon tietoisen päätöksen, ajatuksen tasolla.
Emme luota kehon kieleen, joka on usein paljon vahvempi kuin ajatuksen taso.

Olemmeko koskaan ajatelleet mitä intuitio on?
Tila, jossa keho tuntee, ennen sanojen syntymistä.

Pohjoisessa, lapsena, näitä ihmisiä kutsuttiin selvännäkijöiksi.
Joku käytti jopa sanaa ennustajaeukko. Nämä ihmiset olivat kuitenkin ihan tavallisia ihmisiä. He luottivat kehon tuntemukseen. He tiesivät jo tämän kaiken, mitä muu maailma vasta opettelee nyky-yhteiskunnan kiireisen elämänrytmin ja stressin vuoksi.

Isoisoäitini, esimerkiksi, oli viisas nainen. Hän istui kamarissa keinutuolissa ja kertoi milloin joku tulee kylään, tai kuolee. Kysyin monesti pikkutyttönä, mistä hän tiesi nämä asiat.
Alda Maria kehotti kuuntelemaan kehoa ja sanoi, että sydän kertoo kyllä. Keho myös ohjaa tekemään oikeat valinnat elämässä.

Tänä päivänä, odotamme elämässämme tilanteilta ennalta arvattavaa lopputulosta ja häkellymme, jos elämä luo eteemme uudenlaisen kokemuksen. Kehomme reagoi rajusti, ja mielemme vielä rajummin. Usein negatiivisella sävyllä.
Samalla kun hyökkäämme sanallisesti tilanteeseen, sivuutamme tärkeimmän tuntemuksen.
Kehomme. Emme salli sen kokea tai viestiä. Se voisi paljastaa meidän todellisen luonteemme.

Kehotuntemusta voi  kuitenkin vahvistaa. Hengittämällä. Odottamatta mitään ennalta. Itsestään selvää elämää.

Keho, niin suuremmoinen instrumentti. Joka kokee, tuntee, aistii ja värähtelee.
Ja kokemuksen jälkeen, ainoa tehtävä on päästää irti, jotta uusi vieras, uusi tunne ja uudenlainen kokemus saa tilaa tulla kylään.

-Tiialotta-

“When we do not expect anything we can be ourselves. That is our way, to live fully in each moment of time.”

― Shunryu Suzuki 

Muistojen vankina

Takertuminen menneeseen ja sen tuomaan lohtuun on hyvin tyypillistä meille ihmisille.
Luomme ympärillemme turvallisen yhteisön, sisustamalla, säilyttämällä ja varastoimalla.
Ympärillämme olevat esineet tuovat meille muistoja ja tunteen siitä, että olemme eläneet, saaneet kokea ja tuntea.
Kuinka moni meistä tulee miettineeksi, että kaikki on kuitenkin tallennettu tietokoneeseemme.
Sisäiseen itseemme. Olemme vain siivonneet muistot, kehon tunteet, mielen ullakolle, pahviseen laatikkoon. Aivan kuten jouluvalot, joita tarvitsee vain kerran vuodessa.

Usein kehon tunteiden käsittelyyn liittyy vuotuinen juhla, pikkujoulut tai perheen yhteinen kokoontuminen, joulu.
Ja kun kehomme ja mielemme vihdoin vapautuu, saatamme itsemme tilaan, jossa kaikki on sallittua, ilman rajoja. Loukkaamme, puhumme suumme puhtaaksi, ja tapahtuneen jälkeen painamme laatikon kiinni ja odotamme seuraavaan sallittuun hetkeen.

Elämme muistoissa esineiden kautta, ja vahvistamme usein myös negatiivista kehotuntemusta juuri varastoimalla. Joka kerta, katsoessamme ja koskettaessamme tavaroita, avaamme saman vanhan tunteen. Emme uskalla rakentaa uusia tunnetiloja entisten tilalle.
Emme salli itsemme nähdä, mitä nykyinen hetki juuri nyt meille tarjoaa. Olemme juuttuneet menneeseen niin vahvasti, ettei uusille kokemuksille jää tilaa.

Joulu on hyvä esimerkki nostamaan esiin lapsuuden negatiiviset kokemukset tai perinteiden pakkopullan.
Kun kerran joulukuusi on aina ollut aito, sen tulee olla aito myös nyt. Tai tärkeän joulusaunan ajankohta, puhumattakaan perinteisestä joulun päivällisestä.

Itse juurruin näihin perinteisiin Lapissa. Koko joulu oli kellotettu, vaikkakin koko suku vietti yhteistä aikaa. Aamusta alkaen pieni lapsi odotti joulupukkia, kädet hermostuksesta kosteina.
Päivä kului kuitenkin hyvin pitkästi tarjoillessa, tiskatessa ja siivotessa keittiössä, kun muu suku vietti rentouttavaa joulua. Päivällisen kattaminen kultareunuksellisiin lautasiin ja ruuan tarjoileminen vierasväelle oli tehtävä, joka odotti joka vuosi pientä joulun odottajaa.
Herkkä haudalla käyminen talvipakkasessa ja valkopartaisen miehen tapaaminen, sekä käärepaperien avaaminen, toivat kuitenkin joulun tunnelman myös pienen tytön sydämeen.

Ja joka joulu tuo sama tunnetila pyrkii nousemaan näkyväksi. Tunne siitä, kun enää ei ole hautaa jolla käydä, tai kellon lyödessä kuusi illalla ja paketteja ei olekaan jaettavaksi. 
Näkyväksi on tullut ikävä niitä muistoja kohtaan, jotka loivat joulun jännittävimmän tunnelman.
Jäljelle on jäänyt vain jouluaattoaamun Lumiukko ja illan ennalta arvattava Samu-Sirkan Joulutervehdys, jota seuraa yksin olohuoneessa, piintyneen perinteikkäästi, muiden hosuessa ympärillä suuntaan ja toiseen. 

Mieli ei niin vain osaakaan hahmottaa uutta, ei ainakaan kovin helposti.
Tunnemme usein mielen järkkymistä, kehotuntemuksen kautta, perinteiden murtuessa.
Itku on herkässä ja pettynyt mieli palaa vanhoihin hyviin aikoihin. Emme kykene nauttimaan ja iloitsemaan mahdollisuudesta nähdä asioita uusin silmin. 
Mitä jos antaisimme uudelle mahdollisuuden, sen sijaan, että jäisimme paikallemme siihen, mikä on aina ollut?
Entä jos luopuisimme turhasta tavarasta ympärillämme ja uskoisimme, että keho kyllä muistaa, myös menneen.
Kuinka vapauttavaa voisikaan olla nähdä vain hetki, joka on juuri nyt?
Saada siivota vanhat perinteet laatikkoon ja aloittaa alusta. Luoda omat muistot ja antaa arvo vanhoille.
Uusi ovi, eri värinen. Eri avain, eri lukko.
Kuka tietää, jos oven takana odottaisikin suurin lahja. 

Joku sanoi kerran pienelle tytölle, ettei Joulupukkia ole olemassakaan. 
Uskaltaisin väittää vastaan. Jos uskoo ja luottaa kehotuntemukseen, voi tuntea ympärillään uudenkarheaa jännityksen tuntua.
Ja se uusi kehokokemus voi antaa enemmän, kuin kaikki ne tavaroihin tallennetut muistot.
Se voi olla avain vapauteen.

-Tiialotta-

Sisäinen lapsi

Luin artikkelin Muumien viisauksista.
Olenhan ollut muumifani siitä lähtien, kun nämä ensimmäiset karvahahmot näkyivät oikeina animaatioina televisiossa.
Nykyään näitä original-hahmoja pidettäisiin pelottavina otuksina ja lapsia säikyttelevinä.
PikkuMyyn mekon väri vaihtui aikoinaan ja japanilaisessa animaatiossa tämä pieni kipakka punamekkoinen tyttö ajelee vaaleanpunaisten pilvien hattaroilla.

Muistan Elina Salon ja Ulla Tapanisen, ne oikeat muumiäänet.
Kuinka paljon hyviä muistoja nämä hahmot ja äänet synnyttävät minussa edelleen.

Sisäinen kehomuisti muistaa lämmön ja hahmojen tuoman turvallisuuden tunteen.
Uimakopin aiheuttaman jännityksen ja Mörön äänen, joka synnytti valtaisaa tarvetta käpertyä peiton alle piiloon.
Kaikki tämä on tallennettu muistilokeroihin, kehon sisäiseen tietokoneeseen.
Sisäinen lapsi, aikuisen kehossa.

"Kaksi karamellia lasketaan kai yhdeksi, jos ne ovat takertuneet toisiinsa?"  (Pikku Myy)

Jossain vaiheessa unohdumme aikuisuuteen ja sisäinen lapsemme nukahtaa talviunille, kuin Muumilaakson väki.
Kuitenkin, oikeassakin tarinassa Muumipeikko herää keskellä talvea ja kokee suurimmat
seikkailunsa juuri kun vähiten odottaa.
Kehon muistista ja tallenteista löydämme tarinoita, jotka palaavat mieleemme aina aika ajoin.
Herättämällä sisäisen lapsen, herätämme itsessämme vapauden sallia tunteet ja kehon kieli.
Niinkuin lapsi, joka itkee, nauraa, suuttuu ja muuttaa mieltään jatkuvasti.
Kysymättä, ilman rajoja.
Miksi emme voisi irtautua aikuisuudesta hetkeksi, useammaksikin? Tulisimme lähemmäksi sisäistä minää ja kehon muistijälkeä.
Mitä jos kuuntelisimme vain sydäntämme, niinkuin tämä pieni ihminen ympärillämme?
Emmekä takertuisi aikuisuuteen liikaa.
Sillä sisäinen lapsemme kertoo luonteestamme ja syvimmistä tunteistamme parhaiten.

Muistan elävästi lauseen: Jos PikkuMyy pystyy siihen, pystyt sinäkin.

Minun sisäinen lapsi, Myy, tuli näkyväksi eilen, ollessani ystävieni kanssa lounaalla.
Oletko äkäinen, kysyi ystäväni.
En, vaan väsynyt henkisesti. Ja juuri silloin tajusin, kuinka muistot tulvivat mieleeni.
Peikkoa kiukutti ja väsytti. Ja juuri sillä hetkellä minun aito, sisäinen luonne pyrki irtautumaan vapaaksi.

Ja kuinka usein tukehdutammekaan juuri nämä tunteet.
Emme salli itsemme tulla näkyväksi itsenämme, vaan uskomme syvästi, että meidän tulee asettua tiettyyn kaavaan, jotta emme aiheuta hämmennystä muissa, emmekä itsessämme.

"Pikku Myy on tottunut huolehtimaan itsestään" sanoi Mymmelin tytär,  "Minä olen levottomampi sen puolesta, joka joutuu pulaan hänen takiaan.

Olen elänyt lapsuuteni tarinankertoja-isän kanssa.
Meillä kotona asui Onks Viljoo näkynyt-mies. Nuorempana taas seurustelin imitaattorin kanssa, hairahduin Röllipeikko-ääniseen ja haisulijalkaiseen mieheen. Treffeillä minulle soitettiin Älyvapaa Palokunta-kasettia, sen sijaan, että olisin päässyt hienoon ravintolaan, hienossa mekossa puhumaan viisauksia.

Ja elämäni ei olisi voinut olla näinä aikoina yhtään rikkaampi.
Opin nauramaan sketseille jo lapsena. Opin matkimaan kotikadullani Apuva-miestä niin taidokkaasti, että minulle maksettiin useamman kerran enemmän kuin markka hienosta esityksestä.
Joka joulu esitin joulunäytelmän, päästä keksien, pehmolelujeni avulla ja piinasin yleisöäni useamman tunnin näytöksillä, kunnes isäni sopivassa kohdassa esitti kahvitaukoa, kuten teatterissa yleensä. Eikä kukaan saapunut enää, syystä tai toisesta, toiselle puoliajalle.

"Taiteilijat ovat tavattoman herkkiä." (Nipsu)

Jossain vaiheessa, kasvoin kuitenkin taiteilijaksi, vakavamieliseksi Ninniksi, näkymättömäksi lapseksi ja Rouva Vilijonkan järjestelmällisyyden omaavaksi, pikkutarkaksi puurtajaksi.
Minusta tuli aikuinen. Vakava.
Unohdin nauraa.

" Kyllä te vietätte elämää! Korjaatte, puuhaatte ja hypitte aamusta iltaan. Mokoma hosuminen voi olla vaarallista. Johan sitä masentuu kun vain ajatteleekin kaikkia niitä jotka tekevät työtä ja raatavat. ja mitä hyötyä siitä on. Eräs sukulainen luki trigonometriaa tuntokarvansa lerpalleen, ja kun hän oli oppinut kaiken, tuli Mörkö ja söi hänet suuhunsa. Joopa joo. Mörön vatsassa hän sitten lojui niin erinomaisen viisaana!" (Juksu)


Silti, joka päivä, sisäinen lapseni pyrkii ulos.
Se hakkaa ja koputtaa sydäntäni, vaatien minua hellittämään ja palaamaan Muumilaaksoon.
Taistelemaan niiden äänien puolesta, jotka ovat hautautuneet sisälleni.



 -Tiialotta-

"Minä en siedä lääppimistä, mutta minä tahdon paljon lahjoja." (Pikku Myy)

My Ireland, mi heart and mi homeland

Rakkauteni vihreään saareen on elänyt kauan.
Rakastuin tähän sielunmaisemaan ja elämäntäyteiseen maahan vuosia sitten.

Sattumalta päädyin ystävättäreni seurassa valitsemaan tämän kohteen kaupunkilomaani varten.
Loppu on historiaa.

Minä rakastuin, ystäväni ei.
Ja se rakkaus ei ole päättynyt koskaan.

Olen matkustanut melkein kaikissa suurissa kaupungeissa sekä pienissä kylissä.
Olen nähnyt julkisuuden henkilöiden kesäasuntojen kattojen harjat ja yksinäisten vuorten jylhät ääriviivat.
Ja joka vuosi kaipuu kasvaa.
Olen valinnut kotikaupunkini, hiljaisuuden tyyssijani ja vihkipaikkani.
Ja paikan, johon tuhkani tullaan heittämään, kun aikani on täysi tässä maailmassa.
Olen rakastanut tässä maassa yhtä miestä, elämäni rakkautta ja huutanut tuuleen ikävääni.

Olen istunut tuhansia kertoja kahviloissa, oluthuoneissa ja kuunnellut sekä folklore musiikkia, että heavy metal musiikin tiukkaa sointua.
Kirjoittanut runoja ja yhden kokonaisen satukirjan loppuun.
Soittanut puhelinlaskun saldorajan täyteen ja toivonut jopa olevani kotona Suomessa, seisoessani Halfpenny Bridgen reunalla.
Olen ripustanut ikuisen rakkauden symbolin, lukon tämän sillan kaiteeseen ja kiertänyt kehää ympäri pääkaupunkia, Dublinia.
Olen juossut nummilla, eksynyt sateessa ja tullut ryöstetyksi.

Tässä maassa tunnen kodin, olen osa tätä maata, druidimetsässä samoillen. Olen, kuin olisin kuulunut tähän maahan aina, harmaassa kilttihameessani.

Olen kuunnellut tarinoita peikoista, menninkäisistä ja haltijoista.
Olen uskonut jokaisen tarinan, pikkuihmisten maailmasta.
Ja tullut lähemmäksi sitä kauneutta ja herkkyyttä, joka minussa elää aina kun palaan kotiin, vihreälle saarelle.

Jonakin päivänä menen kotiin, enkä enää lähdekään pois.
Elämän kiertokulku jatkuu ja minä juurrun takaisin sinne, mistä joskus aikoinani olen aloittanut matkani.

-Tiialotta-

When we first met you didn’t know
But I saw a spark in your soul
When you told me to go home
It’s so weird we never fight
Endless days and flawless nights
I’m so glad you change your mind
I wish you could see all I see
I need you to believe in me, see how amazing this can be
And I can’t seem to explain
How this love will never fade
And my life wont be the same
I wish you could see all I see
I need you to believe in me, see how amazing this can be
When we met you didn’t know, there was a spark inside your soul,
when you told me to go home that night... Why can’t you see...
I wish you could see all I see
I need you to believe in me, see how amazing this can be

-The Coronas-

Tienristeyksessä

Odottaa.
Saada näkyväksi se mitä todella tarvitsee.
Mennä läpi tulen, kivun ja tyhjyyden, jotta kykenee näkemään sen, mikä on tärkeää.
Tulla tietoiseksi tunteesta, joka elää joka päivä sisälläsi, vahvistuen.

Mennä tienristeyksen ohi, eksyksiin, kunnes huomaa palaavansa samoja jalanjälkiä takaisin tienviitalle.
Todeta, että eksyminen antoi syvyyttä nähdä asiat uudella tavalla, silti päätyen samaan lopputulokseen.
Ymmärtää, että tie, jonne olisi pitänyt kääntyä jo aikaa sitten, on oikea.

Tulla tietoiseksi, että vain kääntymällä tienviittaa kohti, voi saavuttaa sen, mikä on tärkeää.
Oivaltaa, että se voi satuttaa.
Itseä ja ympärillään olevia.
Mutta vain kääntymällä, voi hengittää. Olla se, joka on aina tiennyt olevansa.
Huomata, että tien päässä ei aina odotakaan se mitä on kuvitellut.

Niinkuin irlantilaisessa sadussa, jossa pikkuihminen Leprechaun luulee löytävänsä sateenkaaren päästä padallisen kultaa. Myös elämä voi yllättää.

Mikä saa meidät kuitenkin valitsemaan tien, joka ei johda mihinkään?
Keho ja mieli kertoo, että matka, jota on kulkemassa on aivan väärä. Eivätkä kartta ja ja kompassi näytä samaan suuntaan.
Kuitenkin jatkamme samaa suoraa määrätietoisesti, kuin uskoen, että parempaa on tulossa.
Vaikka se paras vaihtoehto on jo tullut näkyväksi.
 Se, missä tiedät olevasi kotona. 
Sinä, täydellisen avoimena ja omana itsenäsi.

-Tiialotta-

Take the Linton falls water so white
Parsley, sage, rosemary and thyme
From cold it's bed then up to the sky 

And then she'll be a true love of mine

Ask for angels a chariot to make
Parsley, sage, rosemary and thyme
White swan feathers black and the wings of the night
She will breathe the true love of mine

Are you going to Scarborough Fair?
Parsley, sage, rosemary and thyme
Remember me to one who lives there
For once she was a true love of mine

Have her make me a cambric shirt
Parsley, sage, rosemary and thyme
Without no seam nor fine needle work
And then she'll be a true love of mine

Tell her to weave it in a sycamore wood lane
Parsley, sage, rosemary and thyme
And gather it all with a basket of flowers
And the she'll be a true love of mine

Dear, when thou has finished thy task
Parsley, sage, rosemary and thyme
Come to me, my hand for to ask
For thou then art a true love of mine

-My Dying Bride-

https://youtu.be/PemnxaPXfMk

Vuosi elämässä

Mitä jos saisit tietää, että sinulla on vuosi elinaikaa? Tai puoli vuotta?
Mitä tekisit?
Kenen kanssa haluaisit viettää viimeiset hetkesi? Kenen sylissä haluaisit vetää viimeiset hengenvetosi?

Tekisitkö listan tekemättömistä asioista elämässäsi?
Unelmista, jotka olisit halunnut toteuttaa? Järjestelisit raha-asiasi?
Kertoisit tunteistasi läheisillesi ja ystävillesi.
Pyytäisit anteeksi ja rukoilisit?

Mitä, jos päättäisit aloittaa jo tänään?
Aloittaisit ilman kiirettä, ja tekisit, sanoisit ja järjestelisit kaiken ajoissa.

Miksi odotamme niin kauan, että elämä on ohi?
Että aika loppuu kesken? Että tapahtuu jotain niin pysäyttävää, jolloin tiedostamme elämän olevan vain laina.

Kuinka vaikeaa meidän on ymmärtää elämän hauraus, ennen kuin olemme tilanteessa, jossa hiekka valuu tiimalasissa tyhjiin?

Juoksemme läpi elämämme, ymmärtämättä sen kauneutta. Ymmärtämättä,  kuinka elämä on luvannut meille mahdollisuuden.
Antanut meille avaimet, useampaan oveen.
Avaamme oven toisensa perään, toivoen aina vaan parempaa ja kauniimpaa tulevaisuutta, kunnes havahdumme toteamaan ajan loppuneen kesken.
Suunnittelemme tekevämme jotain suurta sitten tulevaisuudessa. Siivoamme unelmat laatikkoon yöpöydällämme.
Ehtiihän sitä vielä.

Milloin havahdumme totuuteen, että aikaa on rajallinen määrä?
Milloin uskallamme nähdä, ettei se kestä ikuisesti?
Mitä, jos tekisit listan ja aloittaisit sen toteuttamisen jo nyt?

Oma listani on valmis.
Se sisältää niin monta kaunista asiaa ja niin monta olen niistä jo toteuttanut.
Vielä on kuitenkin paljon tekemättä.
Tiedän kuitenkin, että olen saavuttanut jo osan ja saan olla kiitollinen niistä.
Olen kertonut rakastavani, niille, jotka ovat minulle tärkeitä.
Olen tehnyt jokaisesta päivästä sellaisen, ettei seuraavana aamuna herätessä harmita.
Olen matkustellut. Löytänyt paikan, johon haluan tuhkani ripoteltavan.
Olen valinnut rakkaimman, joka on luvannut sen aikanaan toteuttaa. Olen siis kaikin puolin valmis.
Elämään tämän elämän jokaisen hetken kuin se olisi viimeinen.

-Tiialotta-


Jos menet pois

Aamuauringon sivellin värittää maan,
Värit hauraat sulattaa jään
Sinä olet niin kaunis, en henkeä saa,
Annoit aurinkos mua lämmittää

Jos menet pois, mitä minulle jää?
Jos menet pois, kesä tää häviää
Jos menet pois, joet jäätyvät taas
Ja huurtumaan saat pihamaan pihlajan

Pohjantuuli liekillä leikittelee mut
Valo lohtunsa tuoda jo saa
Valo seinillä kuin köynnös kiemurtelee,
Saa puheesi sen kukkimaan

Jos menet pois, mitä minulle jää?
Jos menet pois, kesä tää häviää
Jos menet pois, joet jäätyvät taas
Ja huurtumaan saat pihamaan pihlajan

Taivas halkeaa... Rakkaus päällemme sataa...
Lumen, jään sulattaa... Sade tää armahtaa...
Sinä olet niin kaunis, en henkeä saa,
Hetket unta on vain haihtuvaa
Sinä hymyilet kauniimmin kuin aiemmin,
Sulta hetkeksi rauhaa en saa

Jos menet pois, mitä minulle jää?
Jos menet pois, kesä tää häviää
Jos menet pois, joet jäätyvät taas
Ja huurtumaan saat pihamaan pihlajan

Sinä olet niin kaunis, en henkeä saa,
Hetket unta on vain haihtuvaa

Money or nothing?

Olen seurannut sivusta useamman vuoden, kuinka raha ottaa vallan ihmisestä.
Julmalla tavalla se säätelee meidän elämää, asettaen meidät eri arvoisiksi.
Yksinkertaisesti sanottuna: jos sinulla ei ole rahaa, et ole riittävän yhteiskuntakelpoinen. Et riittävän hyvä vanhempi, puoliso tai työtoveri.
Elämältä putoaa pohja ja mielen lujuus riittää harvoin kovinkaan monella meistä kantamaan elämän tuomat haasteet.
Monessa kodissa tämä aiheuttaa parisuhdetta ja perhe-elämää piinaavan paineen. Masennus ja mielialan heittelyt yleistyvät.
Mikään ei huvita, kun mieli ahdistuu.

Ja kuinka monessa asiassa aloitammekaan tämän arvottamisen, aivan liian aikaisin.
Syntymästä saakka opetamme jälkikasvullemme, mikä määrää tässä maailmassa.

Esimerkiksi lasten syntymäpäivät.
Jo 5-vuotias kykenee erottamaan kalliin lahjan halvasta, arvostellen näin kaverit tärkeysjärjestykseen.
Jos et vie riittävän arvokasta lahjaa sankarille, et saa enää seuraavalla kerralla kutsua. Sinut pudotetaan kaveriasteikolla luokkaa alemmas, välittömästi.
Ja kenen aikaansaannosta tämä kaikki on? Kuka kertoi lapsellemme, että pieni lahja ei ole riittävä syntymäpäivälahjaksi.

Myös digitaalisen ajan tultua, lapsillamme tulee olla aina vain hienommat älypuhelimet, sekä tietokoneet ja pelit.
Entä kun älypuhelin tipahtaa tai hajoaa? Hintahan oli vain 500€.
Ostamme kiltisti uuden, toruen hiukan lastamme Iphonen luiskahdettua taskusta kivetykselle.
Minkälaisen viestin näin ollen annamme?

Entäpä sitten joulu?
Monen vanhemman painajainen alkaa jo lokakuussa, kun ensimmäiset merkit tästä kulutusjuhlasta saapuvat kauppojen hyllyille ja lehtien sivuille.

Muistan elävästi hetken, kun annoin viime vuonna lahjani muutamalle teini-ikäiselle nuorelle.
Lahjan arvo heidän silmissään oli nolla, olisihan lahjakortin sisällön tullut kuitenkin olla vähintään 50€.

Olenko vanhanaikainen, vai liian tiukkapipoinen?
En vain jaksa ymmärtää, että onni on yksin rahasta kiinni.
Toki se tuo joiltain osin mielekkyyttä elämään, antaen mahdollisuuksia. Mutta suurin merkitys kuitenkin on ihmissuhteilla ja yhteisellä ajalla.
Kaipuu siihen aikaan, jolloin pieni oli suurta, elää sisälläni joka päivä.
Aikaan, jolloin joululahjalla oli vielä merkitys, yhdelläkin.

Tällä viikolla sain vihdoin hankittua ensimmäisen firmani logolla varustetun tuotteen.
Olo oli kuin jouluaattona. Mietin, kuinka onnellinen ihminen voikaan olla työnsä tuomista saavutuksista.
Tai jokaisesta halauksesta, jonka sain, lahjoittaessani pipon kaikille minua auttaneille.
Jos olisin perustanut tämän kaiken vain rahan vuoksi, olisin voinut jo lopettaa.
Niin suuri määrä työtä pienten pennosten eteen.

Kuinka monta kertaa olenkaan kuullut lauseen, ettei raha tee ihmistä onnelliseksi?
Uskon siihen tänään yhä vahvemmin.

Voin olla tyhmä, mutta ainakin olen onnellinen tyhmä.
Ja jätän jälkeeni muutakin kuin velattoman firman.
Saan koskettaa ihmisten sisintä ja olla onnellinen heidän kanssaan, tänäänkin.

-Tiialotta-  

Wanting mind

Voinko hyväksyä sen, että on tämä hetki, jossa minun on lupa tuntea ja kokea, ilman, että arvostelen itseäni?

Sisäistä ääntäni.

Voinko arvostaa tätä hetkeä, vaikka olenkin valmis huutamaan väsymyksestä ja halusta olla jo kotona tuttujen asioiden äärellä?Automaattisella ohjauksella, ilman aistimista.

Näiden ajatusten kanssa olen nyt viettänyt pari päivää. Kuulostellen sisintäni ja "taistellen" itseni läsnäolon äärelle.
Ja kuinka vaikeaa se onkaan, hypätä junasta toiseen, kritisoimatta niitäkään tunteita, jotka väistämättä pyrkivät näkyviksi eteeni, mieleni sopukoista.
Taisteleminen.
Sana kertoo jo itsessään kaiken sen, mihin mieli pyrkii. Sanoittaminen ja kehon kielen tulkitseminen taas luovat haasteita, täydellisyyteen tavoittelevan mielen kanssa.
Kärsimättömyys.
Sana, jonka kanssa tulen työstämään vielä pitkään, varmasti läpi elämäni.
Vetää vai ohjata?
Sanat, joita käsittelimme tänään pidempään.

Itse olen kokenut aina ohjanneeni, ehkä liikaakin sydämellä kuin järjellä. Ja kun ohjaa sydämellään, ei voi välttyä törmäyskurssilta. Kun oma sisäinen minä paljastuu ja sanoittaminen muuttuu merkitykselliseksi, voi valmistautumattoman vastaanottajan olla vaikeaa hyväksyä niin vahvaa kehotuntemuksen kerrontaa.
Mutta kun tunne tulee esiin liikkeessä, on se helpompi mieltää. Sanoittaminen muuttuu kehon kieleksi. Ja mielestämme kehon kieli kertoo usein enemmän kuin sanat. Ja läsnäolosta tulee, liikkeen myötä, jälleen uudella tavalla mielenkiintoinen myös sille kuulijalle, jolle sanoittamisen ymmärrys jää hataraksi.

Valaistuminen.
Sana, joka käsittää tuhansia eri merkityksiä.
Kuitenkin, yksinkertaisuudessaan opettajani Leenan sanoin: Nähdä elämä juuri sellaisena kuin se on. Ei aina sellaisena kuin haluaa.
Lause saa kehoni tuntemaan suurta huojentuneisuutta. Kuin suuri painolasti nostettaisiin pois harteiltani.
Minun mieleni hengittää kehoni kautta ja on sallittua myös kokea epämiellyttäviä tunteita.
Haasteena on vain pysähtyä kuuntelemaan, mielen harhaillessa. Ja kun se harhailee, sallinko itseni palata juuri siihen tärkeimpään. Kehooni ja hengitykseen.
Kuinka yksinkertaiselta se voi kuulostaa. Ja kuinka vaikeaa se on toteuttaa.

Jokaisella meillä on niin sanottu Wanting mind.
Tahto onnistua heti, ajatella, arvioida, arvottaa ja analysoida.
Entä jos antaisimme aikaa mielellemme? Kouluttaisimme sitä hitaasti näkemään ne asiat, jotka ovat tässä, juuri nyt.
Entä jos lakkaisimme ajattelemasta niin paljon. Luottaisimme niihin aisteihin, jotka usein unohdamme. Mitä jos antautuisimme?
Niinkuin usein rakkaudesta puhuttaessa, antaudumme aistien vietäväksi, miksi emme voisi avautua kuuntelemaan ja sanoittamaan useammin sitä, mitä kuulemme kehomme kautta.
Myös mielemme hyväksi.

-Tiialotta-

Ikiliikkujan elämää

Joka vuosi osallistun uskomattomalla tunnollisuudella erilaisiin ryhmäliikuntatapahtumiin.
Koen olevani velkaa sen asiakkailleni, ammattitaidolleni, sekä henkiselle minälleni.
Kuitenkin, vuosi vuodelta, huomaan olevani vähemmistöä.
Enää ei keskustella askelsarjojen haasteellisuudesta, eikä puida koreografian loogisuutta.
Yhä vähemmän näen tuttuja kasvoja koulutuksissa.

Minne katosivat kaikki muut?
Kokivat tulleensa vanhaksi tähän ammattiin, vaihtoivat alaa vai lopettivat harrastamisen? Vai muuttuiko tämä ala niin paljon, ettei taitoja enää tarvita?
Jaksan kritisoida yhä vahvemmin osaavien ammattitaitojen puutteesta. Ja kyllä, luettuanne tämän, voitte väittää minua narisevaksi vanhaksi naiseksi, mutta ainakaan pienessä kotikaupungissani en näe suurtakaan panostusta tähän puuttuvaan ilmiöön.
On nuoria, todella innokkaitakin lahjakkuuksia ohjaajina ja ainoa asia, mitä opetamme heille on: kitti käteen ja tervemenoa ammattilaisten rivistöihin.
Kuinkahan moni näistä lahjakkuuksista kykenisi suunnittelemaan itse tuntinsa, ottaen huomioon erilaiset tarpeet ja haasteet asiakkaiden puolelta. Ja kenen vika se on?
Suurimmaksi osaksi meidän osaavien ammattilaisten, kun olemme antaneet alan suistua muiden käsiin.
Ja niiden, joiden nimiä emme osaa lausua ja jotka tekevät kaiken vain rahasta, isojen logojen alla.
Ja me ammattilaiset tyydymme siihen, ilman vastaväitteitä.

Omalla salillani, suurin kenkien kopina käy juuri näillä vanhoilla iänikuisilla perustunneilla, jotka ohjaaja suunnittelee itse.
Ja vaikka ikäluokat muuttuvat oman ohjauksen alla, aina löytyy uusia harrastajia, jotka uskovat muuhunkin kehitykseen, ilman lausetta: jaksaa jaksaa.

Ihailen asiakkaitani, sillä he haluavat liikkua, tietäen miksi.
Ihailen heitä myös sen vuoksi, että he uskovat monipuolisuuteen. Ja he ajavat meitä kehittymään koko ajan. Kouluttautumaan ja etsimään uusia inspiroivia haasteita. Ja jakamaan sen heidän kanssaan.

Englannin kielessä on sanonta: To catch and release.

Sitä ohjetta olen yrittänyt noudattaa ja pyrin siihen joka päivä vahvemmin ja vahvemmin.
Elämykseen, joka lähtee minun omasta energiastani ja jatkaa matkaansa vierivän lumipallon tavoin.
Saavuttaen matkallaan aina vain enemmän kuulijoita, jotka uskovat samaan hienoon ideologiaan.
Itseensä ja taitoihinsa.

-Tiialotta-