Tänään päätin tulla lähemmäksi itseäni ja aloitin projektin, josta olen haaveillut kauan.
Tiedän, että minulla on lahjoja johonkin tämän kaltaiseen.
Siihen taas, että kirjoittaisin tekstin oikein paperille, löytyy hyvin vähän.
Minun elämässä on suurempiakin asioita kuin oikeinkirjoitus.
Suuremmassa arvossa pidän ajatusta siitä, että tekstini voisi auttaa minua sekä lukijoita ymmärtämään itseään ja elämän monimuotoisuutta paremmin.
Tässä se siis on.
Minun luovuus, kaikkien nähtävillä, punnittavana ja arvosteltavana ja olen ylpeä siitä.
Miksi aloitin tämän?
Olen huomannut kuinka suuri tarve minulla on kirjoittaa.
Kirjoittaa päättymätöntä tarinaa ja samalla huomata, kuinka jotain aukeaa minussa.
Sanat purkautuvat suurena vyyhtinä, kuin lankakerä sisältäni.
Joskus jopa häkellyn itse, mistä kaikki tämä tulee.
En kuitenkaan olisi minä ilman näitä sanoja.
Blogini nimi Sisäisen Voiman Liike kertokoon sen lyhyesti ja blogini osoite paljonhaltija.blogsport.fi muistuttaa minua, kuinka kannamme sisällämme ja mukanamme asioita, jotka antavat meille muistot ja unelmat, kokemuksen ja uskon tulevaan.
Jokainen meistä kannattelee sisällään voimaa ja vain se, mikä erottaa meidät elämänhallinnasta on ymmärryksen puute. Ja juuri siitä voimasta erkanemme, mitä emme näe.
Tänään istun junassa matkalla kotiin, kuten melkein joka kuukausi.
Katselen ihmisiä, kuin olisin tarkkailijana suuressa palapelissä nimeltään elämä.
Olen hämmentynyt tästä läsnäolottomuudesta. Kuin olisimme unohtaneet mistä elämä koostuu.
Jokainen meistä on varmaan matkalla jonkun luo, tai ehkä kotiin, pois rakkaiden luota.
Vieressä saattaa istua ihminen, ventovieras, jolle hädin tuskin sanoimme mitään ystävällistä istuessamme viereiselle istuimelle. Pidämme outona jos joku vahingossa avaa keskustelun.
Junassahan kuuluisi istua hiljaa. Peltivaunussa luurit korvilla ja vain konduktööri on ainoa jonka kanssa kommunikaatio on sallittua.
Miksi tämä vaivaa minua?
Syy on hyvin yksinkertainen: olen puhelias ihminen, tai olin, kunnes jokin asia tukahdutti minut ja aloitin tarkkailijan urani.
Minusta tuli äänetön osakas omassa elämässäni.
Nauran enää harvoin, tuskin hymyilen. Puhun vain itsekseni, yksin, ja muutakin kuin asiaa.
Tunteistani. Sydämestäni.
Tunteistani. Sydämestäni.
Ennen syytin lähellä olevia ihmisiä tunteettomuudesta, kunnes ajauduin itse samaan umpikujaan, vain ymmärtääkseni mistä tämä johtuu.
Suru.
Kuinka monella tavalla se ilmenee elämässä.
Jollakin meistä se näkyy kasvoilla. Juonteet ja rypyt syvenevät hetkessä.
Toisilla taas hitautena, voimattomuutena.
Joku meistä saavuttaa melkein yli-ihmisen voimat, muiden ihastellessa vieressä tarmokkuutta ja tehokkuutta.
Milloin itkemisestä tai tunteiden näyttämisestä tuli kiellettyä? Ja kuka kielsi sen kaiken?
Muistan, kuinka kauan sitten minulle sanottiin ettei saa huutaa. Ei itkeä, sillä se on heikkoutta. Ja jos oli paha mieli, niin siitäkin selvittiin. Nousemalla vain ylös ja jatkamalla matkaa.
Luin Maaret Kallion kirjoituksen: www.hs.fi/blogi/lujastilempea/a1442374428154
ja postasinkin sen Facebookiin seinälleni.
Useaan otteeseen luin tuon tekstin vain tajutakseni, ettei syy ole selviytymisen tai yksinäisyyden tuska, vaan itsensä ymmärtämisen oikosulku.
En minä ollut reipas tyttö, ei minun tarvinnut pärjätä. Joku muu teki sen minun puolestani. Ja tekee hyvällä tavalla edelleenkin.
Minun osakseni jäi se virheiden tekeminen ja kantapään kautta oppiminen.
Nuorempana se tuntui pahalta. Tänä päivänä, juuri nyt, se tuntuu kuin minua olisi valmisteltu juuri tähän kaikkeen mitä elän nyt.
Minun elämääni varten, virheiden ( vai oliko ne sittenkään niitä ) ja kaatumisten kautta.
Uskon, että kaikki mitä tänään on, on juuri se mitä pitikin.
Uskallus katsoa ihmisiä ja ennenkaikkea itseäni silmiin. Huomenna ei ole parempi päivä, on vain uusi päivä.
Ja junakin tulee kotipysäkille. Kun sen aika on.
Tiia-Lotta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti