Toinen maailma

Pysäytin kellon.

Tein sen istahtaessani junaan, kohti kotia.

Kun tulin asemalle, oli kuin olisin tullut toiseen maailmaan. Jossain kaukana oli se elämä ja ne ihmiset, joiden kanssa jaan nyt tarinani. Olin kuin vanhasta suomalaisesta mustavalkoelokuvasta, palaamassa juurilleni vuosikymmenien jälkeen.

Sain mahdollisuuden kulkea taaksepäin 25 vuotta ja elää elämäni pienet ja ehkä tärkeätkin hetket uudelleen.

Meren rannalla, aaltojen lyödessä rantaan, mieleeni palautui aika, jolloin tulevaisuus oli avoinna, suuret unelmat vielä haaveita ja sydän täysin auki.

Jokainen muisto saapui kehooni kuin hyökyaalto, pyyhkäisten nykyisen elämäni unohduksiin.

Jokainen eletty vuosi, jokainen kuljettu askel tuntui, kuin se olisi tapahtunut eilen.

Hautausmaan portin ovi, saranan ääni ja metsän humina.

Laulu “Täällä Pohjantähden alla” ja äitini voimaton keho tuettuna minun olkapäähäni. 

Samalla hetkellä tuntiessani tuon kaiken, oli kuin jokin voima olisi kiskaissut minut ajassa eteenpäin. 

Isoäitini ja vaarini haudalla muistin elävästi hetken, jolloin luminen hanki kantoi silmänkantamattomiin syrjäisellä metsäaukealla, kun kahlasin talvisaappaideni turvin viemään yhtä hautakynttilää heidän haudalleen.

Moottoritiellä taas, pieni kyynel ajelehti silmäkulmaan ajaessamme kotitaloni ohi kohti Torniota.

Ison aidan toisella puolella kulki koulutieni, jota kävellessäni aamuisin kuulin isojen autojen äänet tältä moottoritieltä aamuhämärässä.

Lentokoneen jyrinä ja pienen lapsen pelokkaat askeleet ja kiljuva ääni kotipihalta porstuaan, isäni turvalliseen syliin.

Pienen lapsen kasvot rintamamiestalon yläkerran ikkunassa, tuijottaen tielle. Odottaen autoa, jota ei koskaan tullut. 

Muistijälki minusta, elämästäni ja ihmisistä ympärilläni.

Minun kehossani.

Satoja ajatuksia, sinkoillen mielessäni. Välähdyksiä menneisyydestä ja tyhjyyden täyttymistä.

Tänne minä kuuluin ja täältä minä lähdin, palatakseni takaisin tähän paikkaan, missä minun on hyvä olla.

Kotiin.

Mitään en tekisi toisin, sillä juuri nämä hetket tekivät minusta sen ihmisen, joka nyt olen.

Kaikki ne vuodet, ilot ja surut, nuoruuden kapinointi ja irtautuminen juurilta suurin elkein, toivat ikävän.

Ikävän, joka muuttaa muotoaan joka päivä.

Tiedän mistä tulen, mikä on oikein ja mikä väärin. Juuri tämä karu elämä opetti minulle eniten nöyryyttä ja ymmärrystä.

Äitini halaus juna-aseman laiturilla hetki ennen maailmojen vaihtumista.

Lämmin syli ja minun kyyneleeni junan kulkiessa jo kauas pois.

Yksi pala lisää minun muistojeni arkistoon.

Arkistoon, josta nousee tahtoni ja voimani. 

Kulkea eteenpäin, uusia haasteita kohden.

Tiialotta  

Yrittäjyys

Miten helppoa on hyväksyä kiire.
Miten helppoa on taantua tilaan, jossa työ ohjaa elämää ja elämä seilaa työn ohessa pienenä purtena suurissa aallokoissa.
Kuinka vaikeaa onkaan irtautua rytmistä, joka sanelee marssijärjestyksen ja päivärytmin?
Hukkua siihen suurimpaan kompastuskiveen.
Unohtaen, että työ on vain työ. Samalla osalle meistä kuitenkin koko elämä.
Kuinka suuri mahdollisuus on menettää tärkeimmät hetket elämästä juuri tuon kiireen takia?

Näin kuvailemme usein elämämme yhtä tärkeintä selkärankaamme.Työtämme, arjen pyörittäjää.
Juuri nyt muodissa on yrittäjyys ja sen tuoma glitteripintainen harhaluulo, että yrittäjyys olisi helppoa, joustavaa ja omaa aikaa tuova yhtälö.

Väittäisin kuitenkin, ettei kukaan tervejärkinen ihminen valitse tätä kevyin perustein, mikäli tietää sen tuomat riskit ja työmäärän.
Sisäinen minä, pieni itsekkyys ja valta valita, ovat voimasanoja, mutta kuinka moni meistä osaa käyttää niitä oikein yrittäjänä?
Voittaako nämä pienet edut tuhottoman pitkien päivien väsymyksen ja yölliset valvomiset?

Usein puhutaan myös siitä, kuinka meidän kaikkien tulisi olla itsemme herroja. Kehon ja mielen.
Juuri tämä tunnetila tuo meihin yrittäjiin tahtoa, lujuutta ja voimaa.
Onnistuneen projektin jälkeen koemme samankaltaista mielihyvää kuin lottovoittaja, saadessaan tiedon, että kupongissa on rahanarvoinen palkinto.
Alamme suunnitella jo seuraavaa työsarkaa ja mielemme kehittää jatkuvasti uusia ideoita.
Olemme kuin pieniä herhiläisiä, alati liikkeellä, ideoiden ja toteuttaen.

Moni ihailee yrittäjyyttä, toiset moittivat sen haasteellisuutta ja riskiä. Riski on aina olemassa, mutta eihän mikään elämässä ole ennalta pöytään nuijittua. Ja jos olisikin, eikö se olisi tylsää?

Yrittäjyys on mielestäni elämäntapa. Siihen joko kasvaa tai sitten ei.
Peli on alusta saakka kovaa, jopa hiukan likaistakin. Pystyssä pysyminen vaatii sinnikkyyttä ja jopa hiukan hullunrohkeaa visioiden toteuttamista.
Ennen kaikkea luottamusta itseensä ja halua onnistua.
Aina löytyy joku kilpailija, joka pyrkii samaan ja vielä parempaan lopputulokseen.

Usein näissä tilanteissa unohdamme sen tärkeimmän. Tulosvastuullisuus ajaa inhimillisyyden edelle.
Unohdamme,  kenelle suuntaamme tämän kaiken. Kuka on se, joka maksaa meidän kulumme ja elämämme?
Asiakkaamme.
Kohtelemmeko heitä hyvin?

Itse kritisoin omalla alallani vallitsevaa käytäntöä.
Tärkein asia näyttää olevan se, kuinka monta kilahdusta kassaan tulee ja mitä viivan alle jää.
Tottakai se on tärkeää, jopa elinehto toimimiselle alalla, mutta miksi emme kykene yhdistämään hyvää asiakaspalvelua tähän yhtälöön?
Mihin jäi inhimillisyys ja asiakkaan kuunteleminen? Juuri ne parhaat ideat syntyvät usein ruohonjuuritasolla. Siellä missä sattuu ja tapahtuu.

Muistan, kun aloitin kaiken tämän salin takarivistä. Halusin piiloutua muiden asiakkaiden taakse verryttelyhousuineni ja ylisuuren t-paitani kanssa. Ryhmäliikuntatunnista selviytyminen oli elämän voittamista. Rytmissä pysymisestä huolimattakaan.
Ensimmäisen oman tunnin vetäminen oli katastrofi. Osa asiakkaista käveli niin sanotusti mieltä osoittaen salista ulos.
Mutta yrittämisen halu ja tahtotila ei koskaan loppunut yhteen epäonnistumiseen.
Seuraavana päivänä taistelu alkoi uudestaan.
Ja se jatkuu yhä.
On helppoa kuunnella ja ymmärtää tätä kaikkea oman kokemuksen pohjalta.
On helppoa olla inhimillinen, koettuaan ne aallonpohjat myös itse. Epäonnistumisen tuoma paha mieli ja pätevämpien ohjaajien kritiikki on antanut paljon perspektiiviä moneen asiaan ammatissani.

Mutta, ennen kaikkea, yrittäjyys on luonnekysymys.
Halu tarttua vaikeisiinkin asioihin ja nauttia niistä helpoista päivistä.
Se luo tasapainoa alati muuttuvaan tilanteeseen.

Minulle yrittäjyys on elämä, joka muuttaa muotoaan jokaisena päivänä.
Asiakastapaamiset, onnistumisen riemut, halaukset, kyyneleet ja ne yksinäiset hetket juuri kun salin valot ovat sammumassa.
Ne kaikki tuovat elämään sen, mitä olen aina toivonutkin.
Saan olla osa ihmisten elämää, tuoda valoa ja voimaa.
Ja tärkeimpänä kaikista: saan olla minä.

Tiialotta

Be kind

Heräsin tänään aikaisin.
Niin aikaisin, että koko muu maailma nukkui.
Istuin työpöytäni ääreen arvioimaan tulevaa ja miettimään mennyttä sekä sen tuomaa vapautta ja vastuuta.





Vaikka en kykene näkemään tulevaisuuteen, olen yhä luottavainen.
Uskon nimittäin hyvyyden voimaan.

Jos kohtelemme ihmisiä, niin kuin haluaisimme heidän kohtelevan meitä, olemme lähempänä sitä lopputulosta, mitä arvostamme itsekin eniten.

Olin varautunut siihen, että saan aloittaa tänään suuren urakan, tehdä toisten tekemättä jättämät työt ja ilokseni huomasin avatessani työpaikan oven, että joku oli päättänyt yllättää minut.
Yön tunteina suoritetut laajennustyöt tai yksi osa siitä tuli valmiiksi ja työmiehet olivat päättäneet ilahduttaa minua, siivoamalla salin lattiat.
Ja mikä parasta, kaikki oli juuri niin kuin töiden alkaessa.

Hetken aikaa istuin hiljaa, ällistyneenä, kunnes ymmärsin.
En ollut odottanut tällaista, vaan luonut jo mielikuvan minua odottavasta ylimääräisestä työtaakasta.
Olin maalannut mielessäni melkeinpä täydellisen sekasorron ja hokenut itselleni, kuinka jälleen uhrautuisin aamuyön tunteina. Olihan minulla vastuu omasta yrityksestäni.

Miksi tämä asia jäi minua kuitenkin vaivaamaan?

Nyky-yhteiskuntamme ajaa yksilöllisyyttä ja egokeskeistä ajattelumallia vahvasti eteenpäin.
Se mikä ei kuulu juuri minulle, eikä siitä saa korvausta, ei ole tärkeää.
Samalla kuitenkin luemme erilaisia sivustoja, joissa pyydetään hidastamaan vauhtia ja etsimään onnellisuutta sisältäpäin.
Jokaiselta vastaantulijalta kysytään nyt: Miltä sinusta tuntuu? Oletko väsynyt tai miten mielesi voi?
Emmekä ole kuitenkaan valmiita kuulemaan vastauksia.
Myös osa vanhemmista toimii tavalla, joka ihmetyttää. Kysymmekö alle kymmenvuotiailta lapsiltakin aikuisten kysymyksiä ja vaadimmeko heiltä päätöksiä, jotka aikuisten kuuluisi tehdä? Ja sitten ihmettelemme, kun yhtäkkiä lapsista on syntymässä liian aikuisia, liian aikaisin.

Vastuu itsestämme on kyllä noussut, mutta samalla yhteisö ja avunanto muille ovat unohtumassa.
Myös toisten huomioon ottaminen, omien pyrkimysten myötä on enää harvoin läsnä.
Meidän tulee saavuttaa koko ajan enemmän tuloksia, aina vain lyhyemmässä ajassa, ja se saa meidät kävelemään inhimillisyyden yli. Näemmekö itsekään enää, miten kohtelemme muita, loukaten samalla eniten juuri omaa minäämme?
Kun taas jokainen epäitsekäs teko saisi monikertaisen kaiun takaisin. Emme vain kykene enää toimimaan tavalla, joka sallisi meidän olla yksinkertaisesti kilttejä.
Se kun ei ole enää muotia.


Itse uskon, ettei ole väärin olla rehellinen, vahingoittamatta muita, toivoen hyvää kaikille.
Tänään sanoin kiitos, ja sain hymyn. Tänään olin rehellisesti kiltti.
Ja se hyvä mieli jatkuikin koko päivän. Siirtyi minuun, hymyn kautta ja jatkoi matkaa.
Päivän hyvä työ tuli tehtyä ja kuinka helppoa se olikaan.
Olla ystävällinen ja toiset huomioon ottava.
Ja mikä parasta, saada itse nauttia siitä kaikesta eniten.

Tiialotta

Sinun aika

Aika.
Niin suhteellinen käsite.
Välillä se tuntuu matelevan eteenpäin, kun taas toisessa hetkessä sekunnit eivät riitä siihen kaikkeen, mitä suunittelimme tekevämme.
On kuin aika pitäisi meitä narreina tanssimassa suuressa näytöksessä, ilman tietoa, milloin tiimalasissa oleva hiekka valuu tyhjiin ja on aika lopettaa esitys ja laskea esirippu.

Minun aikani pysähtyi tänään. Huomasin ajattelevani, mitä jos se ei riitäkään. Mitä jäi tekemättä tai mitä sanomatta?
Ehdinkö kertoa, kuinka paljon välitän ja ehdinkö viettää aikaa riittävästi?
Ja tiedän jo vastauksen. En.

Laitoin kaiken muun sinun edellesi.
Itse minut siihen opetit. Annoit ymmärtää, etten saisi luovuttaa. Minun tulisi elää unelmaani ja rakentaa vahva itsetunto.
Et antanut mahdollisuutta olla heikko.
Ja sitten aiotkin lähteä, niin kuin lähdit jo silloin kauan aikaa sitten.
Mutta tulithan takaisin. Miksi et nyt voisi?
Kuinka monta mahdollisuutta käytimmekään, emmekä nähneet valoa tunnelin päässä.
Ja nyt kun ovi on sulkeutumassa, on minun vaikea päästää sinua pois.
Ja suurin syy siihen on rakkaus.
Minun rakkauteni sinua kohtaan.

Olen kuullut niin monta kertaa lauseen: Niin kauan kuin on toivoa, on elämää.
Miksi siihen luottaminen on sitten niin vaikeaa?
Ja tiedän siihen jo vastauksen.
Epävarmuus.
Niin kauan kuin ihminen hallitsee valtakuntaansa, on siellä kaikki hyvin.
Kunnes joudumme tilanteeseen, jossa emme kykene enää näkemään lopputulosta. Alamme epäröiden pelätä pahinta, vaikka meidän tulisi toivoa parasta.
Kehittelemme kaikista kauheimpia tarinoiden loppukohtauksia, ja yhtäkkiä uskomme kaiken mielessämme kehkeytyneen olevan täyttä totta.
Olemmehan vain ihmisiä. Ja suurimpana haastajana meillä on tunteet.
Ilman niitä olisimmekin huomattavan paljon seesteisempiä. Tätä ilmiötä kutsun inhimillisyydeksi meissä.
Juuri tänään huomaan itsessäni inhimillisyyden merkkejä, kokiessani valtavaa epätoivoa ja surua.
Olen jopa hiukan vihainen.
Kuten Pikku Myy polkiessaan jalkaansa lattiaan, tämä mustatukkainen Mymmeli haluaisi käyttää vihaa hyödykseen. Huomatakseen myöhemmin, ettei sekään auttanut asiaa.
Tavalla tai toisella, kiukuttelematta tai ei, aika vie voiton.
Sitä on vain rajallinen määrä meidän käytettävissämme.

Joten tyydyn näkemään sen tosiasian, etten voi taistella tätä asiaa vastaan. Minulla ei ole aseita.
Minulla on vain yksi vaihtoehto: hyväksyminen ja läsnäolo.
Valitsen mieluummin läsnäolon, surunkin, sillä hyväksymiseen menee vielä aikaa.
Tiedostan olevani heikko, juuri tänään, tässä asiassa.
Ja se luo mahdollisuuden ymmärtää ja tulla tietoiseksi myös tunteista, jotka saavat meidän korttitalon horjumaan.
Mutta ei sen tarvitse tapahtua vielä tänään.
Tänään sallin itseni olla hieman surullinen, ja olen kiitollinen myös siitä.

-Tiialotta-

Sivullinen

elämäni piirrettynä kartalle niin pieneen
sentti kertaa sentti siihen ison kylän viereen
oon nojaillut mä seiniin ihmetellyt nurkan takaa
miten pyörät pyörii miten maailmamme makaa

on toiset menneet tutkimaan jo miltä siellä näyttää
ja hyvin ovat osanneet siel kaiken ajan käyttää
myös luvattu on mulle että vielä joku päivä
tiedän mikä tarkoitus on minun elämällä

ei lupaukset paljon auta kun on tämä taakka
mä sivullinen olen aina kuolemaani saakka
ne piirsivät mun kartalleni pienen mustan pisteen
ja siitä pisteestä kodin teen

onnee haen paljain käsin pilkkopimeästä
haavat syvenee mut mä en lakkaa etsimästä
en kantajia kaipaa löydän itse vielä tieni
suuri on sun kyläsi mun maailmani pieni

ei lupaukset paljon auta kun on tämä taakka
mä sivullinen olen aina kuolemaani saakka
ne piirsivät mun kartalleni pienen mustan pisteen
ja siitä pisteestä kodin teen

siks olen yksin ja piiloon meen

ei lupaukset paljon auta kun on tämä taakka
mä sivullinen olen aina kuolemaani saakka
ne piirsivät mun kartalleni pienen mustan pisteen
ja siitä pisteestä kodin teen

-Jenni Vartiainen-

Vanha liittoni

Rakkauteni vanhan liiton metallimusiikkiin koki torstaina yhden unelman täyttymisen.

Sain tuntea 20 000 muun joukossa jotain legendaarista ja mahtipontista rokkikukkoilua.

Ja nautin siitä suunnattomasti.

Katsellessani ympärilleni, näin pariskuntia, useimmat keski-iässä.

Mietin, kuinka kauan sitten he aloittivatkaan, tämän yhtyeen kuuntelemisen? Yksin vaiko yhdessä?

Kuinka paljon muistoja heillä mahtoikaan olla tuttujen kappaleiden soidessa suurella lavalla?

Ja nuoria. Uusia faneja, joille bändin musiikki saattoi olla ensikosketus jäähyväiskeikalla.

Eikä bändi pettänyt kuulijoitaan.

Suurimpien hittien kohdalla väki kohahteli ja huokaili kuin isona aaltona suuressa valtameressä ja Ozzyn tutut sanat:

Let me see your fuckin`hands, sai katsojat hurraamaan vieläkin kovempaa.

Mutta miksi tämä keikka oli minulle sitten niin tärkeä?

Olisin voinut valita minkä tahansa muun metallimusiikkia soittavan yhtyeen kiertueen, tälle kesälle.

Kuitenkin juuri Black Sabbath saa minussa aikaan hyvin vanhoja muistoja. Turn up the night kuului ennen suurimpiin tunnelman nostattajiin, eikä sen hehku ole hävinnyt mielestäni vieläkään.
Ja vaikka Ozzy ei itse laulanutkaan koko tuotannolla, myös Ronnie Dio kuuluu ehdottomiin suosikkeihini.

Myöskin melkein jokainen soittamaan opetteleva uusi rockyhtye oppii ensimmäisten sävelten joukossa kuuluisan Paranoid kappaleen ja jo legendaksi noussut lause: Soita Paranoid, elää vielä varmaan vuosikymmeniä, josko kuolee koskaan.

Minulle tuo Paranoid kappale tuo mieleen ensimmäisen pitkän suhteeni 16-vuotiaana.

Poikaystävälläni oli akustinen kitara, jota hän soitti iltaisin olohuoneen kangassohvalla.

Usein töistä tullessani, kuulin juuri tuon kappaleen.

Ja kun tuli ilta, c-kasetille nauhoitettu No stranger to love soi juuri ennen nukkumaan menoa.

Torstain keikalla koin olevani kuin kotona.

Dr Martensit jalassa, tukka auki, pienen vesisateen siivittämänä, olin kuin osa suurta perhettä.

Ei suuremmin humalaisia, kuten usein festareilla. Tärkein asia oli varmasti musiikillinen anti. 

Ja kun keikka päättyi, moni suunnisti lähipubiin analysoimaan nähtyä keikkaa, ystävien kanssa.

Moni taas kotiin hymyssä suin.

Minulle riitti, että sain olla siinä hetkessä, juuri siellä.

Ozzyn tuttu jammaileva tyyli ja röyhkeä ote kappaleiden spiikkauksissa sai minut hykertelemään hiukan kylmenevässä Helsingin yössä. 

               

Niin monelle, tämä suuri artisti on vain Sharon Osbournen tossun alla elävä vanha höperö mies.

Sarjakuvista tutun, jopa jokerin naamaiseksi mieheksi haukuttu suurmies.

Mutta kuinka moni kykenee vielä lähes 70-vuotiaana kaikkeen tähän?

Juuri tässä asiassa erottuvat rokkistarat ja suuret muusikot toisistaan.

Ja vaikka tämä ei se viimeinen keikkakiertue olisikaan, olen hyvin onnekas, että pääsin mukaan tähän tunnelmaan.

Eräs kommentti keikan jälkeen: Oliko Sabbath hyvä?

Vastaus: Miten mitään tuollaista voi arvostella asteikolla hyvä-huono?Black Sabbath on kaikki...

TiiaLotta

Valinta

Saanko valita sinut, vaikka välillä katoat.
Saanko olla sinun, vaikka joskus herään öisin katsoakseni, vieläkö nukut vieressäni.
Haluaisin valita sinut, sillä mikään ei ole muuttunut.
Haluaisin olla sinun, koska otin sinut sydämeeni jo kauan sitten.

Näin tarina saa kasvot, sanat ja tunnetilan.
Se herkkyys, joka meissä elää rakkauden kynnyksellä, voi hukkua elämän virrassa.
Voimme menettää langan, joka pitää kiinni kahta ihmistä toisissaan.
Niin kauniilta kuin se tarina näyttääkään elokuvien loppukohtauksissa, niin kaukana se usein on todellisuudesta.

Uuden parisuhteen ensimetreillä, rakkauden hehku saa meidät suorastaan säteilemään.
Siirrämme melkein vuoria, energiatasomme ollessa huipussaan.
Olemme kuin tulikärpäsiä. Valonsäteemme on väsymätön.
Arki hiipii kuitenkin yllättävän pian ovellemme, vaatien meitä päästämään tuulahduksen todellisuutta tupaamme.
Arjen toteutus alkaa usein siitä hetkestä, kun kaikesta tulee varmaa, tavalla tai toisella.
Usein perheenlisäys tai naimisiin meno, aivan kuin sinetöi tulevaisuutemme ja herkkyys katoaa.
Niin kuin lihasten muisti, me motorisoidumme kulkemaan samaa kehää. Emmekä huomaa, kuinka ajaudumme uraan, josta on vaikea päästä pois.
Huomaamatta ryömimme parisuhteessamme, omasta mielestämme niin sanotussa loputtomassa suossa, ailahtelevien elämäntilanteiden vuoksi tai uimme vastavirtaan vellovassa meressä, toivoen tyyntä myrskyn sijaan.
Kun kehomme on epätasapainossa ja mieli harhailee, on meidän vaikea nähdä positiivisia asioita väsyneenä ja kuormittuneena.

Minulle on kerrottu monta kertaa, kuinka haasteellista lapsiperheen arki voi olla.
Puhuttu väsymyksestä, toisen osapuolen välinpitämättömyydestä ja siitä kuinka kaikki onni voi olla kiinni rahasta.
Ymmärrän.
Kuitenkin, vain harvoin urani aikana olen kuullut, kuinka joku on kehunut esimerkiksi miestään.
Vaikkapa siitä, että tämä käy töissä ja huolehtii monestakin tärkeästä asiasta perheen kasvaessa.
Väsyneenä näemme vain sen, mikä on haasteellista ja teemme siitä usein ongelman.

Silti, väsymysestäkin huolimatta, toisen osapuolen oma tila parisuhteessa on enemmän kuin tärkeää.
Lempipaidan yhtäkkinen katoaminen, tai tavaroiden siirtely siivouksen yhteydessä, voivat olla hyvinkin helposti toisen tilan sivuuttamista. Ja aiheuttaa konfliktin.
Kunpa voisimme nähdä asiat aina kahdella tavalla ja tehdä vasta sitten johtopäätöksiä, jos ylipäätään niille on tarve.
Suurin ongelma on mielestäni kuitenkin mielemme.
Mieli, joka arvottaa koko ajan, arvostelee ja kritisoi. Ja kun huomaamatta teemme niin, loukkaamme myös toista.

Elämä ja rakkaus. Ja nimenomaan naisen rakkaus miestä kohtaan. Niin paljon monimutkaisempi. Kuin palapeli, johon löytyy aina yksi sopimaton pala, joka ei kuulu mihinkään.
Ja miehen ymmärrys naista kohtaan. Myös siihen , ettei sopimaton pala ole turha, vaan täysin tarpeellinen.
Tyyntä, myrskyä tai pientä vastatuulta.
Elämä ei koskaan ole yksiselitteinen, kuten ei kiintymys, eikä sitoutuminenkaan.
Vielä haasteellisempaa on kipinän säilyttäminen ja rakkauden vaaliminen.
Löytää rakkaudelle oma tilansa ja säilyttää se vaikka aika kuluu.

Tiialotta

Koivun huminaa kuulen, kun toukokuussa nurmella makaan. Jokaisen kevätlaulun osaan ulkoa. Ja yksin laulan kotiinpäin, kun kuljen. Milloin huomasin? Sä tartuit käteen jota tuskin ojensin. Ja pian toinen siinä vierellä makaa. Etsii sitä samaa pientä neliapilaa. Sen antaa lyhyt kesä. Sinuun minä jään. Me pilvipatsaita vain jäljennetään, mutta ne muuttuu katoaa niin nopeaan ja piirrustukset jäävät kesken. Niinkuin mekin ilmaan piirrytään. Sinuun minä jään. Sinuun minä jään, kun kevät lauluja ei lauleta enää. Sitten kun kuivuneet on juhlaseppeleet. Pöydät on siivottu ja vieraat menneet. Koetan kiiruhtaa. Pilvien patsaat jälleen muuttaa muotoaan. On vielä hoitamatta monta asiaa, mutta miksi en voi muistaa ainoatakaan. Sä teitkin maailmasta kauniimman elää. Nään taivaalla, kun putoo tähti pimeään. Jos mekin kerran täältä samoin kadotaan, kuin tähdenlennot avaruuteen. Sinua en aio unohtaa. Sinuun minä jään Sinuun minä jään

-Paula Vesala-