Voisin jopa puhua kriisistä henkisen minäni kanssa.
Kymmenen vuotta sitten tuntui vain helpotukselta täyttää 30-vuotta ja todeta olevansa aikuinen.
Kipuiluni on ollut niin voimakasta, etten ole kyennyt lainkaan normaaliin kanssakäymiseen läheisteni kanssa. Jokin ääni sisälläni huutaa joka päivä, viestien minulle, etten ole onnistunut tavoitteissani, saati elämässäni.
Suurin syy siihen on biologinen kello.
Minä, lapseton, tyhjän sylin ihminen, riittämätön, olen jopa hiukan yksinäinen, omassa itsessäni.
Rakastan ihmisiä ja kanssakäymistä, mutta jo muutaman kuukauden verran olen vetäytynyt omaan kuoreeni, etsien vastausta tyhjyyteeni.
Tiedän, ettei yksiselitteistä totuutta olekaan, mutta koen jääneeni tyhjiöön, jossa ei tapahdu mitään.
Tiedän olevani ikäisiäni paremmassa kunnossa, työnikin puolesta. Kehoni kanssa olen ollut sinut jo kauan. En arvosta suurestikaan enää trimmattuja fitness-kehoja, vaan terveitä arvoja omaavaa, liikkuvaa kehoa, jonka jokainen meistä kantaa ylpeydellä ja hyvällä itsetunnolla.
Kuinka paljon koen mielihyvää siitä, että minulla on six-pack tai treenatut käsivarret? Hyvin vähän, jos oikein rehellisiä ollaan.
Paljonko välitän rypyistä silmäkulmissani saati uurteista kehossani? En laisinkaan, enää.
Vielä viisi vuotta sitten, kova treeni oli ainoa asia, joka määritteli harjoitusteni määrän ja luonteen.
Nyt uskallan jo todeta, ettei se anna minulle enää sitä nautintoa, mitä usein odotetaan.
Rakastan liikkumista, teen sitä työkseni, mutta nykyään kiinnitän huomioni enemmän ihmismieleen, joka viestii usein kehonkielen kautta enemmän kuin moni arvaakaan.
Mielenkiintoisinta on, kuinka ihmistä kykenee lukemaan kuin avointa kirjaa.
Epävarmuus ja pelkotilat paljastuvat hyvin helposti, kun kehon kieltä seuraa pidemmän aikaa.
Ja jos oppii aistimaan toisen ihmisen mielentilan, oppii myös kuuntelemaan ja ymmärtämään.
Menneenä viikonloppuna olisin voinut juhlia, järjestää perinteiset kahvikutsut ja vastaanottaa halauksia ja onnitteluja, pienten lahjojen kera.
Intuitioni viesti kuitenkin toisin. Lähdin matkalle, omaan itseeni.
Löysin itseni Viisas Elämä-messuilta, kuuntelemassa luentoja ravinnosta, sairauksista ja mielen parantavasta voimasta.
Ymmärsin, että olin siellä missä minun pitääkin olla, juuri sillä hetkellä.
Onko tämä nyt iän syytä,vai olenko oikeasti kasvanut ja löytänyt palan todellista Tiia-Lottaa?
Mitä jos kipuilen vain siksi, koska intuitiivisena ihmisenä koen ja tunnen niin monen ihmisen tunteet kehossani ja mielessäni?
Muiden kipukokemusten suodattuessa kehossani, unohdan kuunnella omaa sisäistä ääntäni.
Ja hoitaa omaa mieltäni, riittävän usein.
Olisiko aika jo aloittaa?
-Tiia-Lotta-
"The secret of happiness lies in the mind's release from worldly ties."
~ Buddha ~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti