Aloittelijan mieli

Aloitin tällä viikolla salillani, yhden itselleni hyvin tärkeän kurssin.
Mietin monta viikkoa, miten nostaisin esiin tärkeitä asioita, kuitenkaan alleviivaamatta mitään liian jyrkästi.
Yritin aistia eri tuntemuksia, ilman että olisin tehnyt johtopäätöksiä mistään.
Sain kosketuspinnan ihmisiin, jotka olivat tulleet tärkeän asian äärelle.

Olisin voinut maalata ruusuisen kuvan, niin kuin usein valmentajat tekevät.
Antavat valmiiksi pureksitun mallin ja kipinän, josta asiakas sitten räpiköi itsensä joko unelmiensa satamaan tai sitten karahtaa karikolle, veneen upotessa syvyyksiin pinnan alle.
Valitsin kuitenkin toisin.
Kysyin: Miltä tuntuu? Mitä keho viestittää ja mieli sanoo?
Luotin intuitioon ja annoin uudenlaisen mahdollisuuden. Tulla lähemmäs sitä ihmistä, joka pinnan alla haluaa pyrkiä valoa kohti.

Maailma on täynnä ihmisiä, joiden itsetunto on kokenut jonkinlaisen kolahduksen ja minäkuva viestii paljon negatiivisia tuntemuksia.

Itse koin kauan kuuluvani tähän joukkueeseen, ja siitä tunteesta vapautuminen on vienyt vuosia.

Jokaisella meillä on erilaiset syyt tulla saman asian äärelle. Näkemään, kokemaan, tuntemaan sekä kuulemaan ja samalla tulla myös ymmärretyksi omien vaikeiden asioiden kanssa.
Kuinka moni valmentaja uskaltaa tarttua siihen kipeimpään tuntemukseen ja työstää sen äärellä tunteja, kun tarjolla olisi endorfiinihöyryinen treenihetki varman onnistumisen myötä?
Kuinka moni valmentaja kokee, ettei ole vastuussa asiakkaan henkisen puolen harjoittamisesta? Lukihan myyntilauseessa kuitenkin: kokonaisvaltainen hyvä olo.

Uskallammeko ammattilaisina tarttua vaikeisiin, kipeisiin asioihin?
Ottaa ne esille, loukkaamatta asiakasta tai kävelemättä asiakkaan henkilökohtaisen minän yli.
Neuvomatta, ohjaten oikeaan suuntaan. Kuitenkin niin, että asiakas kokee ohjauksen olevan hänelle turvallista ja tarpeellista.

Tänään opin taas yhden voimalauseen, jota tulen varmasti käyttämään työssäni.
Jokainen asiakaskohtaaminen on ensimmäinen laatuaan ja tapahtuu tällä hetkellä. Kohta se on mennyt.
Myös se merkitsee, miten luomme ilmapiirin, jossa toimimme. Onko se hedelmällinen vai itsetuhoon tuomittu hetki?
Se luo myös raamit minun valmennukselleni. Antaa pohjan omalle toiminnalleni ammattilaisena, fysiikkavalmentajana.
Tulla asiakkaan kanssa lähemmäksi sitä syvintä asiaa, joka toimii esteenä onnistumiselle. Yhdessä.

Suurimpana tavoitteena: inhimillisyys ja jalo pyrkimys ohjata ihmistä omaa sisäistä valoa kohti.

-TiiaLotta-




Aloittelijan mieli on mahdollisuuksia täynnä, asiantuntijan ei.

-Zuzuki Roshi-

Keski-Ikäni

Tuleminen keski-ikään on ollut minulle henkinen voimanponnistus.
Voisin jopa puhua kriisistä henkisen minäni kanssa.
Kymmenen vuotta sitten tuntui vain helpotukselta täyttää 30-vuotta ja todeta olevansa aikuinen.

Kipuiluni on ollut niin voimakasta, etten ole kyennyt lainkaan normaaliin kanssakäymiseen läheisteni kanssa. Jokin ääni sisälläni huutaa joka päivä, viestien minulle, etten ole onnistunut tavoitteissani, saati elämässäni.
Suurin syy siihen on biologinen kello.
Minä, lapseton, tyhjän sylin ihminen, riittämätön, olen jopa hiukan yksinäinen, omassa itsessäni.

Rakastan ihmisiä ja kanssakäymistä, mutta jo muutaman kuukauden verran olen vetäytynyt omaan kuoreeni, etsien vastausta tyhjyyteeni.
Tiedän, ettei yksiselitteistä totuutta olekaan, mutta koen jääneeni tyhjiöön, jossa ei tapahdu mitään.

Tiedän olevani ikäisiäni paremmassa kunnossa, työnikin puolesta. Kehoni kanssa olen ollut sinut jo kauan. En arvosta suurestikaan enää trimmattuja fitness-kehoja, vaan terveitä arvoja omaavaa, liikkuvaa kehoa, jonka jokainen meistä kantaa ylpeydellä ja hyvällä itsetunnolla.
Kuinka paljon koen mielihyvää siitä, että minulla on six-pack tai treenatut käsivarret? Hyvin vähän, jos oikein rehellisiä ollaan.
Paljonko välitän rypyistä silmäkulmissani saati uurteista kehossani? En laisinkaan, enää.

Vielä viisi vuotta sitten, kova treeni oli ainoa asia, joka määritteli harjoitusteni määrän ja luonteen.
Nyt uskallan jo todeta, ettei se anna minulle enää sitä nautintoa, mitä usein odotetaan.

Rakastan liikkumista, teen sitä työkseni, mutta nykyään kiinnitän huomioni enemmän ihmismieleen, joka viestii usein kehonkielen kautta enemmän kuin moni arvaakaan.
Mielenkiintoisinta on, kuinka ihmistä kykenee lukemaan kuin avointa kirjaa.
Epävarmuus ja pelkotilat paljastuvat hyvin helposti, kun kehon kieltä seuraa pidemmän aikaa.
Ja jos oppii aistimaan toisen ihmisen mielentilan, oppii myös kuuntelemaan ja ymmärtämään.

Menneenä viikonloppuna olisin voinut juhlia, järjestää perinteiset kahvikutsut ja vastaanottaa halauksia ja onnitteluja, pienten lahjojen kera.
Intuitioni viesti kuitenkin toisin. Lähdin matkalle, omaan itseeni.
Löysin itseni Viisas Elämä-messuilta,  kuuntelemassa luentoja ravinnosta, sairauksista ja mielen parantavasta voimasta.
Ymmärsin, että olin siellä missä minun pitääkin olla, juuri sillä hetkellä.

Onko tämä nyt iän syytä,vai olenko oikeasti kasvanut ja löytänyt palan todellista Tiia-Lottaa?
Mitä jos kipuilen vain siksi, koska intuitiivisena ihmisenä koen ja tunnen niin monen ihmisen tunteet kehossani ja mielessäni?
Muiden kipukokemusten suodattuessa kehossani, unohdan kuunnella omaa sisäistä ääntäni.
Ja hoitaa omaa mieltäni, riittävän usein.
Olisiko aika jo aloittaa?

-Tiia-Lotta-

"The secret of happiness lies in the mind's release from worldly ties." 

~ Buddha ~

Sisäisen voiman hallinta

Sain tänään sylintäydellisen uusia ystäviä.
Jokainen meistä tavallaan omalaatuinen. Luonteenpiirteet loistaen, uuden kynnyksellä.
Ihmetellen ja tutustuen vähän kerrallaan omaan minään, ehkä hiukan aiempaa tarkemmin.
Tarkastellen omassa yhtälössä eläviä ihmisiä hiukan kauempaa, kritisoimatta. Hyväksyen jokaisen erilaisuuden tieteen nimissä.
Samaistuen jokaiseen käyttäytymismalliin neutraalisti, ilman tunnetason häiritsevää ilmapiiriä.

Montako tuttua luonteenpiirrettä löysin itsestäni, saati lähelläni toimivista ihmisistä ja asiakkaista?
Kuinka monta mielikuvaa syntyi mieleeni menneistä hetkistä, niin iloista kuin suruistakin?

Näinkö minä oikeasti toimin?
Näinkö minut lokeroidaan laatikkoon ja annetaan sille nimi, sekä syy, miksi minä toimin näin?
Kuitenkin mahdollisuuksieni rajoissa, minulla on myös lupa hyppiä laatikosta toiseen, löytäen itsestäni aina uusia toimintamalleja.

Olen hetki hetkeltä vakuuttuneempi, että minun suurin unelmani on vasta tulossa.
Tänään tajusin omat tulevat voimavarani. Kuinka paljon omaa mieltä kehittämällä, voi kehittyä ja edetä elämässä?
Suurimpina sanoina nähdyksi, kuulluksi ja arvostetuksi tuleminen omassa yhteisössään.
Sillä, jos toisen ihmisen huomiotta jättäminen kaikilla näillä osa-alueilla jatkuu pitkään, käpertyy ihminen omaan pieneen arkistoonsa tarkkailemaan tiedostoja.
Ja yhtäkkiä, paperipinon kasvaessa, tärkeä viesti hautautuukin muiden mappien alle, eikä ongelman ratkaisu olekaan enää helppoa.
Paperipinojen kasvaessa, pienetkin asiat tuntuvat ylitsepääsemättömiltä.

Mietin hetken aikaa, milloin viimeksi katsoin rakkaitani silmiin, pitkään?
Milloin kuuntelin ilman, että puhuin päälle tai hengästyin huutamalla? Milloin kosketin läheisiäni?

Teen sen kyllä joka päivä asiakkailleni. Kosketan heitä harjoitusten lomassa tai halaan huonona päivänä. Kuuntelen heidän tarinoitaan, päästäen heidät mieleeni ja iholleni, intuitiivinen ihminen kun olen.
Voisinko säästää hiukan myös omille läheisilleni? Etten väsyttäisikään mieltäni liikaa työpäivän aikana, vaan jättäisin jotain kotiinkin.


Mielen voima ja sen hallinta.
Voima, joka noudattaa usein vain kahta mallia. Hajota tai hallitse.
Entä jos avain uuteen oveen löytyisi? Entä jos voimakaskin virtaus löytäisi useampia uomia, kulkea perille suureen mereen?
Kuten kouluttajani sanoi: "Jokainen kala voi oppia uimaan", mielikin kykenee kasvamaan, jos sille antaa mahdollisuuden.

Suurin voima löytyy mielestä ja sen salaisista arkistoista.
Tutkimusmatka voi olla joko raskas, kivinen tai sitten täynnä elämää rikastavia kokemuksia.

Tänään ainakin, olen nauranut enemmän kuin pitkiin aikoihin.
Myös itselleni. Ja autuaasti.

-Tiialotta-

Yksinäisyys

Paras ystäväni ilmoitti tänään muuttavansa pois kaupungista.
Uuteen elämään, kohti tuntematonta.

En osannutkaan olla onnellinen hänen puolestaan.
Huomasin kyyneleiden valuvan poskiani pitkin, ajatellessani asiaa.
Jäisin yksin.
Tärkein tukipilarini, sydämeni tuntija ja tunnetilojeni aistija katoaisi elämästäni.
Hän ei olisi kuuntelemassa minua, ei istuisi lohduttamassa minua huonoina hetkinä, eikä voisi enää jakaa elämäni iloja.

Möykky, joka on kasvanut rintakehässäni jo pidemmän aikaa, tuntui suurentuvan hetkessä valtavaksi painoksi.
Voima, joka kantaa nimeä yksinäisyys.

Jäädä tyhjän päälle, ilman tukiverkkoa. Ei niinkään uutta elämässäni, mutta jäädä ilman ystävää.
Se tuntuu liian painavalta taakalta.
Näen jo silmissäni kuinka käperryn lopullisesti itseeni, ilman ulospääsyä, odottaen, että ääni sisälläni  huutaa:lopeta.

Voimme elää vuosia yksinäisyydessä, vaikka jakaisimmekin elämämme. Kuuntelematta toista osapuolta tai aistimatta toisen tunnetiloja.
Itse kutsun tätä parisuhteen hiljaiseksi kuolemaksi.
Hektinen elämämme on myös täynnä tilanteita, jolloin toivomme hiljaisuutta ja aikaa itsemme kanssa.
Mutta se nautinto löytyy usein kytkettynä johonkin toiseen ihmiseen tai luontokappaleeseen.
Mitä tunnemme varsinaisesti, kun olemme ihan yksin?
Kun kukaan ei kuuntele tai ole läsnä?

Voisimmeko esittää itsellemme kysymyksiä:
Entä jos ohjaisinkin yksinäisyyden tunteen johonkin luovaan?
Näkisin mahdollisuuden tulla tunteideni kanssa näkyväksi jälleen. Huomioisin, mitä yksinäisyys aiheuttaa minussa.
Löytäisinkö jotain sellaista, mitä en ajatellut olevankaan?
Uuden oven, tai tyhjän sivun kirjassani.

Mitä jos tämä olisikin minun mahdollisuuteni tulla lähemmäs itseäni ja tiedostamattomia kykyjäni elämässä?
Niin kuin luonto korjaa itsensä, tulen runneltua sen läpikotaisin, voisinko minäkin uudistaa mieleni ja nähdä kauemmaksi tulevaisuuteen?
Mitä jos tällä yksinäisyydellä on tarkoitus?

Minun yksinäisyyteni on kytenyt vuosia ja nyt teen sille vain lisätilaa kehossani, hyväksyen sen olotilan ja vahvistumisen.
Toivotan tervetulleeksi myös sen myötä saapuvat siipeilijät.
Pidän niille juhlat.
Sillä jonakin päivänä ne kyllästyvät minuun ja katoavat yksi kerrallaan parempiin pitopöytiin.

-Tiialotta-

Take my mind and take my pain like an empty bottle takes the rain

and heal, heal, heal, heal And take my past and take my sense like an empty sail takes the wind and heal, heal, heal, heal And tell me somethings last, and tell me somethings last Take a heart and take a hand like an ocean takes the dirty sand and heal, heal, hell, heal Take my mind and take my pain like an empty bottle takes the rain and heal, heal, hell, heal And tell me somethings last and tell me somethings last and tell me somethings last and tell me somethings last

Writer: Tom Peter Odell