Sinun aika

Aika.
Niin suhteellinen käsite.
Välillä se tuntuu matelevan eteenpäin, kun taas toisessa hetkessä sekunnit eivät riitä siihen kaikkeen, mitä suunittelimme tekevämme.
On kuin aika pitäisi meitä narreina tanssimassa suuressa näytöksessä, ilman tietoa, milloin tiimalasissa oleva hiekka valuu tyhjiin ja on aika lopettaa esitys ja laskea esirippu.

Minun aikani pysähtyi tänään. Huomasin ajattelevani, mitä jos se ei riitäkään. Mitä jäi tekemättä tai mitä sanomatta?
Ehdinkö kertoa, kuinka paljon välitän ja ehdinkö viettää aikaa riittävästi?
Ja tiedän jo vastauksen. En.

Laitoin kaiken muun sinun edellesi.
Itse minut siihen opetit. Annoit ymmärtää, etten saisi luovuttaa. Minun tulisi elää unelmaani ja rakentaa vahva itsetunto.
Et antanut mahdollisuutta olla heikko.
Ja sitten aiotkin lähteä, niin kuin lähdit jo silloin kauan aikaa sitten.
Mutta tulithan takaisin. Miksi et nyt voisi?
Kuinka monta mahdollisuutta käytimmekään, emmekä nähneet valoa tunnelin päässä.
Ja nyt kun ovi on sulkeutumassa, on minun vaikea päästää sinua pois.
Ja suurin syy siihen on rakkaus.
Minun rakkauteni sinua kohtaan.

Olen kuullut niin monta kertaa lauseen: Niin kauan kuin on toivoa, on elämää.
Miksi siihen luottaminen on sitten niin vaikeaa?
Ja tiedän siihen jo vastauksen.
Epävarmuus.
Niin kauan kuin ihminen hallitsee valtakuntaansa, on siellä kaikki hyvin.
Kunnes joudumme tilanteeseen, jossa emme kykene enää näkemään lopputulosta. Alamme epäröiden pelätä pahinta, vaikka meidän tulisi toivoa parasta.
Kehittelemme kaikista kauheimpia tarinoiden loppukohtauksia, ja yhtäkkiä uskomme kaiken mielessämme kehkeytyneen olevan täyttä totta.
Olemmehan vain ihmisiä. Ja suurimpana haastajana meillä on tunteet.
Ilman niitä olisimmekin huomattavan paljon seesteisempiä. Tätä ilmiötä kutsun inhimillisyydeksi meissä.
Juuri tänään huomaan itsessäni inhimillisyyden merkkejä, kokiessani valtavaa epätoivoa ja surua.
Olen jopa hiukan vihainen.
Kuten Pikku Myy polkiessaan jalkaansa lattiaan, tämä mustatukkainen Mymmeli haluaisi käyttää vihaa hyödykseen. Huomatakseen myöhemmin, ettei sekään auttanut asiaa.
Tavalla tai toisella, kiukuttelematta tai ei, aika vie voiton.
Sitä on vain rajallinen määrä meidän käytettävissämme.

Joten tyydyn näkemään sen tosiasian, etten voi taistella tätä asiaa vastaan. Minulla ei ole aseita.
Minulla on vain yksi vaihtoehto: hyväksyminen ja läsnäolo.
Valitsen mieluummin läsnäolon, surunkin, sillä hyväksymiseen menee vielä aikaa.
Tiedostan olevani heikko, juuri tänään, tässä asiassa.
Ja se luo mahdollisuuden ymmärtää ja tulla tietoiseksi myös tunteista, jotka saavat meidän korttitalon horjumaan.
Mutta ei sen tarvitse tapahtua vielä tänään.
Tänään sallin itseni olla hieman surullinen, ja olen kiitollinen myös siitä.

-Tiialotta-

Sivullinen

elämäni piirrettynä kartalle niin pieneen
sentti kertaa sentti siihen ison kylän viereen
oon nojaillut mä seiniin ihmetellyt nurkan takaa
miten pyörät pyörii miten maailmamme makaa

on toiset menneet tutkimaan jo miltä siellä näyttää
ja hyvin ovat osanneet siel kaiken ajan käyttää
myös luvattu on mulle että vielä joku päivä
tiedän mikä tarkoitus on minun elämällä

ei lupaukset paljon auta kun on tämä taakka
mä sivullinen olen aina kuolemaani saakka
ne piirsivät mun kartalleni pienen mustan pisteen
ja siitä pisteestä kodin teen

onnee haen paljain käsin pilkkopimeästä
haavat syvenee mut mä en lakkaa etsimästä
en kantajia kaipaa löydän itse vielä tieni
suuri on sun kyläsi mun maailmani pieni

ei lupaukset paljon auta kun on tämä taakka
mä sivullinen olen aina kuolemaani saakka
ne piirsivät mun kartalleni pienen mustan pisteen
ja siitä pisteestä kodin teen

siks olen yksin ja piiloon meen

ei lupaukset paljon auta kun on tämä taakka
mä sivullinen olen aina kuolemaani saakka
ne piirsivät mun kartalleni pienen mustan pisteen
ja siitä pisteestä kodin teen

-Jenni Vartiainen-