Menettämisen pelko

Tulin jokin aika sitten tien risteykseen.
Minun tuli valita. Joko vajoaisin tai jatkaisin, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Valitsin jälkimmäisen.
Miksi?
Se oli ainoa keino säilyttää tasapaino, toimimalla niin kuin aina ennenkin.
Jos poikkeaisin tieltä, olisin eksynyt, enkä löytäisi enää koskaan takaisin.

Olin menettämässä rakkaan ihmisen.
Kukaan ei ollut kertonut miltä se voisi tuntua. Elää sekunnin murto-osa ajatuksessa, ettei tätä enää olisi.
Sillä hetkellä kaikki muu pyyhkiytyi merkityksettömäksi, täysin tarpeettomaksi.
Oli kuin matto olisi vedetty alta tai puu kaadettu juurineen irti ainoasta energialähteestään.
Yksi sana:juurettomuus.

Laitoin ovet kiinni, suljin ikkunat. Suljin sydämeni.
Minusta tuli oman itseni vartija. Tarkkailija.
Kädessä menolippu, ilman mahdollisuutta palata takaisin.
Mielessä yksi kysymys, miksi?
Eikö elämässä itsessään ollut jo tarpeeksi haastetta?


Usein trauma sysää meidät lähimmäksi sitä minää, jota harvoin kuuntelemme.
Menettäminen ja suru saa meidät näkemään asiat eri valossa.
Herkkyys herättää meissä mieleen painettuja haaveita ja muistoja, tai saa meidät toteuttamaan asioita, jotka ovat syntyneet jo kauan aikaa sitten sisällämme.
Tiedostamatta.

Joillekin meistä kehittyy supersankarin voimat ja kykenemme toteuttamaan suunnattomia voiman ponnistuksia tyhjiön täyttämiseksi.
Toiset meistä muuttuvat hiljaisiksi kuuntelijoiksi, takertuen menneeseen elämään, kuin se olisi ainoa todellisuus.

Aika, niin ihmeellinen käsite.
Huomaamatta se korjaa mennyttä ja luo uutta.
Kaipuu, joka ennen oli niin käsin kosketeltavaa, muuttuu, haalistuu, vaikka ei häviäkään.

Miksi meidän tarvisikaan luopua siitä? Ikävästä, joka tulee varoittamatta, silloin kun siltä tuntuu.
Voisimme antaa sen elää meissä ja muovata meitä omalla tavallaan, niin kuin joki muovaa uoman vuosien saatossa.
Jonakin päivänä se tulee tuttuna tuoksuna. Välillä taas tuttuna kappaleena, muistuttaen hetkistä elämässä.

Saada tuntea sama hetki uudelleen, vanhan kasettisoittimen rewind-nappulaa painaen.
Uskaltaa elää juuri nyt. Muistot mukanaan.

Tiia-Lotta

https://www.youtube.com/watch?v=P8jOQUsTU9o

                                                                          "Everglow"

Oh they say people come
They say people go
This particular diamond was extra special
And though you might be gone
And the world may not know
Still I see you celestial

Like a lion you ran
A goddess you rolled
Like an eagle you circled
In perfect purple
So how come things move on
How come cars don't slow
When it feels like the end of my world?
When I should but I can't let you go?

But when I'm cold, cold
When I'm cold, cold
There's a light that you give me
When I'm in shadow
There's a feeling within me, an everglow

Like brothers in blood
Sisters who ride
Yeah, we swore on that night
We'd be friends 'til we died
But the changing of winds
And the way waters flow
Life as short as the falling of snow
And now I'm gonna miss you, I know

But when I'm cold, cold
In water rolled, salt
And I know that you're with me
And the way you will show
And you're with me wherever I go
'Cause you give me this feeling, this everglow

What I wouldn't give for just a moment to hold
Yeah, I live for this feeling, this everglow

So if you love someone, you should let them know
Oh, the light that you left me will everglow

oh they say people come, say people go

this particular diamond was extra special
and though you might be gone, and the world may not know
still I see you, celestial

like a lion you ran,  a goddess you rolled
like an eagle you circled, in perfect purple
so how come things move on, how come cars don’t slow
when it feels like the end of my world
when I should but I can’t let you go?

but when I’m cold, cold
oh when I’m cold, cold
there’s a light that you give me when I’m in shadow
there’s a feeling you give me, an everglow

like brothers in blood, sisters who ride
and we swore on that night we’d be friends til we die
but the changing of winds, and the way waters flow
life as short as the falling of snow
and now I’m gonna miss you I know

but when I’m cold, cold
in water rolled, salt
I know that you’re with me and the way you will show
and you’re with me wherever I go
and you give me this feeling this everglow

oh- I I I I
what I wouldn’t give for just a moment to hold
yeah I live for this feeling this everglow

so if you love someone, you should let them know
oh the light that you left me will everglow

Siivouspäivä

Päätin keväällä aloittaa siivouksen, niin kuin jokainen tunnollinen ja pystyvä nainen.
Kuuluuhan se asiaan. Siivota tavarat järjestykseen.

Suunnittelin luopuvani turhasta, kirjautuen kirpputorisivustoille, asiaan kuuluvin tykkäyksin kaverien myynnissä olevista tavaroista, sillä se on muotia.
Asuisin minimalistisen hienosti sisustetussa kodissa, avarassa tilassa.
Usein kuvaavina sanoina väljyys, rentous ja elämisen helppous.
Vieläpä kuvattuna Facebookin sivuja varten sekä Instagramiin kommentoitavaksi ja ihasteltavaksi.
Odottaisin kommentteja päivitysten jälkeen.
Myöhemmin saisin iloisena kertoa mistä idean sain, vai keksinkö sen ihan itse.
Entiset parisuhteet voisin lakaista samalla kerralla uudenhehkeästä kodistani kirpputorin pöytä nro 68 ylähyllylle ilman suurempia jäähyväissanoja.

Mutta siivouspäiväni ovat aivan jotain muuta.
Herään joka päivä siivotakseni mielessäni myllertävän epäjärjestyksen.
Pyrin lokeroimaan asiat järjestykseen, niin kuin liinavaatekaapissa eri hyllyille sijoitettavat lakanat ja tyynyliinat.
Pesen ja mankeloin joka päivä mieleni pyykkiä, huomatakseni, että hairahduin epähuomiossa pesemään värilliset ja valkoiset pyykit samassa koneellisessa.
Ja en taida olla ainoa.

Väljyys päässämme haihtui jo aikaa sitten mielen kaaoksen kanssa taistelussa, eikä rentous, edes pieni sellainenkaan tuota enää mielihyvää.
Päinvastoin.
Olemme mielen epäjärjestyksen loukussa.
Juuri kun tunnemme olevamme niskan päällä, jokin mielen tuhansista langoista menee taas solmuun ja saa meidät vajoamaan epätoivoon.
Pienikin asia tuntuu ylivoimaiselta suoriutumiselta ja reagoimme siihen aloittamalla jälleen uuden projektin, luopuen vanhasta, yksinkertaisesti todeten, ettei se sopinut meille.
Siirrämme asioita mielessämme paikasta toiseen, lokerosta lokeroon. Kuin odottamaan parempaa siivouspäivää.
Emme enää huomaa kuinka väsymme.

Entä jos uskaltaisimmekin pysähtyä hetkeksi aikaa. Ottaisimme aikalisän?
Hengittäisimme? Ja hiljentäisimme kaasujalkaa.

Hengitys hengittää. Ja keho sen mukana. Hengitys rentouttaa mielen ja ilman sitä emme voi elää.
Olemme vain unohtaneet niinkin alkukantaisen keinon saada mieli rauhoittumaan.

Jospa aloittaisimmekin siivouspäivän mielemme siivoamisella, hengittämällä.
Sen jälkeen voisimme jo nähdä fyysisen sekamelskankin uudesta perspektiivistä.
Ehkäpä tavaroiden uudelleen järjestäminen ei olisikaan enää se suurin ongelma, vaan ratkaisu löytyisi lähempää. Omasta kehostamme.

Milloin viimeksi kysyit keholtasi miltä siitä tuntuu?
Tai annoit mielelle vapaapäivän?


Mieli peilaa kehoa ja keho kuuntelee mieltä.
Milloin me aloitamme kuuntelemaan elämämme tärkeintä instrumenttia?

Tiia-Lotta

Intuitio

Olin Pullukka lapsena.
Pullukka isolla P:llä, kyllä.

Kukapa olisi uskonut, että minusta tulee jotain sellaista, joka osaltaan saa olla vaikuttamassa ihmisten käsitykseen omasta kehostaan. Saa olla tuomassa valoa ja uskoa, että riitämme juuri sellaisena kuin olemme.

Vuosia sitten tapasin miehen, joka kertoi minulle kuinka tulisin auttamaan ihmisiä.
Olisin Äiti Amma omalla tavallani. Ja se tulisi olemaan minun elämän tehtävä.
En voinut kuvitellakaan, että näin kävisi.
Tarkoittiko se mies juuri tätä, en tiedä. Eikä minun tarvitsekaan.

Muistan, kuinka häpesin itseäni nuorena.
Silti läheisimmät ystäväni olivat hoikkia kauniita tyttöjä jo ala-asteella.
Kuljimme rinta rinnan ja minä koin suunnatonta ylpeyttä ollessani juuri tämän kolmikon keskustassa.
Suosittu.
Näiden tyttöjen varjolla minäkin olin jotain, vaikkakaan minulla ei ollut uusimpia trendejä mukailevia vaatteita. Laihat tytöt ja yksi pullukka.
Näin myöhemmin ajateltuna, nämä kaksi upeaa naista opettivat minulle, kuinka sisäinen minä on tärkeämpi. En vain ymmärtänyt sitä silloin.

Olin koulun rohkein seurustellessani aikaisin ja uhmasinkin kaikkia sen ajan sääntöjä luopuessani nuoruudestani liian aikaisin.
Vieläkin kuulen sanat, jotka uskoivat minun olevan liian nuori tekemään aikuisten päätöksiä.
Tahdonvoima oli kuitenkin viisautta edellä, jo silloin.
Ja on edelleen.
Luovuus ja intuitio. Siinä minun voimasanani elämässä. Vaistoon luottaminen, vaikka järki sanoisi muuta.
Kuten kohtaamiset. Herkkyys tuntea ihmisen luonne jo ensitapaamisella.
Usein kuulen läheisteni sanovan minulle, etten voi arvioida ihmistä tuntematta.
Kuinka sitten? En osaa muutakaan.
Tapasin kauan aikaa sitten ihmisen, tai en tavannut, vaan tunsin. Tunsin, ennen kuin tapasin.
Ja tunnen vieläkin. Läsnäolon. Yhteys, ilman fyysistä läsnäoloa, tuntuu koko kehossa joka päivä erilaiselta. Hyvältä energialta.

Joku puhuu sielunkumppanuudesta totena. Toinen uskoo sen olevan sanahelinää.
Kuinka voimme arvostella toisen tunteita, arvottaa ne mitättömiksi?
Silti enemmän kuin usein luemme lehdistä tarinoita, joissa intuitio on pelastanut ihmisen katastrofilta.

Ihmettelemme onnekkaita ihmisiä, kadehdimme heidän onneaan ja hyvää tuuria elämässä.
Tuomitsemme ihmisen joka uskoo, tai nauramme asialle, joka on jollekin toiselle elämää suurempi.

Samalla lailla, joku kokee olevansa huono ihminen vain ulkonäkönsä vuoksi. Juuri tälläkin hetkellä.
Arvostelemme, toimien juuri sen yhtälön mukaan, joka auttaa vähiten toista luottamaan omaan itseensä.
Entä jos vain hyväksyisimme sen, että olemme erilaisia, jokainen tavallaan.

Minun pullukasta lapsuudesta syntyi oivaltava aikuinen.
Kuinka helppoa on ymmärtää, kun joku painii tämän saman asian kanssa juuri nyt.
Miltä se tuntuu?
Kuin laittaisi tossut omiin jalkoihin ja alkaisi kävellä.

Kaikki lähtee uskosta omaan itseensä, hyväksymällä, arvostelematta itseään.
Kuten minun intuitioni.
Kuitenkin tarvitsemme myös luottamusta muilta. Hyvä energia saa aikaan ympärillään hyvää, aina.
Ja siitä hyvästä energiasta voi syntyä jotain suurta pienessäkin mittakaavassa.

Niin kuin minulla.
Pullukka tyttö loi luottamalla intuitioon yhden unelman todeksi.
Kukapa tietää, mihin se kaikki päättyykään.

Tiia-Lotta

Matkalla elämässä

Tänään päätin tulla lähemmäksi itseäni ja aloitin projektin, josta olen haaveillut kauan.

Tiedän, että minulla on lahjoja johonkin tämän kaltaiseen.

Siihen taas, että kirjoittaisin tekstin oikein paperille, löytyy hyvin vähän.

Minun elämässä on suurempiakin asioita kuin oikeinkirjoitus.

Suuremmassa arvossa pidän ajatusta siitä, että tekstini voisi auttaa minua sekä lukijoita ymmärtämään itseään ja elämän monimuotoisuutta paremmin.

Tässä se siis on.

Minun luovuus, kaikkien nähtävillä, punnittavana ja arvosteltavana ja olen ylpeä siitä.

Miksi aloitin tämän?

Olen huomannut kuinka suuri tarve minulla on kirjoittaa. 

Kirjoittaa päättymätöntä tarinaa ja samalla huomata, kuinka jotain aukeaa minussa.

Sanat purkautuvat suurena vyyhtinä, kuin lankakerä sisältäni.

Joskus jopa häkellyn itse, mistä kaikki tämä tulee.

En kuitenkaan olisi minä ilman näitä sanoja.

Blogini nimi Sisäisen Voiman Liike kertokoon sen lyhyesti ja blogini osoite paljonhaltija.blogsport.fi muistuttaa minua, kuinka kannamme sisällämme ja mukanamme asioita, jotka antavat meille muistot ja unelmat, kokemuksen ja uskon tulevaan.

Jokainen meistä kannattelee sisällään voimaa ja vain se, mikä erottaa meidät elämänhallinnasta on ymmärryksen puute. Ja juuri siitä voimasta erkanemme, mitä emme näe.

Tänään istun junassa matkalla kotiin, kuten melkein joka kuukausi.

Katselen ihmisiä, kuin olisin tarkkailijana suuressa palapelissä nimeltään elämä.

Olen hämmentynyt tästä läsnäolottomuudesta. Kuin olisimme unohtaneet mistä elämä koostuu.

Jokainen meistä on varmaan matkalla jonkun luo, tai ehkä kotiin, pois rakkaiden luota.

Vieressä saattaa istua ihminen, ventovieras, jolle hädin tuskin sanoimme mitään ystävällistä istuessamme viereiselle istuimelle. Pidämme outona jos joku vahingossa avaa keskustelun.

Junassahan kuuluisi istua hiljaa. Peltivaunussa luurit korvilla ja vain konduktööri on ainoa jonka kanssa kommunikaatio on sallittua.

Miksi tämä vaivaa minua? 

Syy on hyvin yksinkertainen: olen puhelias ihminen, tai olin, kunnes jokin asia tukahdutti minut ja aloitin tarkkailijan urani.

Minusta tuli äänetön osakas omassa elämässäni.

Nauran enää harvoin, tuskin hymyilen. Puhun vain itsekseni, yksin, ja muutakin kuin asiaa. 
Tunteistani. Sydämestäni.

Ennen syytin lähellä olevia ihmisiä tunteettomuudesta, kunnes ajauduin itse samaan umpikujaan, vain ymmärtääkseni mistä tämä johtuu.

Suru.

Kuinka monella tavalla se ilmenee elämässä.

Jollakin meistä se näkyy kasvoilla. Juonteet ja rypyt syvenevät hetkessä.

Toisilla taas hitautena, voimattomuutena.

Joku meistä saavuttaa melkein yli-ihmisen voimat, muiden ihastellessa vieressä tarmokkuutta ja tehokkuutta.

Milloin itkemisestä tai tunteiden näyttämisestä tuli kiellettyä? Ja kuka kielsi sen kaiken?

Muistan, kuinka kauan sitten minulle sanottiin ettei saa huutaa. Ei itkeä, sillä se on heikkoutta. Ja jos oli paha mieli, niin siitäkin selvittiin. Nousemalla vain ylös ja jatkamalla matkaa.

Luin Maaret Kallion kirjoituksen: www.hs.fi/blogi/lujastilempea/a1442374428154

ja postasinkin sen Facebookiin seinälleni.

Useaan otteeseen luin tuon tekstin vain tajutakseni, ettei syy ole selviytymisen tai yksinäisyyden tuska, vaan itsensä ymmärtämisen oikosulku.

En minä ollut reipas tyttö, ei minun tarvinnut pärjätä. Joku muu teki sen minun puolestani. Ja tekee hyvällä tavalla edelleenkin.

Minun osakseni jäi se virheiden tekeminen ja kantapään kautta oppiminen.

Nuorempana se tuntui pahalta. Tänä päivänä, juuri nyt, se tuntuu kuin minua olisi valmisteltu juuri tähän kaikkeen mitä elän nyt. 

Minun elämääni varten, virheiden ( vai oliko ne sittenkään niitä ) ja kaatumisten kautta.

Uskon, että kaikki mitä tänään on, on juuri se mitä pitikin.

Uskallus katsoa ihmisiä ja ennenkaikkea itseäni silmiin. Huomenna ei ole parempi päivä, on vain uusi päivä.

Ja junakin tulee kotipysäkille. Kun sen aika on.

https://www.youtube.com/watch?v=oXyZH8f_w-M

Tiia-Lotta