Hylätyn elämää

Kesä alkaa olla lopuillaan. Ensimmäiset tuulenpuskat ja myrskyt saapuvat, tuoden tullessaan rutiinit ja kotoutumisen.
Myös eräänlainen luopuminen hetkellisestä hellittämisestä alkaa voimistumaan.
Asennoidumme stressaavaan ja pitkään pimeyteen, sytyttämällä ensimmäiset kynttilät ja haaveilemme jo tulevasta lämmöstä seuraavana kesänä.
Syksyn myötä, elämän varjopuolena käymme läpi myös pieniä surullisia hetkiä.
Luemme ja kuulemme tarinoita hylätyistä kesäkissoista ja säälimme näitä pieniä otuksia, toivoen niiden löytävän uuteen kotiin. Ihmettelemme, miten joku voi hylätä niinkin tunteettomasti eläimen.

Tarinahan ei ole täysin verrattavissa ihmiseen, mutta kuinka tottuneita, jopa paatuneita olemme kuulemaan enää tarinoita hylätyistä ihmiskohtaloista. Pidämme niitä itsestäänselvyytenä, emmekä kiinnitä niihin enää huomiota. Hylättyihin yksilöihin.

Hylättyjä lapsia ja aikuisia on suunnaton määrä tässäkin maassa.
Yksi sana:välinpitämättömyys.
Se on usein suurempi taakka kantaa kuin kuolema, sillä sille ei ole selitystä. Hylätyksi tulemisen ymmärtäminen voi olla vaikeaa. Tunnetila koskettaa niin nuorta kuin vanhempaa, eikä menettäminen tai suru häviä koskaan.
Lapsena, kaiken ymmärtäminen on vaikeaa. Aikuisen on keksittävä tarinoita, peittämään pettymys, mutta aikuisena tyhjyys on käsin kosketeltavaa, valtaisa kehollinen kokemus.

Myös mielen vahvuus punnitaan.
Erakoituminen ja yksinäisyyden hiipiminen salaa mielen syövereihin, voivat tehdä vahvastakin heikon.
Yksinäisyydessä mieli kysyy: miksi minä?
Eikö kukaan halua rakastaa minua?
Kun usein hylätylle riittäisi pieni käden kosketus tai halaus. Ehkä kahvikupillinen silloin tällöin, hyvässä seurassa.
Suru ja kaipaus kun ei pääty koskaan. Se vain muuttaa muotoaan, mielen karikossa ja aaltojen liikkeessä. Elämän virrassa.

Lähetin viikolla kortin, osoitteeseen, jossa joskus sijaitsi minun kotini. Pohjoisessa.
Korttia postilaatikkoon pudottaessa mietin, lukeekohan sitä koskaan kukaan.
En voinut kuitenkaan jättää sitä lähettämättäkään, sillä olen tehnyt sen joka vuosi.
Toivonut joka vuosi hiljaa, muutosta tilanteeseen.

Tänään, tulen ja valon juhlapäivänä, Venetsialaisina, kaipaan kotiani.
Elämäni täällä on kuin suljettujen ovien takana.
Kaltereiden sisällä.

Tiedän kuitenkin, etten ole yksin.
Meitä on monta.
Samanlaisia tarinoita tulee vastaan. Joka päivä.
Olenkin oppinut luottamaan kosketuksen voimaan, sillä sen parantavaa kykyä ei voi sanoin kuvailla.

Minulla on niin paljon rakkautta annettavana, myös muille hylätyille.
Ja tiedän saavani silloin myös itse lämpöä, jota vaille jäin jo kauan sitten.

-Tiialotta-



Build a fire a thousand miles away

to light my long way home

I ride a comet

My trail is long to stay

Silence is a heavy stone

I fight the world and take all they can give

There are times my heart hangs low

Born to walk against the wind

Born to hear my name

No matter where I stand I'm alone


Stand and fight

Live by your heart

Always one more try

I'm not afraid to die

Stand and fight

Say what you feel

Born with a heart of steel


Burn the bridge behind you

Leave no retreat

There's only one way home

Those who laugh and crowd the path

and cut each other's throats

Will fall like melting snow

They'll watch us rise with fire in our eyes

They'll bow their heads

Their hearts will hang low

Then we'll laugh and they will kneel

and know this heart of steel was

Too hard to break

Too hard to hold


Stand and fight

Live by your heart

Always one more try

I'm not afraid to die

Stand and fight

Say what you feel

Born with a heart of steel


Manowar-Heart Of Steel

Rakastamisen pelko

Rakastua niin lujaa, ettei halua päästää irti.

Jokainen päivä tuntuu, kuin leijuisi ilmassa tai perhoset tanssisivat vatsassa.
Tuttu tunne?

Olla niin rakastunut, että voi uhrata kaiken muun sen tieltä.
Hukata rakkauden tieltä se elämä, jota moni pitää elämisen arvoisena.
Tulla niin humalaan, ettei kykene muuta kuin istumaan hiljaa, melkein äänettömässä tilassa,
ilmastointiputkien kevyessä huminassa.
Ilman kiirettä kotiin.
Unohtua hetkeen, siihen ainutlaatuiseen, joka häviää, mutta jää elämään mielen syövereissä, muotoutuen aina uuteen muotoon, mitä enemmän aikaa kuluu.

Juuri tältä tuntui tänäänkin, jutellessa asiakkaan kanssa haasteita ja tulevaisuudesta.

Nähdä tulevaisuus ja uskoa siihen. Yksin.
Rohkeasti. Ilman avainta, joka veisi takaisin sille ovelle, mistä menneisyys alkaa.
Rakastua siihen tunteeseen, että kykenee seisomaan jyrkänteellä pelkäämättä putoamista, sillä kaikki mitä on menetettävissä, on turhan kantamista mukana.
On vain kaksi vaihtoehtoa: hypätä eteenpäin tai jäädä seisomaan paikalleen.

Ja kun käy pohjalla, pääsee vain pintaan. Ja pinnalla oppii kellumaan, jos uskoo osaavansa uida.

Joskus elämässä käy niin, että menetysten vaakakuppi painaa enemmän ja on tultava surun sekä pettymyksen kautta riittävän heikoksi ollakseen vahva. Ja oppia rakastumaan uudestaan.

Joskus kuitenkin rakkaus on niin suurta, ettei sillä ole rajoja.
Sitä kuljettaa mukanaan, viimeiseen hengenvetoon saakka.
Sen kautta kykenee näkemään, kokemaan ja antamaan sitä myös muille.
Kun tietää kokeneensa sen, mistä puhutaan rakkautena.
Tietää, että se on totta.

Tänään sulkiessani ovea, minun oli vaikea lähteä.
Painaa kiinni se ovi, jonka taakse jäi minun maailmani ja minun suuri rakkauteni.
Ja ulkona odotti se kaikki, missä muu maailma elää.
Maailma, johon en enää tunnu kuuluvan.
Pimeys.

Kunnes huomenna, yksin, aamuhämärässä, avatessani lukon ovessa, tiedän olevani kotona jälleen.

<3 Tiialotta
           
"Nothing Like A Friend"

And in the end, the things that hold you in

Are gossamer thin, disappeared with the wind Will these city streets remember us? We walked them long ago Blown apart by a bitter wind that took us far from home And in the end, it's gossamer thin Ah, but then again, There's nothing like a friend Who can drive you 'round the bend, We'll be lovers 'til the end Will these city streets remember us? We walked them long ago Blown apart by a bitter wind that took us far from home And in the end, it's gossamer thin And in the end, there's nothing like a friend Will these city streets remember us? We walked them long ago Blown apart by a bitter wind that took us far from home And in the end, it's gossamer thin And in the end, there's nothing like a friend

Writer(s): Richard Willis Hawley

Mielen hiljaisuus

Löysin sen paikan, johon haluaisin palata.
Paikan ilman rajoja.
Paikan, joka ei kysy mitä uskontoa harjoitat, minkä rotuinen olet tai mitä kansaa edustat.

The Enlightenment Stupa of Benalmadena.

There are always problems to face, but it makes a difference if our minds are calm. On the surface we may get upset, but it makes a difference if we are able to stay calm in the depths of our minds

-Dalai Lama-

Kävellessäni portaita ylöspäin, tunsin kuinka mieleni halusi arvottaa hetken, mutta ääni sisälläni sanoi, ettei minun tarvitsisi olla kuin oma itseni. Se riittäisi.




Astuessani sisään, vastaani saapui rauhoittava tuoksu. 
Ihan niin kuin kirkossakin, myös tässä paikassa aika tuntui pysähtyneen.
Mietin pitkään, miksi?
Miksi ulkona elämä tuntui niin tavanomaiselta, mutta juuri tässä
tilassa, maailma oli kuin seisahtanut vuosituhansien päähän, paikalleen.
Ei tämä paikka ollut sen erikoisempi kuin mikään toinenkaan hiljentymisen paikka. Minulle vain se hetki tälle tuntemukselle oli tärkeä. Hetki hiljaisuudessa.

Kuljemme usein elämässämme ilman yhtään pysähdystä, kunnes tulee tilanne, jossa elämä määrää meidät seisahtamaan ja kuuntelemaan.
Kuolema, läheisen menetys tai esimerkiksi ero. Silloin olemme usein herkimmillämme, haavoittuvaisiakin.
Muuten porhallamme kuuntelematta hiljaisuutta sen tarkemmin.
Mitä jos hiljaisuus avaisi meissä sen maailman, joista elokuvissa ja kirjoissa aina puhutaan?
Voisiko hiljaisuudessa ehkä nähdä selkeämmin?

Minun hiljaisuudessa, Stupassa seistessä, syntyi vain yksi ajatus.
Helpotus.
Helpotus siitä, ettei minun tarvinnut sanoa mitään.
Aivan kuin seinät olisivat kuunnelleet minua ja pääni sisällä ja kehossani tuntui keveä, leijuva olotila.
Olin kuin suuressa kuplassa, jossa tilaa ei ollut surulle, eikä myöskään ilolle.  

Elämässä, odotamme usein sanoja ratkaisemaan elämämme solmut.
Unohdamme, että kehon tuntemus kertoo usein vastaukset selkeämmin.
Olemme sivuuttaneet suuren voimavaramme ja aistin, joka ohjaa meitä tietämättämme. 
Emme vain ole tottuneet hiljentämään. Emme edes pieneksi hetkeksi.

Ja kun pysähdymme, joudumme eksyksiin. Emme osaa käsitellä hiljaisuuden tuomaa tyhjyyttä mielessämme.
Odotamme koko ajan, että elämässämme tapahtuu jotain mielenkiintoista tai merkityksellistä.
Unohdamme kuinka tärkeää olisi kohdata myös kärsivällisyys sekä armo itsessämme ja hiljaisuus on yksi parhaimpia keinoja rauhoittaa "hengästynyt" mieli.

Minun mieleni hiljentyi, mutta ulos tullessani huomasin, kuinka nopeasti se tunne haihtui.
Maailman äänet voimistuivat ja antauduin äänien vietäväksi.

Ja sallin sen itselleni. Olla vahvasti läsnä myös elämän
hektisyydessä.

Kuitenkin pieni hetki hiljaisuutta, minussa itsessäni, voi muuttaa ympärilläni tapahtuvat asiat helpommiksi käsitellä, kun mieli on tyyni.
Tyynnytetty mieli myös kuuntelee, arvostelematta tai arvottamatta, ennemmin kuin tuomitsee ennalta asioiden kulkua.


-Tiialotta-

Why sparrow why, won't you tell me why I'm sad

Sing us both a melody, the best that you can Fly sparrow fly, won't you sit on my hand

Sing it in that language we both can understand When you sit on that tree Look in my eyes I wonder what goes on in your mind Speak sparrow speak please won't you try Tell me why you'd walk if you knew that you could fly Speak sparrow speak oh please won't you try Tell me all the answers to this meaningless life But you're up on that tree And you look in my eyes I wonder what goes on in your mind Stay, sparrow stay, won't you stay in my window I've never been so close to anything so beautiful Wait, sparrow wait, oh please don't you go I love the way I felt as the, vast the wind it blows But you're up on that tree And you look in my eyes I wonder what goes on in your mind Sing, sparrow sing, sing away the pain When you get to the bones of it, we are just the same I said sing sparrow sing, sing away our pain I'll never hear a melody as sweet as today Cause you're up in that tree And you look in my eyes And I wonder how, but you're saying goodbye

Writer(s): Tom Peter Odell

Hyväksyvä mieli

Tein "peruuttamattoman" virheen.
Loukkasin lähelläni olevaa ihmistä, vaikka en voisi koskaan ajatella toimivani niin.
Olenhan ihminen, joka kunnioittaa toisen tilaa ja hyväksyy jokaisen sellaisenaan kuin on.

Tein sen tahattomasti, huomaamattani, ilman, että tajusin kävelleeni rajan yli.
Asia valkeni minulle vasta saatuani postia siitä.
Aloin miettiä tilannetta, jossa rajaloukkaus sattui ja tunnistinkin hetken, jolloin saatoin toimia ohi valtuuksieni.

Asia sai minut tolaltani useammaksi hetkeksi, tunteellinen kun olen.
Kirjoitin toki kyyneleet silmissäni pahoitteluni asian vuoksi, ja pyysin kauniisti anteeksiantoa ja kysyin kuinka voisin asian hyvittää.
Mieleni teki painua maan alle tai hävitä kokonaan.

Kunnes seuraavana päivänä, tajusin pysähtyä miettimään asian todellista järkytyksen syytä.
Minulla oli omatunto.
Omatunto, joka peilaa minun syvimpiä tuntojani ja pelkojani.
Olen tottunut tulemaan loukatuksi, mutten tiedä kuinka käsittelisin asiaa, jossa minä toimin syyn aiheuttajana enkä syyttömänä.
Olisin voinut piiskata itseäni henkisesti tai sivaltaa itseäni sanallisesti, äänekkäästi raivoten.
Olinkin hiljaa.
En kyennyt sanomaan mitään.

Minä ja minun virheeni.....
Miksi tämä satutti minua tai sai minut miettimään?

Olemme elämän ristitulessa, suorittamassa tietämättämme tehtävää.
Olemme mukana elämän kiertokulussa.
Suurin osa meistä pyrkii tilaan, jossa elämämme olisi harmoniassa, ilman suurempia konflikteja.
Ja silti, teemme sen, tahdoimme tai emme. Virheen.

Me kaikki teemme virheitä, joka päivä.
Kysymys kuuluukin: anteeksianto, mitä se on?
Voimmeko hyväksyä itsemme ja ympärillämme olevat ihmiset sellaisina kuin he ovat, omine virheineen ja  luonteineen?
Voimmeko antaa anteeksi, jos loukkaamme tai tulemme loukatuksi?
Voimmeko unohtaa?

Kauna ja muistoissamme elävät negatiiviset tunteet loukkaavat eniten meitä itseämme.
Emme kykene poistamaan näitä tunnetiloja kehostamme ja mielemme vertailee jatkuvasti mennyttä tulevaan tai olemassa olevaan elämäämme.
Niin kauan kuin jäämme menneeseen, niin kauan olemme kiinni energiassa, joka syö meitä ja mieltämme.
Vain antamalla itsellemme anteeksi, voimme ymmärtää muita.

Minä ymmärsin oman virheeni, pyysin anteeksi ja sain.
Annoin myös anteeksi itselleni ja huomasin taakan putoavan harteiltani.
Tärkein asia itselleni oli kuitenkin juuri tuo hyväksyvä mieli.
Sain siitä enemmän voimaa, kuin pitkään aikaan.
Ja uskalsin jopa hymyillä.
En kuitenkaan heti, vaan hetken päästä.

Opin virheestäni myös jotain.
Opin ymmärtämään taas hitusen verran lisää sitä, kuinka väärin ymmärrämme usein toinen toistamme.
Ja kuinka usein teemme virhearvioita mielemme kautta.

Jos uskaltaisimmekin olla vain läsnä. Ja luottaa hetkeen.

Tiialotta

In the silence of the darkness when all are fast asleep
I live inside your dreams calling to your spirit
As the sail calls the wind, here the angels sing.
Far behind the sun, across the western sky

Reach to the blackness, find a silver line

In a voice I whisper a candle in the night

Will carry all our dreams on a single beam of light.

Close your eyes, look into the dreams
Winds of changes will winds of fortune bring.

Fly away to a rainbow in the sky
Gold is at the end for each of us to find.
There the road begins where another one will end,
Here the for winds know who will brake and who will bend

All to be the Master of the wind.

Falling stars now light my way my life has written on the wind
Clouds above, clouds below, high ascend between the spirit

When the wind fills the sky and clouds will move aside,
There will be a road to all our dreams and for every day that stings

Two better days it brings, nothing is as bad as it seems.

Close your eyes, look into the dreams
Winds of change will winds of fortune bring.

Fly away to a rainbow in the sky
Gold is at the end for each of us to find.
There the road begins where another one will end
Here the for winds know who will brake and who will bend
All to be the Master of the wind.

Manowar-Master of the Wind

  

Maailma sinussa

Deepak Chopran sanoin: Maailma on sinussa itsessäsi.

Koen tänään suurta valaistumista.

Luin aamulla tyypilliseen tapaani eri sanomalehtien sivut ja sosiaalisen median kuulumiset.
Miettien samalla, miksi tunne oli niin erilainen omassa kehossani.
En ahdistunut, eikä mieleni lähtenyt arvostelemaan asioiden kulkua.
Minun kehoni ja mieleni oli hiljentynyt.
Ja uskomatonta, kuinka hyvältä se tuntuikaan.
Suunnittelematon päivä oli vasta alkamassa, enkä tiennyt, kuinka se tulisi päättymään.

Ajattelin, mitä jos kuuntelisinkin kehoni viestejä. Tulisin lähemmäksi itseäni ja sitä kautta eheyttäisin itseni.
Mitä jos maailma oikeasti onkin minussa? Minusta lähtevä energia, virta ja voima kantavat minua ja valoani.

Muistan hetken viime viikolta, jolloin eräs miespuolinen ystäväni mainitsi minun olevan kaunis.
Ohitin asian tyypilliseen tapaani nauramalla ja siirtymällä jo seuraavaan ajankohtaiseen asiaan.
Vasta jälkeenpäin mietin, miten tuo lause kuitenkin kosketti minua.
Pieni kaunis ajatus, ja minun mieleni arvotti sen jo ei tärkeäksi huomioksi. Hän kuitenkin kehui minua ja soi ajatuksen minulle.
Miksi en kokenut mielihyvää? Ajattelinko, ettei se ole tärkeää?

Ymmärrän hyvin nuoria, jotka kokevat oman kehonsa nyky-yhteiskunnassa riittämättömäksi.
He arvostelevat itseään negatiiviseen sävyyn ja vertailevat ulkomuotoaan julkisuuden henkilöihin.
Ja usein vain sen vuoksi, että joku toinen on omassa tyytymättömyydessään hyökännyt mielen syövereihin, sanallisten sivallusten myötä.

Muistan itsekin useat lauseet kouluajoilta, jolloin minua haukuttiin rumaksi tai vaatteeni eivät olleet riittävän trendikkäitä, eivätkä sen ajan muodin mukaisia.
Silloin kuitenkin ihanteet olivat hiukan terveemmät kuin nykyään.
Se jätti silti jälkensä minuun, niin kuin nykyäänkin itsetuntonsa kanssa painivaan nuoreen.
Mikään ei itseasiassa olekaan muuttunut.
Vain minun mieleni on vahvistunut ja uskallan luottaa nyt itseeni enemmän.
Sisimmässäni koen silti joka kerta suurta sympatiaa, nähdessäni pienen palan henkistä eksymistä.
Minulle tulee suunnaton tarve jakaa hyväksyvää läsnäoloa ja voimaannuttaa tämä ihminen pienin askelin.
Aivan kuin kokisin, että maailma olisi näin ehkä hieman parempi paikka elää.
Minun maailmani.

Sillä jos uskon siihen, että maailma löytyy minusta itsestäni ja ulkopuolellani oleva elämä on usein mieleni luoma illuusio, voin siis hyvällä omatunnolla nähdä tänään vain positiivisia asioita, luonnon kauneutta ja toivoa, että moni muukin eksyneistä löytäisi kotiin.

Niin kuin minäkin.

Juuri tänään.

-Tiialotta-

Minun lomani

Vain kaksi päivää ja on kuin eläisin toisessa maailmassa.

Tottahan on, että olen tällä hetkellä toisella puolella Eurooppaa, mutta en puhu nyt siitä.

Puhun elämästä ilman kiirettä, puhelinsoittoja tai nettiä.

Hetkestä, jolloin aika pysähtyy ja työ väistyy hiukan taka-alalle.

Minun ajastani, minun elämästäni, vain itselleni.

Kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, mutta niin se on.

Tämä aika, jota jokainen odottaa niin kauan. Suurien suunnitelmien kanssa. Lomaa.

Minä päätin kuitenkin toisin.

Menin uuteen lomakohteeseen, tietämättä mitään paikasta, johon olin asettumassa viikoksi.

Halusin kokea tunteen, etten hallitsekaan tätä hetkeä.

Ottaisin jokaisen uuden kokemuksen vastaan yhtä avoimin silmin ja nauttisin
 jännityksen tuomasta epävarmuudesta kuin ensisuudelmasta 12-vuotiaana.

Tänään ajoin rantatietä paikallisten autojen seassa ja koin suurta seikkailun huumaa.

Minä, joka tiedän aina, mihin olen menossa.

Olin kuin maantiepyöräilijä irtioton alkumetreillä, tietämättä, oliko ratkaisu sillä hetkellä oikea vai ei. 

Ja huomasin nauttivani jokaisesta sekunnista, jokaisesta polkaisusta.

Ja mieleni teki kiljua.

Tajusin, että minäkin osaan vielä.

En olekaan täysin muumioitunut tai hautautunut työn tuomiin velvoitteisiin.

Osaan vielä elää, myös tämänkin hetken.

Tajusin, että olen elossa myös itselleni. Ja ymmärsin, että juuri näistä hetkistä saisin voimaa.

Vaikka siellä koti-suomessa kaikki ei olekaan niin hyvin, niin koin silti, että olen oikeutettu tähän hetkeen itseni kanssa.

Sillä juuri nämä hetket auttavat jaksamaan myös vaikeina päivinä.

Miksi sitten kirjoitan tästä?

Olen usein miettinyt uhrautuvaa luonnetta tai täydellisyyden tavoittelijaa. Koen itse olevani molempia vuorotellen. Ja huomannut usein vasta jälkeenpäin, mitä minulta on jäänyt väliin.

Elämä itseni kanssa.

Ajattelin aloittaa yksinkertaisesti päivä kerrallaan. Sillä tiedän, ettei koskaan ole liian myöhäistä. 

Katsoessani läheisiäni kaukaa, huomaan miten hyvin näen nyt lähelle. Näen uhrautumisen ja pelon siitä, että aika loppuu kesken. Näen, kuinka elämä jäi elämättä, enkä haluaisi ajautua samaan umpikujaan.

Sallin itselleni unohtaa syyllisyyden tunteen. Unohtaa ajatuksen, että minä olen täällä ja muut töissä. 

Ja toivoisin, etten olisi ainoa perfektionisti, joka uskaltautuu sukeltamaan takaisin elämään, kaikkien niiden sumuisten vuosien jälkeen.

Huomisesta en vielä tiedä. En ole suunnitellut.

Ehkäpä se sieltä valkenee, uusi aamu. Minullekin.

Tiialotta

Kaukaa parempi on joskus nähdä lähelle 

Vain silloin huomaa jos ei oo myöhäistä 

Matka voi olla pitkä ja vaikeeta on nauttii siitä 

Mut ehkä juuri silloin ottaa kaaos oikeen muodon 

Tahdon sun sen tietävän, etten milloinkaan

 Itsestäänselvyydeksi oo luullut mitään kallista 

Helmen hukatakseen tuonne hiekkalaatikkoon

 On oltava tyhmä tai sitten oikeessa 

Ensin on helppo luulla ettei ne ehdy kuitenkaan

 Temppu lienee siinä kuinka tuntee mistä tuulee

 Vaikee uskoo itsekään missä nyt ollaan 

Mut luulen et me saadaan vielä löytää tästä tarkoitus 

Usko mua, mä tunnen sun matkas tarkalleen

 Pelastus on siellä missä hautaat turhan taakan 

Polta hiljaa kynttilää meidän muistolle 

Anna liekin kertoo että toivon meille vain rauhaa

-Apulanta-