Vanha liittoni

Rakkauteni vanhan liiton metallimusiikkiin koki torstaina yhden unelman täyttymisen.

Sain tuntea 20 000 muun joukossa jotain legendaarista ja mahtipontista rokkikukkoilua.

Ja nautin siitä suunnattomasti.

Katsellessani ympärilleni, näin pariskuntia, useimmat keski-iässä.

Mietin, kuinka kauan sitten he aloittivatkaan, tämän yhtyeen kuuntelemisen? Yksin vaiko yhdessä?

Kuinka paljon muistoja heillä mahtoikaan olla tuttujen kappaleiden soidessa suurella lavalla?

Ja nuoria. Uusia faneja, joille bändin musiikki saattoi olla ensikosketus jäähyväiskeikalla.

Eikä bändi pettänyt kuulijoitaan.

Suurimpien hittien kohdalla väki kohahteli ja huokaili kuin isona aaltona suuressa valtameressä ja Ozzyn tutut sanat:

Let me see your fuckin`hands, sai katsojat hurraamaan vieläkin kovempaa.

Mutta miksi tämä keikka oli minulle sitten niin tärkeä?

Olisin voinut valita minkä tahansa muun metallimusiikkia soittavan yhtyeen kiertueen, tälle kesälle.

Kuitenkin juuri Black Sabbath saa minussa aikaan hyvin vanhoja muistoja. Turn up the night kuului ennen suurimpiin tunnelman nostattajiin, eikä sen hehku ole hävinnyt mielestäni vieläkään.
Ja vaikka Ozzy ei itse laulanutkaan koko tuotannolla, myös Ronnie Dio kuuluu ehdottomiin suosikkeihini.

Myöskin melkein jokainen soittamaan opetteleva uusi rockyhtye oppii ensimmäisten sävelten joukossa kuuluisan Paranoid kappaleen ja jo legendaksi noussut lause: Soita Paranoid, elää vielä varmaan vuosikymmeniä, josko kuolee koskaan.

Minulle tuo Paranoid kappale tuo mieleen ensimmäisen pitkän suhteeni 16-vuotiaana.

Poikaystävälläni oli akustinen kitara, jota hän soitti iltaisin olohuoneen kangassohvalla.

Usein töistä tullessani, kuulin juuri tuon kappaleen.

Ja kun tuli ilta, c-kasetille nauhoitettu No stranger to love soi juuri ennen nukkumaan menoa.

Torstain keikalla koin olevani kuin kotona.

Dr Martensit jalassa, tukka auki, pienen vesisateen siivittämänä, olin kuin osa suurta perhettä.

Ei suuremmin humalaisia, kuten usein festareilla. Tärkein asia oli varmasti musiikillinen anti. 

Ja kun keikka päättyi, moni suunnisti lähipubiin analysoimaan nähtyä keikkaa, ystävien kanssa.

Moni taas kotiin hymyssä suin.

Minulle riitti, että sain olla siinä hetkessä, juuri siellä.

Ozzyn tuttu jammaileva tyyli ja röyhkeä ote kappaleiden spiikkauksissa sai minut hykertelemään hiukan kylmenevässä Helsingin yössä. 

               

Niin monelle, tämä suuri artisti on vain Sharon Osbournen tossun alla elävä vanha höperö mies.

Sarjakuvista tutun, jopa jokerin naamaiseksi mieheksi haukuttu suurmies.

Mutta kuinka moni kykenee vielä lähes 70-vuotiaana kaikkeen tähän?

Juuri tässä asiassa erottuvat rokkistarat ja suuret muusikot toisistaan.

Ja vaikka tämä ei se viimeinen keikkakiertue olisikaan, olen hyvin onnekas, että pääsin mukaan tähän tunnelmaan.

Eräs kommentti keikan jälkeen: Oliko Sabbath hyvä?

Vastaus: Miten mitään tuollaista voi arvostella asteikolla hyvä-huono?Black Sabbath on kaikki...

TiiaLotta