Near of my body

Kuulin tänään ensimmästä kertaa lauseet, opettajani Leenan suusta:
Minussa ei ole kateutta.  Nyt on oikea aika alkaa opetella sitä.

Tervettä, eikö totta?
Olla kateellinen, saada kehoon voimakas tuntemus, siitä, että toisella on jotain sellaista, mistä minä vain haaveilen.

Käännän tämän omaan maailmaani. Peilaan sitä, mitä koen säännöllisesti.
Tarvetta kokea pyrkimystä täydellisyyteen. Kehollisesti.
En tarkoita nyt ulkoista olemusta, vaan täydellisyyteen pyrkivää mieltä, kehon kautta.
Kateus. Sen aiheuttama lopputuote.

Olemmeko koskaan tulleet ajatelleeksi, että täydellisyys on mielen luoma kuva, joka pettää meidät aina. Jättää meidät yksin, tunteidemme ja kehokokemusten äärelle. Vellomaan itsesäälissä, mikäli annamme sille vallan.
Vaikka voisimme valita toisin.
Olemme vain liian sokeita näkemään, että kaikki ei ole koskaan niin hyvin, kuin juuri tässä hetkessä.

Esimerkiksi asiakas, joka harjoittelee, naimisissa sykemittarinsa kanssa.
Kello kertoo kaiken sen, minkä unohdamme aistia kehollisesti.
Väsymyksen, liian kovan rasituksen tai onnen ja ilon.
Milloin kello alkoi puhumaan ja sanomaan, että teit hyvää työtä?
Saat joko palkintopokaalin tai sitten et.
Mitä jos pokaali ei ilmestykään kellon näytölle? Mitä sitten teemme?
Kiroilemme ja soimaamme itseämme, unohtaen täysin, että keho on aistinut paljon. Yrittänyt ehkä kertoa, miltä siitä tuntuu. Emme vain kykene keholliseen viestintään mielemme kanssa.
Kysymys kuuluukin: Kuinka vähän olemme kehossamme, oikeasti?

Kuulin tänään myös toisen lauseen:
Mr Smith lives near of his body.

Kuinka monelle meistä tämä on arkipäivää? Asua oman kehon naapurissa, tietämättä, onko naapuri kotona vai ei? Tai lukeeko naapuri Helsingin Sanomia vai Iltalehteä.
Kun tämän siirtää minun maailmaani, voisin kysyä, kuinka moni on tullut ajatelleeksi muutakin kuin Jaksaa, Jaksaa-lausetta?
Kuinka moni on jo avannut oven naapurissa ja nähnyt ajatusta pidemmälle? Kehoon?
Ja antanut mahdollisuuden sille tuntemukselle, ettei jaksakaan. Ja hyväksynyt sen.

Tänään tuli itselle näkyväksi opetuksista suurin.
Kun koputtaa oveen, voi olla mahdollista, että joku avaa oven ja oven takana ei välttämättä odotakaan se, minkä haluaisit näkeväsi.
Ja miten selviät siitä? Miten olet ja elät sen kanssa? Kun mielesi tekee hajottaa ja hallita.

Palaamalla kehoon ja luottamalla sen tuntemukseen. Kyetä löytämään tasapaino, tilanteesta huolimatta.

-Tiialotta-


Meditation is, how do you live your life.

Jon Kabat-Zin

Peilaava mieli

Kuvittele tilanne, jossa tilaan tulee jäätävä hiljaisuus.
Hyvä energia pakenee olemattomiin ja jäljelle jää käsin kosketeltava negatiivisen energian lataus.

Välittömästi, kaikki tilassa olevat, kokevat saman tunteen, omassa kehossaan, omalla laillaan.
Ja riippuen kehotuntemuksesta tai mielen laadusta, muuttuu kaikki ympärillämme oleva, muutaman hengenvedon aikana hyväntuulisesta hyrinästä, piinaavan painostavaksi tunnelmaksi.

Mirrow mirrow on the wall...ja niin edelleen...
Peilaava mieli ja keho.
Emme edes huomaa, kuinka paljon aistimme kehollamme ja peilaamme sen tuntemuksia muille.
Niin hyviä sekä huonoja.

Samalla lailla, kun aistimme rakkauden ja lämmön, halauksen ja aidon läsnäolon, kehomme aistii myös epämiellyttävät asiat.
Ja kun peilaamme riittävän kauan negatiivisia tunteita, alamme toteuttaa niitä myös itse.

Esimerkiksi kysyessämme niinkin yksinkertaisen kysymyksen kuin: Mitä kuuluu?
Mitä tulemme saamaan vastaukseksi?
Hyvät vai huonot uutiset?
Entäpä kun kysymme lapsiltamme: Miten koulupäivä meni?
Olemmeko valmiita kuuntelemaan aidon avoimesti tarinaa pienistä hetkistä, vai odotammeko sitä vastausta, minkä olemme tuoneet lapsillemme näkyväksi, jo kauan sitten?
Hekin peilaavat kaiken meistä, syntymästään saakka.

Moni parisuhde kaatuu juuri tähän.
Valmiisiin vastauksiin ja ei-läsnäolevaan kommunikointiin.
Ja vaikka peilin toinen puoli olisi kuinka vastaanottavainen kaikelle kauneudelle, mitä elämä mukanaan tuo, särkyy kuva väkisinkin, ajan saatossa. Läsnäolon puuttuessa.

Toteutamme elämässämme kaavaa, kunnes uskallamme pysähtyä kuuntelemaan, kokemaan ja näkemään. Myös epämiellyttävät tuntemukset.
Olemme hyviä väistelemään. Emme halua asettua asian äärelle, joka koskettaa meitä, tai saa meidät kokemaan itsemme nurkkaan ahdistetuiksi.
Emme halua kokea kehossamme ikäviä tuntemuksia.

Hyökkäys on kuulemma paras puolustus.
Muistan, kun ajauduin tilanteeseen, jossa minua peilannut ihminen uskoi niin vahvasti omaan asiaansa, että pyysi minua keksimään toisen keinon lähestyä häntä sanallisesti.
Kehotuntemukseni kertoi, ettei se olisi kannattanut ja poistuin paikalta, vähin äänin.
Pakenin. Miksi?
Koska tiesin, ettei keskustelu ollut mahdollinen. Peilasimme pelkästään toistemme negaatioita.

Ajautua voi myös tilanteeseen, jossa sanoja ei tarvita.
Hyvän ja miellyttävän tunteen aistiminen aiheuttaa energian siirtymisen ja sanoista tulee tarpeettomia.
Riittää, kun annamme hyvän kiertää ja energian peilautua itsestämme muihin.
Näin tuomme näkyväksi kehon suurimman voimavaran.
Läsnäolon.

Ja siinä energiassa on hyvä hengittää ja tulla ymmärretyksi.
Myös ilman sanoja.


-Tiialotta-




The biggest communication problem is 
we do not listen to understand.
We listen to reply.

-Buddha-

Liikkeen voima

Mennä riittävän kauas, jotta näkisi lähelle.
Mennä kehoon ja aistia onnellisuus. Hykertelevänä tunteena sydämen ympärillä.
Kuin pieni perhonen, availlen siipiään päiväunien jälkeen.

Tulla onnelliseksi siitä ajatuksesta ja tunteesta, minkä on saanut aikaan.
Onnelliseksi siitä, että on luonut yhden suuren perheen ympärilleen. Antanut sysäyksen suuremmalle voimalle, kuin itse kykenee kannattelemaan.
Koskettanut ihmisiä ja saanut tulla valaistuneeksi useiden elämäntarinoiden myötä.

Tänään istuessani junassa, uskon, kuinka tärkeää on pysähtyä hetkeen.
Pysähtyä kuuntelemaan, näkemään ja ymmärtämään myös sanatonta viestintää.
Sitä, minkä usein piilotamme sanojemme taakse.
Epävarmuuden, pelkotilat, riittämättömyyden tunteen. Ilon ja onnen.
Jokainen meistä kokee näitä tunteita jossain vaiheessa elämäänsä. Tunteiden vuoristoradassa.

Entä jos uskaltaisimme elää yhä vahvemmin tilassa, missä myös epävarmuus on sallittua. Hyväksyisimme itsessämme sen kuvitellun epätäydellisyyden, kuten usein itse ajattelemme.
Kantaisimme vastuuta paikasta, jotta se tuntuisi myös huomennakin kodilta. Antaisimme tilaa jokaiselle, joka ovesta sisään astuu.
Joku ehkä ensimmäistä kertaa, kun taas toinen päivittäin.

Minun unelmani, tärkein niistä on jo toteutunut.
Mutta mikään unelma ei kestä, jos uskoo, että sen toteuttaminen riittää.
Unelmassa tulee elää, siitä vahvistuen, virheistä oppien ja hyvää energiaa siirtäen kanssakulkijoille. Se on ehkä vielä suurinta unelmaa tärkeämpää.

Tärkeää on tuoda näkyväksi oma herkkyys ja inhimillisyys. Näkyväksi myös epävarmimmalle meistä. Että, juuri omat siivet kantavat.
Tässä perheessä, tässä yhteisössä, LiikeVoimassa. Olen ylpeä meistä jokaisesta, tässä hetkessä.
Juuri nyt.

-Tiialotta-


 

Isäni päivä

Kuinka voimakas voikaan olla kehon kielen voima.
Kosketus, halaus sekä sanallinen viestintä kehon kautta.

Tai tunnetila kehossa, kun kukaan ei kosketakaan.

Näin isänpäivän kynnyksellä muistot tulvivat mielen uumenista esiin.
Pieni vaaleatukkainen tyttö, suuri kyynel ja surullinen mieli.
Suuri mies. Pienen tytön suurin ihailun kohde.
Yksinäinen, ja herkkä mies. Kahden lapsen yksinhuoltaja. Sekä isä että äiti.
Vahva mies, ilman kyyneliä. Minun isäni.

Miten paljon näiden vuosien aikana olenkaan kaivannut neuvonantajaa, halausta ja turvaa.
Viisaita sanoja vanhenevalta mieheltä.
Kaivannut isää.
Suojelijaa.

Kuitenkin selvisin yksin, kasvoin kieroon.
Aloin toistaa tarinaa sisälläni, että pärjään yksin.

Jokainen mies, joka saapui elämääni sai tuntea vahvan minäkuvan, eikä heikkoa ja haurasta naista.
Ja jäin yksin.
Mieleni vangiksi, tunteideni kanssa. Solmuun.
Syyttämällä itseäni siitä, ettei isäni enää kuulu elämääni.

Ja kuinka pitkän matkan olen kulkenut hyväksyäkseni tosiasian, etten olisi voinut vaikuttaa lopputulokseen. Eikä kukaan muukaan ympärilläni oleva ihminen.
He eivät ole vastuussa hänen teoistaan.

En ole osallinen siihen, mitä isäni päättää tehdä elämällään.

Mutta, mikään ei myöskään muuta sitä tosiasiaa, että ilman kosketusta, ihmisestä tulee hauraampi, kuin ohut jää.
Sulkeutunut ja ylisuorittaja.

Mutta, kuten Lumikki vaipui satavuotiseen uneen, ja heräsi kosketukseen, on rakkauden voima suuri ja kosketuksen voima vielä voimallisempi.
Sen voimalla henkinen minäkin vahvistuu. Yksinäisyys muuttuu hyväksyttäväksi ja tyhjyys tuntuu yllättäen täydentävän mielen vellovaa myrskyä.
Sallimalla yksinäisyyden tulla näkyväksi, sallimme myös itsemme kasvaa vahvemmaksi.
Hyväksymään tunteemme ja ajatuksemme.
Juuri sellaisena kuin ne esiin tulevat.


Hyvää isänpäivää, rakas isä<3

-Tiialotta-

Mielen ankkurointia

Kun näkyväksi tulee suru. Kuinka se saa meidät herkistymään. 

Ja antaa meille uuden hetken elämässämme, tulla lähemmäksi sisintämme.
 
Lähemmäksi sitä luonteen piirrettä, joka meissä on.

Näkyvimmäksi nousee syvin olemuksemme. Se, mikä oikeasti olemme. Pohjimmaisin minä.

Ankkuroimme kehoomme tuntemuksen, joka palaa myöhemminkin muistuttamaan meitä. 
Siitä hetkestä, joka oli kipein.

Osa meistä vaikenee, sulkeutuu, kun taas toisten kyyneleille ei näy loppua.

Osa vierailee tapahtumissa mielen kuvin ja värein. Osalle äänimaailma tuo muistoja näkyväksi ja koettavaksi uudelleen.  

Niin kauan, kunnes päätämme muuttaa sitä.

Kunnes päätämme antaa sille tilaa olla ja mahdollisuuden muuttaa muotoaan.
 

Voimme jatkaa ja jatkaa.
Surra ja kaivata, ilman, että valo koskaan häivähtää kasvoillemme. Tai voimme valita toisin. Muuttaa kokemusta, tuomalla uuden tunteen kehoomme. Juuri siihen hetkeen, siihen tunnekokemukseen.
Sen tilalle, joka vallitsee mieltämme ja kehoamme.

Energia ja tunnetila. Se kaikki lähtee omasta kehostamme.
Suurimmasta voimavarasta sisällämme.
Valitsemalla ankkurin. Laulaen mielessämme vahvistavaa laulua tai hyräillessämme sävelmää.
Tai valitsemalla värin, joka antaa energiaa.
Tai paikan, jonne voimme palata, kun tuntuu pahalta.
 
Melankolia.
Minun syvin tunnetilani, ja kompastuskiveni.
Lahja tuntea ja aistia, sekä kerätä ympärilleni ihmisiä, joille suru on näkyvää tai ei-tietoista. 
Lahja jakaa tietoisia keinoja, joilla tunnetilan muuttaminen valoisammaksi on mahdollista. Saada olla mukana, kun ei-tietoinen muuttuu näkyväksi ja luoda tilalle positiivisia kokemuksia, jottei surulla olisi enää tilaa olla ja asua. 
Saada luoda tilan, jossa itseensä uskomisen vahvistaminen on mahdollista, ilman, että muuttaa ihmistä.Oppia myös suojaamaan itsensä, ettei myötätunto ottaisi liikaa valtaa ja veisi tilaa hyvältä energialta.

Ja antaa meille uuden hetken elämässämme, tulla lähemmäksi sisintämme.

Tulla lähemmäksi myös itseään, auttamalla muita.

-Tiialotta-

The most creative act you will ever undertake 
       is the act of creating yourself.

        - Deepak Chopra-