Mennä riittävän kauas, jotta näkisi lähelle.Mennä kehoon ja aistia onnellisuus. Hykertelevänä tunteena sydämen ympärillä.
Kuin pieni perhonen, availlen siipiään päiväunien jälkeen.
Tulla onnelliseksi siitä ajatuksesta ja tunteesta, minkä on saanut aikaan.
Onnelliseksi siitä, että on luonut yhden suuren perheen ympärilleen. Antanut sysäyksen suuremmalle voimalle, kuin itse kykenee kannattelemaan.
Koskettanut ihmisiä ja saanut tulla valaistuneeksi useiden elämäntarinoiden myötä.
Tänään istuessani junassa, uskon, kuinka tärkeää on pysähtyä hetkeen.
Pysähtyä kuuntelemaan, näkemään ja ymmärtämään myös sanatonta viestintää.
Sitä, minkä usein piilotamme sanojemme taakse.
Epävarmuuden, pelkotilat, riittämättömyyden tunteen. Ilon ja onnen.
Jokainen meistä kokee näitä tunteita jossain vaiheessa elämäänsä. Tunteiden vuoristoradassa.
Entä jos uskaltaisimme elää yhä vahvemmin tilassa, missä myös epävarmuus on sallittua. Hyväksyisimme itsessämme sen kuvitellun epätäydellisyyden, kuten usein itse ajattelemme.
Kantaisimme vastuuta paikasta, jotta se tuntuisi myös huomennakin kodilta. Antaisimme tilaa jokaiselle, joka ovesta sisään astuu.
Joku ehkä ensimmäistä kertaa, kun taas toinen päivittäin.
Minun unelmani, tärkein niistä on jo toteutunut.
Mutta mikään unelma ei kestä, jos uskoo, että sen toteuttaminen riittää.
Unelmassa tulee elää, siitä vahvistuen, virheistä oppien ja hyvää energiaa siirtäen kanssakulkijoille. Se on ehkä vielä suurinta unelmaa tärkeämpää.
Tärkeää on tuoda näkyväksi oma herkkyys ja inhimillisyys. Näkyväksi myös epävarmimmalle meistä. Että, juuri omat siivet kantavat.
Tässä perheessä, tässä yhteisössä, LiikeVoimassa. Olen ylpeä meistä jokaisesta, tässä hetkessä.
Juuri nyt.
-Tiialotta-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti